Kirjoitukset avainsanalla syöpä

Äitini eli tavallisen, hyvän lapsuuden maatilalla. Oli äiti, isä ja isoveli. Hänen, ja koko perheen aurinkoinen kesä muuttui kuitenkin synkkien pilvien ilmaannuttua horisonttiin.

 

Isoveli, joka oli juuri päässyt ripiltä, oli kalpea jo kesällä. Ensimmäisen kerran hän pyörtyi syksyllä isopapan hautajaisissa, jolloin äitini muistaa kysyneensä: ”Mikä sulla on broidi?” Äitini oli tuolloin 12-vuotias. 

 

Perheen valtasi huoli. Käynti sairaalassa vahvisti huolen aiheelliseksi. 

 

Isoveljellä oli leukemia eli verisyöpä. Tuolloin elettiin 1970-lukua, eivätkä syöpähoidot olleet vielä samalla tasolla kuin nykyään. Alussa oli toivoa, seuraavana kesänä elämä tuntui jopa olevan lähellä normaalia. Mutta ei kuitenkaan.

 

Tuli joulu. Ja sairaala kutsui taas isoveljeä. Syöpä näytti ruman voimansa nuoren eloisan pojan elämässä. Se luikerteli koko perheen elämään, täyttäen sen huolella, selviämisellä ja hiipuvana toivona. 

 

Mitään ei ollut enää tehtävissä.Oli jäljellä enää viimeiset hetket ennen lopullista luopumista. 

 

Isoveli kuoli pääsiäislauantaiina mammani ja äitini pidellessä häntä kädestä. Hän oli kuin vaipumassa vain uneen, rauhallisena ja kauniina. Äitini on sanonut, että ei silloin tajunnut, ettei isoveli heräisi enää koskaan. Jäljelle jäi valtava suru. Isoäiti haki apua jumalasta, isoisä itki yksin hiljaa isoveljen huoneessa. Äitini yritti olla vahva nähdessään vanhempiensa tuskan ja ikävän.

 

Uuden suunnan elämään antoi isoäitini raskaus. Se oli kuin valo pimeässä.

 

Äitini on isovanhempieni kanssa muistellut isoveljeä puheissaan läpi elämäni. Äitini isoveljen kuolema on ollut läsnä kauniina, mutta kipeänä muistona. Suru on ollut käsinkosketeltavaa,  ja se on näkynyt kyyneleinä poskilla. Olen itsekin itkenyt tuota minulle tuntematonta enoa, joka poissaolostaan huolimatta tuntuu läheiseltä. Tiedän, miten tärkeä hän oli. Miten paljon rakkautta ja kaipuuta elääkään hänen muistossaan.

Joskus suurin mahdollinen suru voi tuoda mukanaan jotain hyvääkin. Isoveljen kuolema nosti rakkauden merkityksen äitini perheessä uudelle tasolle. Arjessa se tarkoitti rakkauden näyttämistä kumppanille ja lapsille ilman kiirettä. Minulle se on näkynyt koko elämäni. Olen saanut kasvaa isovanhempieni ja äitini rakkaudessa. Syliin on aina päässyt ja iltaisin on annettu hyvänyönsuukot.

 

Isoveljen luona on jo hänen isänsä, minun isoisäni. Siellä jossain, missä te olette – teitä ei ole unohdettu. Suruun sekoittuu aina myös rakkautta. Ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistä. Minunkin lapset tietävät, keitä te olette ja miten paljon teitä on rakastettu. <3

 

Voimia kaikille, jotka sitä tarvitsevat surun keskellä. <3

 

*Voit jakaa oman kokemuksesi surusta tähän, jos haluat. Tai voit kommentoida tekstiäni. Muistetaan kaikki aiheen herkkä luonne, ettei loukata toisiamme. 

*Kuvat Pixabay.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (8)

Jyllannin suomineito

Tämä oli aivan uskomattoman kaunis teksti. Miten kuolemasta voikin kirjoittaa näin, elämän ja ilon kautta? ❤️🙏

Puhu muru

Kiitos Jyllanin suomineito. <3 Ehkä se joku kauneus tulee äitini ja isovanhempieni tarinoista. Kaikki se rakkaus ja menetys on niin käsin kosketeltavaa. 

Marsa.

Veljeni teki itsemurhan ollessaan reilu parikymppinen - ja minun ollessa kolme. Luonnollisestikkaan en muista häntä, mutta suren sitäkin enemmän. Milloin sitä, että en tuntenut häntä, milloin ikävää ja milloin elän mielikuvassa millaista olisi lapsuuteni ollut, jos isoveljeni eläisi..

Puhu muru

Kiitos Marsa kokemuksesi jakamisesta. <3 Olet ollut kovin pieni, kun veljesi kuoli mutta pienikin lapsi aistii surun. Tuossa iässä tunteet ovat vielä enemmän kehollisia. Koko tapahtuma on varmasti muuttanut lapsuuttasi, mistä mainitsitkin. Suru tosiaan vaihtelee muotoaan ja sitä mitä milloinkin suree. On varmasti ollut raskasta välillä olla noiden kaikkien kysymysten äärellä, mihin ei saa ikinä vastausta. Voimia sinulle. <3

Vierailija

Oli ihana teksti! Pisti itkemään, koska minulla on pikkuveli kuollut kun olin itse vasta neljä ja hän kaksi vuotta. Toi pintaan kaikkea mitä voisi olla, mutta ei ole. Toisaalta hänen on parempi olla siellä nyt. Perheessäni rakkaus on hyvin näkyvää myös, aina on aikaa haleille ja hellyydelle ja tuelle.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja oman kokemuksesi jakamisesta Vierailija. Tarina varmasti koskettaa, kun on oma kokemus. Olet ollut vielä pieni, kun veljesi on kuollut. Mutta ne muistot pysyvät vaikka suru muuttaa muotoaan. Ihana kuulla, että teidän perheessäkin on aina aikaa haleille, hellyydelle ja tuelle. Se kertoo, että rakkautta on paljon. <3 

Unensieppaajat

Kaunis kirjoitus.❤

Meillä myös mun isovanhemmat elää puheissa ja muistoissa,nuorempi lapsi ei koskaan ehtinyt tavata isomummia- tai pappaa. Kerron paljon tarinoita omasta lapsuudesta,se helpottaa hiukan omaakin ikävää.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja kokemuksesi jakamisesta Unisieppaajat. Puheissa nuo voimme tosiaan kuljettaa läheisiämme mukanamme, vaikka he eivät olisi enää keskuudessamme. Lapsillesi se on hieno lahja saada kuulla sinun rakkaista isovanhemmistasi. Samalla kerrot tarinoita sukupuustanne. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat