Sairaanhoitaja: ”Miten sinä voit?”

Minä: ”Ai minäkö?”

Sairaanhoitaja: ”Niin sinä. Lapsesi on ollut jo kaksi viikkoa vauvateholla ja sinä käyt täällä kolme kertaa päivässä. Miten jaksat? Haluaisitko pitää yhden päivän vapaa ja vähän levätä?

Minä: ”Niin… No olenhan minä ihan poikki. Hyvä kun muistan syödä. Ehkä mä sitten pidän vapaapäivän. Kiitos.”

Jo ensimmäisen lapseni sairaala-aikana meinasin unohtaa itseni. Viisas vanhempi sairaanhoitaja onneksi huomasi väsyneen tuoreen äidin ja patisti minut vapaalle. Kävin mummolassa ja kampaajalla, tapasin ystäviäni. Olin kuin uusi nainen, kun palasin ”vapaapäivän” jälkeen osastolle.

Äidiksi tulo ja äitiys ovat minusta kokonaisvaltaisia kokemuksia. Se valtaa mielen ja kehon. Kaikki muuttuu lopullisesti jo positiivisen raskaustestin myötä. Minun mieleni on joka kerta raskauden alusta alkaen pelkkää vuoristorataa. Välillä haluan äidiksi ja sitten taas itken, ettei minusta ole siihen. Toisinaan huudan murulle, että miksi me oltiin niin tyhmiä, että tähän ryhdyttiin. Kaikki tämä kuulemma valmistelee naista äidiksi tuloon…

Miten naista voisi sitten valmistella pitämään huolta itsestään? Mitä enemmän minulla on lapsia ja kokemusta äitiydestä, sitä enemmän haluan olla muutakin kuin äiti. Kun elämässäni on muutakin kuin äitiys, olen onnellisempi. Tällä en tarkoita, että vauva tulisi laittaa heti hoitoon. Enkä tarkoita, että minun täytyy päästä lomalle Roomaan.

Tarkoitan, että jo synnytyslaitoksella voin mennä vessaan ilman vauvaa, jos muru on paikalla. Ja kotona voin käydä suihkussa ja pestä tukan, jos joku aikuinen on vauvan kanssa. On ihanaa lukea kirjaa hetki rauhassa. Hetki itsestä huolehtimiselle päivittäin pitäisi olla lakisääteistä. Vähintään kerran viikossa uhkasakon nojalla.

En voi muita ihmisiä syyttää. Minun pitäisi itse kertoa, mitä tarvitsen. Itse sinne äitilandiaan vajoan ja huomaamattani uuvun tai raivostun turhaan. Minulle on tyypillistä, että haluan selviytyä. Vaikka väsyttää, ketuttaa ja homma ei toimi, minä väännän. Enkä tajua myöskään pyytää apua.

Esimerkki selviytymistaistelustani:

Olemme lähdössä uimahalliin. Muru vie kaksi isompaa muksua autoon ja ajattelee, että hän auttaa. Samaan aikaan minä pakkaan loppuja tavaroita vauva sylissä. Vauva alkaa kitistä, minä yritän olla nopeampi. Tuskan hiki tulee iholle. Kannan kolme uimakassia autoon ja vauva huutaa jo kovaa. Olen raivona.

Minä: ”Miksi sinä aina otat helpomman roolin ja istut autossa?!!!!”

Muru: ”Häh. Mä kun luulin auttavani.”

Tässä vaiheessa olen aivan raivona ja yritän nieleskellä kyyneliä. En edes itse tajua, että olisin voinut pyytää apua. Ja huomata, ettei minun tarvitse selvitä kokoajan. Miksen kertoisi koko totuutta, että olisi halunnut rauhassa katsoa kivat vaatteet itselleni ja pakata vähän meikkejä toalet-laukkuun. Ehkä harjata hiukset. Mutta nyt kiireessä unohdin itseni. Miksi? No kun…

Ei! Äiti on tärkeä. Minä olen tärkeä. Te muutkin äidit olette tärkeitä. Minä osoitan muille perheen jäsenille heidän merkitystään huolehtimalla heistä parhaani mukaan. Te muut äiditkin teette varmasti niin. Miksen tee sitä itselleni? Miksi unohdan ja ajattelen, että muut perheenjäsenet ensin? Käykö teille muille äideille näin?

Tässä on minulla ainakin ihan pirusti opeteltavaa. Mutta olen aloittanut muutoksen. Aion jakaa oppimiskokemuksiani täällä blogissa. Itsestä huolta pitäminen ulottuu monelle elämän osa-alueelle. Otan mieluusti vastaan myös teidän kokemuksianne ja ideoitanne. Miten te pidätte huolta itsestänne? Mitkä pienet asiat auttavat? Entä isot? Mitä muuta haluatte olla kuin äitejä?

Uskon, että hyvinvoiva äiti on koko perheen ja parisuhteen etu. Eikö lentokoneissakin happinaamari pidä laittaa ekana itselle ja vasta sitten lapselle?

Kommentit (4)

Vierailija

Juuri näin! Olen joskus kokenut itseni itsekkääksi kun tarvin niin paljon omaa aikaa ja tilaa mutta sisimmässäni tiedän että se on lopulta kaikille hyväksi. En voi yhtyä siihen äitien moniääniseen kuoroon joka laulaa että hetkeäkään ei ole omaa aikaa. Olen aina ottanut sen ajan ja perheen toimintatavat on suunniteltu sen mukaisesti. Lapsia ei ole nukutettu iltaisin, joten hyvin on jäänyt muutama tunti rauhallista aikaa joka ilta. Lapsille on opetettu että äiti ei ole joka hetki käytettävissä, osaavat kyllä odottaa.
Nyt lapset jo molemmat yli 10 v enkä näe heissä mitään kieroon kasvamisen merkkejä vaikka olenkin toiminut ehkä hieman toisin kuin jotkut muut äidit. Minulla on aina ollut ja on nytkin omia harrastuksia. Vaikka ne vievät minut pois perheen parista, ei siitä koidu mitään haittaa. Päinvastoin! Annan omille lapsille esimerkin naisesta joka huolehtii itsestään ja jolla on kiinnostuksen ja intohimon kohteita.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. Sä oot pitänyt ihailtavalla tavalla itsestäsi huolta. ❤️ Ja sun kirjoituksesta kuului myös, ettet sä koe siitä syyllisyyttä. Rinnallasi on todennäköisesti myös viisas ja perheen pyöritykseen osallistuva kumppani.

Sä olet hyvä esimerkki meille tuoreemmille äideille. Sillä mäkin uskon, että äidin omat menot tekevät hyvää koko perheelle. 👍

Vierailija

Niin tuttua!! Useammin kuin kerran ollaan lähdetty reissuun ja kilometrin mittaisen kotitien jälkeen huomaan, että hei - mulla ei ole takkia tai olen crocsit jalassa, unohdin kammata hiukseni tai laittaa rintaliivit. Mutta lapsilla ja miehellä on kyllä kaikki mukana. ;)

Tosin otan myös päivittäin omia sekunteja. Vien roskat, haen postin, käytän koirat pihalla.. Lapset ovat keskenään sisällä. Useimmiten isompi vilkuttelee minulle ikkunasta, pienempi ei vielä kävele. Toisinaan tunnen tästä myös huonoa omaatuntoa. Monet kritisoivat lasten yksin jättämistä. Tiedän, voihan siellä jotain sen minuutin aikana sattua. Tosin se sama voisi sattua kun istun vessassa tai viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Yritän elää sen kanssa. Pienet hiljaisuuden sekunnit antavat kummasti voimaa.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. Nuo sun esimerkit on niin totta, miten konkreettisesti se näkyy kun unohtaa itsensä. Mullekin on käynny vastaavia kommelluksia. 😄

Sä oot musta hienosti antanut itsellesi luvan napata pieniä omia hetkiä. En tuomitsisi tuollaista. Se on niin tärkeää oman mielen kannalta. Ja sä tunnet sun lapset parhaiten. Jatka samaan malliin pienien hiljaisuuden voimasekunttien keräämistä. 👍❤️

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat