En ole tyypillisen säntillinen blogikirjoittaja. Olen jokseenkin sitä mieltä, ettei kannata sanoa mitään jos ei ole oikeasti jotain sanottavaa. Tästä johtuu, etten myöskään seuraa monia blogeja, koska en koe tulevani hullua hurskaammaksi niistä. En tarkoita tällä sitä, että odottaisin saavani jonkun kirjoituksista ahaa-elämyksiä, mutta jollei sisältöä juurikaan löydy, olisi vähintäänkin hauskaa nauttia taitavasta sanaleikistä. Naistenlehden toimittajan soittaessa muutama viikko sitten kieltäydyin haastattelusta, koska tuntui ettei minulla ole mitään nasevaa sanottavaa. Lupasin antaa haastattelun jos ja kun siihen on aihetta joskus myöhemmin. Kupin ollessa tyhjä se vain on tyhjä. 

Osasyy harkittuihin sanomisiin on myös siinä, että olen viimeisen vuoden aikana havainnut siirtyneeni toimittajien kultapossukerhon jäsenyydestä haaskalintujen raateluosastolle. Julkisuuden henkilöt ovat äärettömän tärkeitä toimittajille; hehän saavat palkkansa kirjoittamalla muista. Olen huomannut, että kovin moni kuvittelee, että saan rahaa antaessani haastattelun jollekin lehdelle. No en saa. Mutta se ihminen, joka minusta jutun tekee, saa. Mehukkaista ja mielenkiintoisista jutuista maksetaan myös paremmin, joten en voi olla koskaan varma mitä lehdessä loppujen lopuksi lukee, tai mikä asia on nostettu esiin. Sekun ei ole minun kirjoittamaani. Jutun voi aina oikolukea ja vaatia korjauksia tiettyyn pisteeseen saakka, mutta otsikoihin ei voi vaikuttaa. Oma lukunsa on mm. iltapäivälehtien jutut, joista en edes tiedä mitään. Näissä totuuden äänitorvissa kirjoitetaan minusta juttuja, joihin en ole antanut kommenttia, saatikka että sitä olisi kysytty. Hämmästys onkin suuri, kun joku mainitsee minusta olleen jossain lehdessä juttu, josta en tiennyt tuon taivaallista. Julkisuuden henkilönä olen riistaa ja minua joko pidetään jalustalla tekemällä minusta ihania juttuja, tai sitten minut mestataan ja raadellaan totaalisesti. Esimerkkinä vaikka se, kuinka olin "kotirouva" vuosikausia kunnes minusta leimattiin "työtön"; mikään ei oikeasti elämässäni muuttunut, mutta se miten minua kuvailtiin, muuttui. Olinhan kotirouvanakin työtön ja vaikka olinkin työtön, olin edelleen kotirouva. Työtön leima on aika paljon koruttomampi kuin kotirouvan titteli. Tämä vain tosin kuvaa hauskasti sitä, kuinka olin vuosikausia ansioituneesti kultapossukerhossa jäsenenä, kunnes eräänä päivänä tipahdin sieltä pois. Ja sehän on miltei pakon sanelemaa; sikaosaston ja kultalusikkakerhon ration pitää olla aina vakio. Ei kaikki voi olla ihania ja kullattuja, eikä varsinkaan loputtomasti. Lähtökohtaisesti jonkun on oltava mestattavana, jotta homma pysyy mielenkiintoisena. 

Vaikka olenkin ollut varovaisesti hiljaa viime aikoina, ei se tarkoita etteikö pienessä pääkopassani olisi kytenyt paljonkin kannanottoja ja mielipiteitä. Olen miettinyt vanhusten asemaa ja kuinka siihen voisi vaikuttaa ja koulukiusaus on minulle ollut aina piikki lihassa. Omat vanhempani asuvat vielä omissa kodeissaan, mutta jostain syystä vanhusten yksinäisyys on aina puhuttanut minua. Muistan kun ostimme Virosta Ontikan kartanon ja minulle oli jotenkin heti selkeänä mielessä kuva, että haluaisin tehdä päärakennuksesta vanhusten hoitokodin. Paikan, jossa arvokkuus ja kodinomaisuus yhdistyy saumattomasti ja vanhat ihmiset saisivat heille kuuluvan kauniin vanhuuden. Kartano sijaitsee meren rannalla ja meri-ilmasto olisi monelle pelastus. Kartanon puistossa voisi käyskennellä ja istua lammen rannalla katsomassa sorsaperheen elämää. Kartanon puistossa voisi hoitaa istutuksia ja vihannespenkkejä omien voimien rajoissa, tai vain seurata muiden mylläystä puutarhassa. Tämä unelma on syöpynyt verkkokalvoilleni ja jos jonain päivänä saan mukaani fiksuja sijoittajia, kukaties voisin tarjota vanhoja ihmisiä kunnioittavan paikan niin minulle, kun olen vanha, kuin myös monille muille. Kohtele toisia niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. 

Koulukiusaus on toinen sydäntäni riipivä murhe. Minua ei ole koskaan koulukiusattu, eikä lapsianikaan. Mutta sydämeni kääntyy ympäri hädästä, kun luen toisten lasten kohtalosta. Lapsi on toiselle lapselle susi valitettavan usein. Nostan hattua kaikille koulujen opettajille, jotka tekevät valtavasti töitä joka päivä, jotta kaikilla lapsilla olisi oikeus olla koulussa turvassa. Mutta koulukiusauksen syyt lähtevät kotoa, ei koulusta, jonka vuoksi vanhempien vastuu on suuri. Tiedän, että sohaisen muurahaispessä sanoessani, että mielestäni koulukiusaaja tulisi erottaa koulusta, mutta sanon sen silti. Mielestäni on väärin, että kiusattu joutuu vaihtamaan koulua ja joskus jopa paikkakuntaa, jotta saisi rauhan ilkivallalta. Ranskan ajoilta muistan hyvin, kuinka kiusaaja erotettiin koulusta kolmeksi kuukaudeksi. Koulu myös vaati vanhempia palkkaamaan kiusaajalle kotiin opettajan ja käymään psykologilla. Mikäli kiusaajan vanhemmat eivät tehneet tätä, kiusaaja ei päässyt enää sinä vuonna takaisin luokalleen ja tipahti astetta alemmas. Pidän aika kovaa jöötä omassa huushollissani, mutta se on pakko, kun lapsia on monta. Mikäli kaikki nämä lapset länkyttäisivät puheeni päälle, sylkisivät päälleni, potkisivat pöydän alla, puhuisivat epäkunnioittavasti minulle päivät pääksytysten niin menettäisin jo järkeni. Jostain syystä lapsi, joka on perheen ainokainen ja se kaikkien silmäterä, saa helposti erioikeuden länkyttää, komentaa vanhempiaan, vaatia erikoishuomiota, sylkeä, potkia ja raivota miten tahtoo. Sen yhden napoleonin kanssa pärjää, mutta entä jos niitä olisi monta? Vetäisin itseni jojoon, jos nämä alkaisivat täällä kotona sirkustirehtööreiksi. Haluan ajatella, että minä olen täällä pomo ja nämä tanssii minun pillin mukaan eikä päinvastoin. Jos lapsi ei kunnioita vanhempiaan, tuskin se kodin pikkuhitler kunnioittaa koulussakaan opettajiaan saatikka muita. Vanhemmat kasvattavat koulukiusaajia ja se on viiltävä tosiasia. Koulu ei sitä tee. 

Epäsäännöllisen ei säntilliseksi blogikirjoittajaksi minussa on selkeästi aineksia. Koitan nyt kuitenkin rohkaista mieleni ja uskaltaa tarttua sanoihin säännöllisemmin silläkin uhalla, että saan siitä kuraa. Kapinallisen taiteellinen riiviö minussa haluaa puuttua asioihin, kun taas harkitseva ulkoinen egoni koittaa toppuutella terävää kieltäni. Mutta ulkonäkö pettää etenkin minun kohdallani. 

 

Kommentit (4)

zippe

Koulukiusaamista hyssytellään Suomessa edelleen

kiusaamisen kohteen kustannuksella. Selitellään tilannetta

KIUSAAJAN pahalla ololla. Ranskan malli tuntuu todellakin

järkeenkäyvältä ja oikeudenmukaiselta. Kiusaaminen on jossain määrin

suomalaisen yhteiskunnan perisynti, joka kumpuaa usein kateudesta.

Hyvin kirjoitettu ja rehellisesti.

Seuraa 

Olen Riina-Maija "Riinis" Palander ja kirjoitan blogissa elämästäni, jossa sattuu ja tapahtuu. Pyöritän neljän lapsen perhettä, johon kuuluu myös lauma hevosia, koiria, kissoja ja kaneja. Kesäisin emännöin Virossa Ontikan majataloa, huollan ja remppaan vanhaa kartanoa tiluksineen sekä treenaan kouluhevosia. Talvet vietämme Espanjassa, Ranskassa ja Suomessa. Tervetuloa mukaan!

Instagram