Sain esikoiseni yksin vain 22-vuotiaana. Kaikki tapahtui vähän nurinkurin ja nopeasti. Olen jo aiemmin kirjoittanut Äidiksi yllättäen postauksen, jossa kerron esikoisraskaudestani  ja synnytyksestäni.

 

Eilen sukelsin Sis.klubilla uudelleen elokuuhun 2007, jolloin esikoiseni syntyi. Kaikki se, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten elää edelleen kehossani vahvoina muistoina.

 

Minun muistoissani suurin ja kipein kokemus oli kuolemanpelko. Kätilön sanat ”vauvasi saattaa kuolla ” kirjoitettiin tunnemuistiini, kirjaimet poltettiin ihooni. Ne kirvelivät, aiheuttivat ahdistusta ja hätää. Nuo sanat johtuivat ennenaikaisesta synnytyksestä, raskausviikkoja oli koossa vasta 31+4. 

 

Synnytyksessäni se näkyi etäisyytenä. Olin jollain tavalla irti kehostani ja mielestäni. Suojelin itseäni. Yritin suorittaa synnytyksen mahdollisimman hyvin ja saada epävarmuuden päätökseen. Minulle oli tärkeää, että äitini tuli synnytykseen heti, kun ehti paikalle. Tiesin, että hän pystyy olemaan rinnallani, jos pahin tapahtuu.

 

Kaikki kulminoitui esikoiseni syntymän hetkeen ja hetkeen sen jälkeen, kun sali hiljeni.

 

Pienen pieni vauvan rääkäisy. Niin pieni, että hyvä kun kuulimme sen. Sitten minulle näytettiin nopeasti tuo pieni, puolentoista kilon ihmisen taimi, ennen kuin kätilöt veivät hänet kiireellä vauva-teholle. 

 

Itse jäin syli ja kohtu tyhjänä saliin. Äitini itki hiljaa vähän matkan päässä tuolilla. Olimme ihan hiljaa. Minä en pystynyt edes itkemään. Nielin kyyneleitä, ja taistelin rakkautta vastaan. Pelkäsin ihan helvetisti rakastaa tuota ihanaa pientä vauvaani, koska pelkäsin hänen menettämistään. Se kipu repi sisintäni. Kaikki tuntui epätodelliselta ja vääristyneeltä.

En tiennyt edes saanko olla onnellinen. Olihan juuri saanut vauvan ja tullut äidiksi! Eikö tässä vaiheessa pitäisi olla euforisessa vauvakuplassa?

 

Mietin mielessäni, että kestän paremmin, jos en rakasta vauvaani liikaa.

 

Sis.klubilla tätä kertoessani, itkin jälleen. Padot aukesivat, vaikka taas yritin taistella virtaa vastaan. Nyt taistelin kyyneliä vastaan sen takia, että saisin kerrottua tarinani. Huomaan kuitenkin, että kipu on muuttanut muotoaan. Se ei ole enää niin ankara. Ehkä haava on muuttunut arveksi, osaksi ihoani.

 

Toisaalta ymmärrän itseäni hyvin, toisaalta tekisi mieli ihmetellä ääneen, että mikset vain rakastanut alusta asti täysillä. Onneksi aika auttoi, vauvani oli sitkeä taistelija varustettuna ripauksella onnea. Hän alkoi kasvaa, ja minä aloin rakastaa päivä päivältä enemmän. Nyt hän onkin jo esimurrosikäinen ja maailman rakkain minulle. <3

 

 

*Onko sinulla jokin kipeä muisto synnytyksestäsi? Voit jakaa sen tähän, jos haluat. Jossain vaiheessa elämää se muisto kannattaa yrittää purkaa, ettei se vaivaa läpi elämän. Kuuntele itseäsi, milloin olet siihen valmis. <3

*Kuvat ovat perhealbumistamme. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (4)

Omenapuuro

<3

Minä sain esikoiseni ollessani vielä 19-vuotias, rv 39+2 neuvolassa todettiin (vihdoinkin) raskausmyrkytys ja kävelin lapsen isän kanssa kohti Tyksiä. Äitiyspoliklinikalla vahvistettiin raskausmyrkytysepäily ja kävelin yksin osastolle, kun olin soittanut äidille ja laittanut tekstiviestin.

Sen ja seuraavan päivän olin osastolla ja ihmettelin. Synnytystä yritettiin hieman käynnistellä pillerillä, mutta koska hyvää tulosta ei saatu, päätti osaston ylilääkäri, että käynnistetään. Ilmeisesti kouristuskynnys oli jo madaltunut, joten oli syytäkin.

Rv39+4 synnytys käynnistettiin oksitosiini-tiputuksella. En voi mitenkään sanoa kokemusta miellyttäväksi. Olin lähes koko 12h kiinnitettynä piuhoihin, jotka tarkkailivat poikaamme. Sain epiduraalipuudutuksen, taisin ehkä torkahtaakkin hetkeksi. Illalla klo 22.30 sain alkaa ponnistamaan. Se tuntui jotenkin tosi helpolta, tiesin kyllä mihin suuntaan ja miten ponnistaa, aikaa kului 38min ja repesin.

Pieni poikamme oli hetken sylissäni, kuulin kätilön sanovat: "Täällä vuotaa oudosti", jonka jälkeen poika siirtyi isänsä syliin ja minut vietiin leikkaussaliin. Spinaalipuudutus tiputti verenpaineeni lattiatasolle, muistan kuinka anestesiahoitaja läpsytteli poskiani ja sai minut hereille. 3.-4.asteen välilihan repeämä ommeltiin ja pääsin heräämöön. Isä ja poika pääsivät sinne myös, koska siellä ei siihen aikaan yöstä ollut ketään muuta. Saimme kuohuvaa ja sain syödäkseni. En muista koska leipä olisi maistunut NIIN hyvälle!

Sänkyyn sitominen piuhoilla jäi traumana mieleeni, samoin repeäminen. Kävin äitiyspolilla juttelemassa kätilön kanssa kuopusta odottaessa. Hänen synnytyksensä meni täysin toisella tavalla. Näin jälkeenpäin kun mietin esikoisen syntymää, niin jotenkin tuntuu, että nuori ikä vaikutti monen sairaalassa työskentelevän ammattilaisen suhtautumiseen. Eihän minulle mitään tarvinnut kertoa, kun olin niin nuori, etten olisi kuitenkaan ymmärtänyt. Imetykseen sain jonkinsortin neuvontaa, mutta aina kätilöillä ja lastenhoitajilla oli kiire ja jäin yksin. Mutta se on vallan toinen tarina.

Esikoisen synnytyksen lähestyessä pelkäsin eniten sektiota. Samaa pelkäsin kuopusta odottaessa, eri syystä tosin. Jos olisi ollut vauvan tai minun henki kyseessä, en olisi epäillyt hetkeäkään, mutta niin kauan kuin molemmat olimme hyvässä kunnossa, en halunnut edes ajatella sitä.

Nyt mulla on aivan ihana 16-vuotias ja aivan ihana 8-vuotias. Molemipien otsat tuntuu niin samanlaiselta, kuin vastasyntyneenä <3 Vai onkohan se vain äidin kuvitelmaa =D Molemmat tuoksuivat ihanalle vauvamaiselle aika pitkän aikaa. Nyt en voi sanoa kummastakaan enää samaa :P Ei siinä että haisisivat, mutta teini on teini ja neiti 8v tykkää mustikkashamppoosta =D

Imetystrauman olen purkanut Imetyksen tuki ry:n kurssilla. Se herätti valtavan suuria tunteita. Nyt pystyn katsomaan asiaa hieman kauempaa ja näkemään sen lyhyydessäkin kauneuden.

Puhu muru

Kiitos koskettavan kokemuksesi jakamisesta Omenapuuro. <3  Olet joutunut kokemaan hurjan ensi synnytyksen, missä oma kehosi "kahlittiin" piuhoihin ja sait repeämät. Ylipäätään synnytykseen lähteminen on erilaista, kun kyseessä on käynnistys raskausmyrkytyksen takia. Todella hienoa, että olet sitä päässyt purkamaan myöhemmin ja sanoittamaan tapahtumia. Imetystrauman purkaminen oli varmasti myös hyvin tärkeää. 

Tarinasi nostaa minussakin paljon tunteita, sillä koin itsekin ajoittain ettei nuorta äitiä kohdeltu samalla tavalla kuin aikuisempia äitejä. On todella väärin kohdella nuorta äitiä sivuuttaen häntä tai kiirehtien. Tilanteen pitäisi olla ihan päinvastoin! Nuori äiti tarvitsee tukea, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Hänellä on kaikki edellytyksen hyvään vanhemmuuteen. Minulle suuri apu ja tuki tuli neuvolasta. Ihana neuvolatätini muistutti aina, miten ihanan luontevaa minun ja muiden nuorten äitien suhtautuminen raskauteen, vauvoihin ja arkeen oli. Se tuntui todella hyvältä ja kannusti uskomaan omaan riittävyyteen. <3

Olet osannut kohdata vaikeat tunteet ja kirjoituksestasi huokuu vahva kiintymys lapsiisi. Voit olla todella ylpeä itsestäsi ja perheestäsi. Onnea lastesi teinivuosiin! <3

Omenapuuro

<3

Onneksi mulla oli ihana neuvolan terveyenhoitaja, hän oli kaikille asiakkaillee samalaine, mun ikäni ei vaikuttanu hänen tukkeensa ja neuvoihin.

Käytiin poikasen syntymän jäläkeen näytillä parikin kertaa ihan huviksemme, terveyenhoitajasta oli ihana nähä asiakkaittensa lapsia :)

Puhu muru

Yksikin ammattilainen joka tukee ja on nuoren äidin rinnalla, tekee ihmeitä. Vaikka sietäisi muiden ottaa heiltä opikseen ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Tuollaiset viisaat ja työtään rakastavat neuvolatädit ovat kultaakin arvokkaampia! <3 Ihanaa, että sinulla oli noin ihana neuvolatäti Omenapuuro. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat