Miksi näin kävi? Kohtukuolema vie perheen, joka odotti vauvaa elämästä suoraan kuoleman äärelle. Se on aina kamala tragedia ja perhe tarvitsee tukea niin läheisiltään kuin hoitohenkilökunnalta.

 

En ole itse joutunut kohtaamaan kohtukuolemaa. Lapsen menettämisen valtavan surun olen nähnyt häivähdyksinä, sillä tuttavapiirissäni on vauvan menettäneitä perheitä. Silti en ole ymmärtänyt, mitä he ovat käyneet läpi.

 

Halusin ymmärtää. Siksi otin yhteyttä perheeseen, jonka esikoistytär kuoli kohtuun täysiaikaisena, täydellisenä pienenä tyttönä seitsemän vuotta sitten. He halusivat kertoa teille kaikille palan heidän elämästään.

 

Annetaan perheen äidin kertoa.

 

Raskaus oli mennyt hyvin ja vauvan syntymä hetki lähestyi. Neuvolassa oli aika ja paikalla ihanan oman neuvolatädin sijaan oli sijainen. Vauvan sydän äänet kuuluivat hyvin, mutta pissanäytteen takia suuntasin vielä labraan – kaikki oli hyvin. Sijainen sanoi, että vauva syntyisi kohta.

 

Iltapäivällä aloin kuulostella vauvaa, koska en tuntenut liikkeitä. Olin kuitenkin lukenut, että vauvat ”lepäävät” ennen synnytystä ja voivat olla hyvinkin rauhallisia. En siksi huolestunut. Ikävä kyllä, minulla oli väärää tietoa.

 

Aamu tuli. Liikkeitä ei tuntunut edelleenkään. Olin tehnyt kaikki asiat, mitä käskettiin. Soitin Naistenklinikalle ja minut pyydettiin näytille. Kätilö ei löytänyt sydänääniä ja pyysi paikalle toisen kätilön. Sitten lääkäri tuli ja mentiin ultraan.

 

Huoneessa alkoi olla useampia kätilöitä, lääkäriä ja harjoittelijoita. Kaikki olivat hiljaa. Vitsailin itse vielä, että eikös siellä ole kaikki hyvin.

 

Sitten lääkäri kääntyi puoleeni ja sanoi: ” Sydänääniä ei löydy. Valitettavasti vauvanne on menehtynyt. ” Hän käänsi monitorin vielä sanojen vahvistuksesi. Kuului vain huminaa.

 

Epätodellinen ja todellinen olo samaan aikaan. Itkin. Isku vasten kasvoja. Miksi kuolema oli vienyt lapseni? Miksi? 

 

Joku alkoi puhua synnytystavoista. Teki mieli kiroilla. En halunnut synnyttää. Ei tässä tilanteessa pidä joutua miettimään miten haluan synnyttää!

 

Soitin miehelleni. Se oli vaikeaa. En voinut sanoa sanaa kuollut. Sanoin, että vauva on poissa. Mieheni oli jättänyt lounastarjottimen pöydälle ja lähtenyt taksilla sairaalaan.

 

Soitin äidilleni. Hyvälle ystävälleni.  Siskoilleni. Menimme kaikki kotiimme. Ei ollut sanoja. Oli paljon itkua ja halauksia. Tilanne oli järjen vastainen. Onneksi emme jääneet yksin. Illalla palasimme sairaalaan, jossa synnytys käynnistettiin. Halusin mahdollisimman hyvät lääkkeet ja ne oli minulle luvattu. Olin vihainen, kun synnytys silti sattui.

 

Rakas ystäväni ja mieheni olivat rinnallani. Synnytys kesti. Ponnistus kesti.

 

Lopulta kaunis tyttäremme syntyi. Katselin vain lasta kätilön nostettua hänet rinnalleni. Annoin hänet miehelleni, jotta hänkin saisi tuntea vauvamme lämmön ihoaan vasten. En osannut itkeä, mieheni ja ystäväni itkivät.

 

Vauvastamme näkyi miten lähellä elämä oli vielä ollut. Elämä oli kuin ilmapallo, joka karkaa ja sitten sitä ei lopulta enää näe. Kuinka olisin voinut repiä sen elämän jotenkin takaisin? 

 

Tukenamme oli aivan ihana kokenut kätilö, joka järjesti niin vuoronsa, että oli kanssamme synnytyksen alusta loppuun. Sillä oli meille valtavan suuri merkitys. Sairaalassa oli muutenkin hyvä olla ja meistä huolehdittiin kokoajan.

 

Joka hetki tyttäremme kanssa oli niin tärkeä. Hetket sairaalassa ja kappelissa olivat ainoat hetket, kun saimme olla hänen kanssaan. Veimme itse hänet krematorioon. Tyttärestämme jäi kourallinen tuhkaa. Kannoin tuota tuhkaa uurnassa käsilaukussani kaksi viikkoa, jotta sain vielä hetken lisäaikaa.

Tyttäremme muistotilaisuus oli hyvin kaunis. Suru sai minut elämään hyvin vahvasti hetkessä, ei ollut tulevaa. Piti vain mennä hetki hetkellä surun aiheuttaman tuskan taakan kanssa eteenpäin. Mieheni vanhemmat tulivat, mutta sisarukset eivät tulleet. Heille lapsemme kuolema oli liikaa. Se loukkasi. 

 

Olin pitkään hyvin ylpeä synnytyksestäni. Olisin voinut bussissa nousta seisomaan ja kertoa siitä. Olin myös äitinä ylpeä kauniista vauvastani. Nämä kokemukset antoivat voimaa surun keskellä.

 

Lähetimme lähipiirille tekstiviestin. Vauvamme kuolemaan suhtauduttiin monin tavoin. Saimme osaksemme paljon tukea, apua ja kauniita sanoja. Osa ihmisistä otti etäisyyttä, osa sanoi tyhmästi varmasti tahtomattaan.

 

Yksi kauniimpia asioita oli ensimmäinen äitienpäivä. Muutamat ystäväni olivat niin rohkeita, että he lähettivät minulle kukkalähetyksenä äitienpäivä onnittelut. Vaikka päivä oli vaikea ja kamala, olin kuitenkin tullut äidiksi. Ja minut muistettiin. Se tuntui tärkeältä.

 

Saimme paljon ohjeita, ettei suruun saa jäädä liikaa. No me sitten kävimme muutamissa häissä, mikä oli ihan kamalaa. Hirveää teeskentelyä. Piinaavaa keskustella kesälomasuunnitelmista, kun oma lapsi on juuri kuollut! Olisi pitänyt olla menemättä.

 

Minua ja miestäni suru yhdisti. Se ei erottanut. Surimme omilla tavoillamme ja silti yhdessä. Melkein vaikeampaa meillä on ollut myöhemmin syntyneiden elävien lasten vauva-aikoina.

 

Yritin mennä töihin samana keväänä. Mutta siitä ei tullut mitään. Syksyllä kokeilin uudelleen, mutta aika pihalla olin edelleen. Suru vei voimani ja kaiken tilan ajatuksilta.

 

Töissä oli rankkaa uudelleen ja uudelleen ottaa vauvan kuolema puheeksi. Jatkuvasti piti kertoa: ”Miksi on jo töissä, ai olet jo töissä, tuliko tyttö vai poika, kuka hoitaa nyt kun olet töissä?” Usein olin tilanteissa, joissa kukaan ei uskaltanut sanoa mitään vaikka he tiesivät. Olisivat edes pahoitelleet.

 

Syksyllä iski myös tyhjyys. Muilla elämä jatkui. Meillä oli vain suru.

 

Samoihin aikoihin aloin nähdä aivan kamalia unia vauvastamme. Todellisen tuntuisia painajaisia yöstä toiseen. Tiesin, että tarvitsin terapiaa ja onneksi löysin hyvän yksityisen terapeutin. Helsingin kaupungin eräs perheterapeutti oli jo ilmoittanut meille aiemmin, ettemme kuulu palveluiden piiriin, koska meillä ei ole elävää lasta. Aivan paskaa tuommoinen.

 

Aloin odottaa uutta vauvaa seuraavana vuonna. Raskaus oli rankkaa surun keskellä. Pelkäsin kokoajan vauvan puolesta. Kuolema oli vienyt turvallisuuden tunteen. Kun saimme elävän vauvan pelkäsin, että hänelle käy jotain katastrofaalista. Tai tulee syöpä tai jokin mihin hän tai me vanhemmat kuolemme. Tyttäremme sentään oli turvassa, kun hän oli jo kuollut.

 

Surumme noudatti kauniisti surun eri vaiheita. Yksi aallon pohja tuli kohdallani vielä, toisen lapsemme äitiyslomalla. Kaikki alkoi tuntua hyvin vaikealta. Tilanne paheni nopeasti. Haukuin itseäni kaikesta, unohtuneista avaimista ja eri pari sukista. Muistutin, miten paska olen. Sen takia minun vauvanikin kuoli.

 

Mieheni ei enää jossain vaiheessa jaksanut, vaan sanoi, että jotain täytyy tehdä. Menin lääkärin luo ja sain mielialalääkkeet. Se oli vaikeaa. Minut oli opetettu lääkkeiden vastaiseksi. Mutta lääke auttoi. Jatkoin terapiaa samaan aikaan ja puolen vuoden päästä pystyin lopettamaan lääkityksen. Pääsin pois aallon pohjalta, josta olisi voinut olla tie jopa itsemurhaan asti.

 

Jokainen tyttäremme kuva, käden jälki ja erityisesti hiustupsu olivat oljen korsia surun ollessa pahimmillaan. Pahin suru helpotti neljän vuoden kuluttua tyttäremme kuolemasta. Suru ei kuitenkaan taida ikinä hävitä mihinkään.

 

Joka päivä ajattelen tytärtämme. Toisaalta en haluakaan, että suru häviää. Se on tapa olla lähellä lasta.  <3

 

*Voit halutessasi kertoa oman tarinasi, jos olet kokenut kohtukuoleman. Tai voit kirjoittaa perheelle kauniita terveisiä. Voit myös pyytää anteeksi. Tarinan äiti kertoi lohdullisesti, että aina voi palata ja sanoa, anteeksi kun en ymmärtänyt suruanne. Toivon, että tämäkin kirjoitus osaltaan hälventää kohtukuolemaan liittyvää tabua. Kohtuun kuollut vauva on yhtä tärkeä vauva perheelleen kuin eläväkin. Eikä elävä ikinä korvaa häntä. <3

 

INFOA:

 

  • *Suomessa syntyy noin 60 000 lasta vuosittain, joista 180-240 lasta kuolee kohtuun. (Lähde THL syntymärekisteri) Kohtukuoleman syy saadaan selvitettyä 90% tapauksista.
  • *Vertaistukea saa KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry – vertaistukea suruun lapsen iästä ja kuolinsyystä riippumatta. Heillä on esimerkiksi erilaisia sururyhmiä, tietoa ja tukipuhelin.
  • *Vertaistukea ja tietoa löytyy myös kohtukuolema.fi–sivustolta, jonka ovat koonneet äidit, jotka ovat kokeneet kohtukuoleman.

 

________

 

**Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

Kommentit (6)

Hoitsu

Halaus ❤
Kukaan ei pysty ymmärtämään miltä oman lapsen menetys tuntuu. Tärkeää olla edes läsnä ja kuunnella. Vaikka itse kohtaan työssäni lapsen menettäneitä tai vakavasti sairaan lapsen perheitä niin usein on samat hukassa. Paljon voimia tarinan äidille ja isälle ❤

Puhu muru

Kiitos kommentistasi ja viisaista neuvoistasi. Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Teet työksesi tärkeää työtä. <3

täti

Tekstisi liikuttaa todella paljon. Taas kerran huomaan olevani onnellinen kolmesta terveestä ja elävästä lapsesta. Veljeni vaimonsa kanssa synnyttivät kohtuunkuolleen lapsen myös. Tätinä arvostan todella paljon sitä että minut kutsuttiin synnytyksen jälkeen katsomaan pientä ihmettä jonka elämä jäi todellakin liian lyhyeksi. Sain myös vauvaa pitää sylissä mikä oli elämäni hienoimpia asioita. Tämä vauva on edelleenkin elämässämme (vaikka vanhemmat tuskin sitä tietävät) sillä joka vuosi mietin monennelle luokalle tämä pieni neiti nyt menisi.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi täti. Tapaamani perheen tarina on hyvin koskettava. <3

Ikävä kuulla, että veljesi perheessä on myös koettu kohtukuolema. Suru koskettaa, myös läheisiä voimakkaasti. On todella hienoa, että olette olleet heille tukena ja kävitte sairaalassa katsomassa vauvaa. Se oli varmasti veljesi perheelle tärkeää.

Jos vain joskus on tilaisuus, kerro veljellesi ja hänen vaimolleen, että heidän kuollut vauvansa muistetaan. Että pienellä on teidänkin ajatuksissa ja elämässä paikka. <3

Eeron ja Aamoksen äiti

Meidän neljäs poika kuoli kohtuun lokakuussa 2009. Seuraavan vuoden syyskuussa tuli uusi menetys, kun menetimme viisiviikkoisen keskospojan. Elämä on jatkunut, mutta menin pysyvästi rikki. En ole vieläkään työkykyinen, en tiedä olenko koskaan.

Puhu muru

Eeron ja Aamoksen äiti, olet kohdannut aivan kohtuuttomia menetyksiä, kun kuolema on vienyt kaksi lastasi. Olen niin pahoillani. <3 Surusi on varmasti suunnaton ja se voi rikkoa ihmistä, niin kuin kuvasit. Toivottavasti sinulla on ympärilläsi ihmisiä, joilta saa tukea. 

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat