"Olen raskaana."

Näen, että naistenlehden päätoimittaja on hämillään, mutta nousee pöydän takaa halaamaan. Onnittelee.

Ymmärrän hämmennyksen. Olen 24-vuotias, haparoivin askelin toimittajan urani alussa, kesken opintojeni ja monien muiden projektieni. Tiedän, että tämä on samalla määräaikaisen harjoittelijaurani loppu, sillä äitiysloma alkaisi kuukauden kuluttua, kun sopimus päättyy.

Mietin välillä itsekin olenko hullu, kun riskeeraan lähtökuopissa olevan urani?

Samalla feministi minussa herää. Miksi naisella ei olisi oikeutta saada molempia; sekä mielekästä uraa ja perhettä? Miksi hemmetissä meidän pitää taktikoida ja aikatauluttaa? Odottaa oikeaa hetkeä, jota ei koskaan ehkä tule?

Työskentelen päivittäin naisten kanssa, jotka työskentelevät intohimoammateissa. Kaikki heistä työllistävät itsensä;  jotkut muutaman tai muutamakymmentä muuta. Monilla näillä yritystensä toimitusjohtajilla, artisteilla, maskeeraajilla, näyttelijöillä, valokuvaajilla ja media-alan ammattilaisilla on uskomattomia tarinoita, kuinka he ovat lopulla päässeet unelma-ammattiinsa.

Yksi on myynyt talonsa ja koko omaisuutensa, jotta on voinut opiskella laulajaksi ja tehdä laadukkaan demon.

Toinen irtisanoutunut vakituisesta, hyvästä työstä (intohimoammatti sekin), jotta voi perustaa kansainvälisen ekokosmetiikkamerkin.

Taloudellisen tasapainottelun, pitkien työpäivien jälkeen, jotkut onnistuvat. Riski osoittautuu kannattavaksi. Monilla tuntemillani naisyrittäjillä rutiköyhä alku ei ole välttämättä muuttunut upporikkaaksi, mutta he ovat kokeneet työn mielekkääksi ja hommat rullaavat.

Kunnes naisyrittäjä on tullut raskaaksi. 

Jos raskaus on vakituisessa tai määräaikaisessa työssä työskentelevän urakehitykselle riski, naisyrittäjälle raskaus on tuplariski. Vaikka kuinka amerikkalaistaisi äitiysloman muutamaan kuukauteen, se tarkoittaa vakituisten asiakkaiden ohjaamista muualle, kiireellisten töiden ja projektien päättämistä hetkeksi.

Ja vaikka kuinka olisi tehnyt työnsä hyvin, niin vanhempainvapaalle jäävä ottaa aina riskin menettää asiakkaat ja samalla toimeentulonsa lopullisesti.

Minulla on tästä kokemusta.

Esikoisen äitiyslomalla aloitin urani freelancerina, jota olen saanut tehdä suhteellisen hyvin työllistettynä. Koen tekeväni mielekästä työtä, välillä sitä intohimo-osastoakin. Se on vaatinut töiden tekemistä silloin, kun muiden niin sanottu virka-aika päättyy. Epävarmuuden sietämistä, joustamista sekä hemmetinmoista aktiivisuutta joka suuntaan.

Kaksi kertaa olen kallistanut tarkoin rakentemani asiakkaiden korttitalon tekemällä kaksi lasta lisää. Kun olen selitellyt tilannetta asiakkailleni, en ole voinut olla miettimättä, miksi 2010-luvulla nainen kantaa yhä lisääntymisestä koituvan riskin?

Jokainen yrittäjä ottaa sukupuolesta riippumatta toki riskin perustaessaan yrityksen. Naisyrittäjä tuplaa riskin mieheen verrattuna jokaisen raskauden kohdalla. 

Minulla on ollut mukana tuuria, ymmärtäväisiä asiakkaita, jotka ovat halunneet työskennellä kanssani äitiysloman jälkeenkin, mutta olisi voinut käydä huonomminkin. Laskeskelen, että kolmen lapsen yrittäjä-äitinä olen ottanut kolme kertaa suuremman riskin kaksilahkeiseen ja kolmelapsiseen kollegaani verrattuna tekemällä kolme lasta.

Isien osuus oli tämän vuoden alussa julkaistujen tilastojen mukaan perhevapaista kymmenen prosenttia. Viidennes iseistä ei pidä isyyslomaa ollenkaan. Yleensä he ovat yrittäjiä, työttömiä tai opiskelijoita.

Voisi ajatella, että kaksi jälkimmäistä ryhmää pystyy osallistumaan elämäntilanteen vuoksi keskimääräistä enemmän perheen arkeen.  Ymmärrän hyvin myös yrittäjä-isiä ja heidän perheitä, jotka ovat tehneet päätöksen keskittää koko vanhempainvapaan äidille. Mitä vähemmän yrittäjä joutuu olemaan töistä pois, sitä paremmin perheellä menee taloudellisesti.

Ei tarvita pitkää matematiikkaa sen laskemiseksi, että kolmelapsiselle yrittäjämiehelle lapsen tekeminen on näin ollen käytännössä riskitöntä. Naisen riski menettää toimeentulonsa samassa tilanteessa on kolminkertainen.

Tästä huolimatta kolmannes Suomen yrittäjistä on naisia. Varmasti monelta heiltä löytyy kotoa puoliso, joka on tasannut vanhempainvapaita ja riskeerannut omaa vakituisempaakin urapolkua puolison yrittäjyyden tähden.

Silti vanhemainvapaan kustannukset pääosin kaatuvat yhä naisen työnantajalle tai naisyrittäjälle itselleen. Se on selkeä epäkohta koko tasa-arvokehityksessä ellei sitä lainsäädännöllä muuteta.

Yritystä on ilmassa. THL on esittänyt 6+6+6 -mallia, jossa perhe saisi itse päättää, miten jakavat vanhempainvapaan kuuden kuukauden jaksot. Tässä mallissa siis molemmat vanhemmat saavat omat kuuden kuukauden jaksot vanhempainvapaata ja kolmannen kohtalosta kukin perhe saisi päättää keskenään. 

Itse olen vielä radikaalimman puolet ja puolet -mallin kannalla. Uskon, että vain tällaisella mallilla nainen voi jonain päivänä saavuttaa tasa-arvoisen aseman työelämässä.

Me Naisissa alkoi viime viikolla Sano se toisin -kampanja, jossa naisiin kohdistuvia (naurettavia yleistyksiä) halutaan murskata ja miettiä, miten naisista puhutaan? 

Itse halusin tarttua Viivi Huuskan ohjaamalla videolla tähän yleistykseen.

Naiset kaihtavat turhia riskejä.  

Aikaisemmin kirjoittamaani vasten tämä kuulostaa jopa naurettavalta. Toki lapsi ei ole turha riski, mutta varman toimeentulon vaarantaminen on aika hurja riski. Ja yhteiskunnallisesti myös turha, koska vanhemmuuden kustannukset voitaisiin aidosti jakaa tasan huoltajien välillä, jos poliittisesti näin päätettäisiin. 

Eli miten sen nyt sanoisi paremmin?

Yhteiskunnan todellinen riskinottaja on usein nainen.

Miten naisista pitäisi sinun mielestäsi puhua? Haluatko kirjoittaa aiheesta oman tekstin? Lue lisää täältä.

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2017

Kategoriat