Jokin aika sitten ystävättäreni purkautui kahvikupin äärellä. Hän oli saanut aimo riidan aikaan iäkkään ja superpihin äitinsä kanssa, kun tämä oli toppuutellut kattamasta kahvipöytään “arvokkaita perintökuppeja”. “Sen keskustelun aikana tajusin kaiken kirkkaasti: Jo lapsuudessani äitini siirsi minulle omassa lapsuudessaan oppimansa rahankäytön ja hamstraamisen mallinsa. Aina piti säästää “jotakin muuta hetkeä varten”, vaikkei siihen ollut edes todellista tarvetta vuosikymmeniin. Elimme jatkuvassa niukkuuden kulttuurissa ja se heijastuu edelleen kaikkeen. Sen viesti minulle lapsena oli, etten ole riittävän arvokas siihen mitä saatavilla olisi ollut”, pohti hän.

"Etten ole riittävän arvokas siihen mitä saatavilla olisi ollut”

Huh. Me tunnistamme tuon käsikirjoituksen monissa, erityisesti pula-ajan eläneissä. Toisilla se tosin ilmenee peilikuvana: he haluavat varmistaa kaikin tavoin (ja monin turhinkin tavoin), ettei lapsilta ja lapsenlapsilta puutu mitään, kuten heiltä lapsuudessaan.

Tätä ilmiötä voisi kutsua myös nimellä pöytähopea- tai Myrnakuppi-syndrooma (kyllä, ne rusahtavan kukalliset). Se tarkoittaa, että vuodesta toiseen tai jopa vuosikymmenestä toiseen odotat sitä hetkeä, jolloin elämä olisi tarpeeksi valmista, suurta ja juhlavaa ottaaksesi esille pöytähopeat tai mummolta perityt hopealusikat. Entä jos sitä ei tule?

Mitä sinun kaapistasi löytyy sellaista, joka yhä odottaa, että elämäsi olisi riittävän merkittävää sen käyttöönottoon?

Itse otin kultareunaiset antiikkikupit arkikäyttöön ikeamukien joukkoon jo reilu kymmenen vuotta sitten, lasteni synnyttyä. Ne harmaantuvat ja kuluvat kuten muukin elämä. Mutta ajattelen, että tämän arvokkaampaa elämää ei kohdalleni enää osu. Tämä on se koti ja se elämä, jonka arkea kaikessa karvaisuudessaankin kannattaa juhlistaa. Siksi arki on kultareunaiset kuppinsa ja hopealusikkansa  ansainnut.

- Unna Lehtipuu


PS. Rikastamoa voi myös kuunnella Suplasta (supla.fi/rikastamo). Lataa kuunteluun 10 tuhtia jaksoa, jossa keskustelemme rahasta, ajasta ja merkitysestä kiinnostavien vieraiden kanssa. 

Kommentit (4)

Käyttäjä20136
Liittynyt30.7.2018

Kiitos Unna synninpäästöstä. Äitini muuttaessa pienempään asuntoon sain häneltä hänen huolella säästämänsä isoäitini juhla-astiaston ja silkkiset vihkitäkit 20-luvulta. Astiat äitini oli sentään kattanut joulupöytään, isoäitini ei koskaan, jotta ovat ehjät "jos joku tulee" - minulle ei koskaan selvinnyt kuka. Nyt täkki on pussilakanani sisällä (puuvillaisena hiostaa vähemmän kuin nykytäkit ❤), ja astiat katetaan heti pöytään, kun pöydässä istuu yhtään enempää väkeä. Mummi-kulta on varmaan kääntyillyt haudassaan päänsä pyörälle, enkä ole äidillekään malttanut paljastaa kevytmielisyyttäni. Mutta elämäni on nyt, tavarat on tarkoitettu käytettäviksi, ja olen niiden tarjoaman nautinnon arvoinen.

Vierailija

Hyvä kirjoitus! Muistan lukeneeni, että ainakin Pohjanmaalla vuosisadan alussa talossa käytettiin vain tupaa ja kamari oli harvoin tulevia vieraita varten. Siellä ei saanut kukaan nukkua.

Leenukka

Ex-avopuolison perhe myi yrityksensä, saivat siitä 40 miljoonaa eueoa. Pian oli perheen isän 70-vuotispäivät, vieraina muita vauraita. Kaapissa oli kolmisenkymmentä Iittalan Aurora-lasia ja keittiössä kaksi catering-firman ihmistä tiskaamassa ja tarjoilemassa. Kuohuvuini -ei saamppanja- silti tarjoiltiin perishalpissamppanjalaseista, koska "eihän niitä nyt käytetä" ja jottei "kaikille tule paha mieli, joa lasi hajoaa"...

Seuraa 

Rikastamossa naiset puhuvat rahasta, urasta ja merkityksellisyydestä. Sijoitusbloggarit Terhi Majasalmi ja Unna Lehtipuu uskovat, että vaurastuminen on jokaisen naisen oikeus iästä ja taustasta riippumatta. Rikastamo tarjoilee siihen keinoja, mahdollisuuksia ja vertaistukea. Liity seuraan! 

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat