Olen saanut kasvaa vahvojen naisten ympäröimänä. Suvussamme olin elossa samaan aikaan neljä sukupolvea, kun olin lapsi. Tänäänkin mummolassamme kolmen lapseni kimpussa touhusivat kolmen sukupolven äidit. Äiteinä olemme olleet erilaisia monestakin syystä. Nyt kun on itse äiti, heitä kaikkia tarkastelee uusin silmin.

 

Isoisoäiti Aleksandra eli pienen pienessä metsämökissä Lopella kahden pienen tyttärensä kanssa. Toinen heistä oli isoäitini eli mammani Anna- Liisa. Mammani sai tyttären, josta tuli minun äitini. Toisesta isoisoäidistä Signestä tuli kolmentoista lapsen äiti, joista yksi on vaarini Oiva. Vaarini sai pojan, josta tuli isäni. Minä synnyin vuonna 1985. Nyt minullakin on lapsia ja he ovat osa tätä ketjua. Ja samalla olen liittynyt uuteen ketjuun mieheni suvun kanssa.

Seksuaaliterapia-opintoihini kuului sukupuun kanssa työskentely. Se oli koskettavaa, hämmentävää ja todella kiehtovaa. Tutkiminen jäi vielä kesken, mutta sain hahmoteltua sukupuutamme. Näin myös sukumme uudessa valossa. Erityisesti pohdin juuri äitien ketjuja. Miten erilaista äitiys onkaan ollut 1930-, 1960-, 1980 ja 2000-luvuilla. Miten erilaiset puitteet meillä on ollut kasvattaa lapsiamme. Ja silti olemme yrittäneet parhaamme.

 

Kun tein sukupuutamme näin äitien ketjussa paljon iloa, mutta myös surua. Pettymyksiä, kyyneleitä, köyhyyttä, sairautta ja joskus umpikujia. Silti nämä eri naiset (minä mukaan lukien) ovat selviytyneet. Ei se helppoa ole ollut. Sen kuuli tarinoissa joita kuulin, kun haastattelin sukulaisiani. Tunnetko sinä teidän suvun äitien ketjua? Millainen se on? Tai voisiko siitä ottaa selvää?

 

Paikkani äitien ketjussa on nyt tuoreen äidin rooli. Kasvatan itse nuorinta polvea. Isoäitini puhuu nuukuuden tärkeydestä. Äitini muistuttaa jämäkän kasvatuksen ja rakkauden tasapainosta. Itse haluan antaa lapsille tilaa pohtia keitä he ovat ja mihin ovat menossa. Minä tarjoan puitteet ja opetan heidät lentämään siivillään.

 

Välillä kasvatamme lapsiani sulassa sovussa. Ja välillä rätisee ja ritisee. Useimmiten isoäitini on ankarin, äitini jossain puolivälissä ja minä sovittelevin. Imetyksestä olemme aina olleet yhtä mieltä. Se on tärkeää ja ihmeellistä. Ruokaan suhtaudumme hyvin eri tavoin ja siitä keskustellaan usein. Isoäitini syö melkein mitä vain ja kaiken loppuun asti. Äitini syö valikoidummin ja hänen bravuurinsa on lasteni suosikki lasagne. Minä yritän tarjota itse tehtyä kotiruokaa ja luomua, jos se on mahdollista. Heikkouteni on ruuan jättäminen lautaselle. Ennen vain ajattelin, että miksi isoäitini nipottaa ruuan jättämisestä. Nyt tiedän, että hän tietää mitä oikea niukkuus on. Ja minä voin ottaa mallia hänestä, arvostaen hänen elämänpolkuaan.

 

Äitien ketjuun kuuluu myös luopuminen.  Jokainen luopuu hiljalleen omasta paikastaan ja siirtyy ketjussa eteenpäin. Oma äitiys muuttuu isoäitiydeksi ja hyvällä onnella isosisoäitiydeksi. Ja jossain vaiheessa aika jättää. Olen vasta viime aikoina tajunnut, miten arvokkaita nämä yhteiset hetket ovat. Miten paljon voin kuulla, saada tietoa ja tarinoita perheestäni. Kaikista äideistäni.

 

Äitien ketjuun kuuluu myös saaminen. Miten ihmeellistä oli oman esikoisensa synnytyksessä nähdä myös äitini ilo mummoksi tulosta. Miten innoissaan mummolaan aina saavutaan ja töö-tö-te-tään autolla merkiksi, että ME olemme saapuneet. Ja mummo ja pappa tulevat vastaan. Voi niitä takapenkin hangonkeksi-hymyjä. Isoisoäitini on vanha ja viisas hieman jopa salaperäinen lapsilleni. Hän puhuu asioista, mitä nämä diginatiivit lapsoset eivät aina ymmärrä. Mutta hän on kovin rakas. Ja rakkaus, jonka näen isoäitini silmissä on jotain mistä en vielä edes tiedä.

 

Olen usein miettinyt, mitä minun pitäisi kysyä muilta sukuni äideiltä kun vielä voin. Mitä minun pitäisi sanoa? Muutakin kuin, että ilman heitä en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia.  

 

Ehkä minun pitäisi vain kuunnella ja olla läsnä. Tavata heitä. Arvostaa heitä. Antaa lapsilleni mahdollisuus tutustua heihin. Olla välillä puuttumatta hieman vähemmän ja seurata ihaillen. Ja katsoa lempeydellä. Kaikilla meillä on virheemme, mutta myös valtavasti onnistumisia.

 

Miksi ei jo tänään sanoisi heille, omalle äidille, anopille ja isoäideille, miten rakkaita he ovat. Kaikkine säröineen. He ovat osa meitä ja me heitä. Go äidit. Ylpeydellä. <3

Kommentit (0)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat