Kirjoitukset avainsanalla hissiepisodi

Jouduin eilen outoon tilanteeseen. Tavallinen perjantai, lounasaika. Näyttämönä Helsingin keskustan Kampin ostoskeskus.

 

Olin menossa hissiin pian 2-vuotiaan kuopukseni kanssa. Vieressä hissiä odotti tyylikkään näköinen nuoripari, jolla oli suunnilleen vuodenikäinen pikkuinen rattaissa. Lapset ilmeilivät toisilleen, me vanhemmat hymyilimme tuttavallisesti.

 

Muutama hetki meni ja hissi tuli.

 

Hissi on sen verran ahdas, että kolme aikuista ja kahdet rattaat täyttävät sen. Jonkun mielestä hissi ei kuitenkaan ollut täynnä. Hissiin marssi reilu nelikymppinen mies.

 

Mies: ”Menkää sinne päin, että tänne mahtuu.”

 

Perheenisä: ”Ei tänne kyllä oikein mahdu… ”

 

Mies: ”Kylläpä mahtuu, sinne päin vaan.”

 

Perheenisä: ”Ei vittu mahdu, etkö sä urpo tajua?!!!

 

Mies: ”Mikäs vittu sä luulet olevasi?!!!!!”

 

Perheenisä: ”Vittu, etkö sä saatana nää, että täällä on kahdet rattaat. Mene urpo rullaportaita.”

 

Perheenäiti: ”Olisit hiljaa, älä viitsi… jooko…. ”

 

Mies: ”Saatanan, saatanan. Mikä sinäkin vittu luulet olevasi????!!!!!”

 

Hissin ovi alkaa vihdoin mennä kiinni. Mutta aina ehtii viimeiset sanat.

 

Perheenisä: ”Haluutko sä vittu turpaas?!!”

 

Mies: ”Haluutko ite, saatana?!!!!”

 

Syvä hiljaisuus hississä. Ilmassa oli pelkoa. Katson  varovasti kuopusta ja silitän hänen hiuksiaan. Hän näyttää hämmentyneellä.  Perheenäiti katsoo hyvin surullisen näköisenä lastaan. Surun lisäksi näin häpeän. Tunnelma on AHDISTAVA. Onneksi olin jäämässä jo seuraavassa kerroksessa.

 

Miksi, kysymys jää leijumaan ilmaan. Mistä tuli noin syvä raivon purkaus kahden tuntemattoman ihmisen välillä? Miksi itse en saanut sanaa suustani? Olinko hiljaa, koska tilanne oli uhkaava?

 

Hissikohtaaminen oli vain hetki, joka laukaisi heissä raivon. Sen takana oli varmasti paljon muuta. Paakkuuntunutta pahaa oloa, jolle ei ollut löytynyt kanavaa ulos tuloon. Oliko hissiin pääseminen symboli kelpaamisesta?

 

Poistuessani hissistä ja vielä illalla murun vieressä sohvalla pohdin hissin toista naista, tuota perheenäitiä. Puhuuko mies tuolla tavalla hänelle kotonakin? Tapahtuuko siellä jotain pahempaakin? Entä se toinen mies – kenelle muulle hän puhuu noin?

 

Vihanhallinnan ongelmat eivät ole mikään pikku juttu. Niitä ei kannata, eikä saa hoitaa olan kohautuksella. Terapiaan on hyvä lähteä ajoissa ja pikaista apua saa esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran Kriisipuhelimesta. Avun hakeminen on tie parempaan. <3

 

 

 

 

*Saa kommentoida. Mitä ajatuksia tämä herättää? Omia kokemuksia? 

 

* Tutustu Puhu muru -bloggari Marja Kihlströmin kotisivuihin: www.marjakihlstrom.fi

Kommentit (4)

emma_

Huh :( tosi kamalaa. On lohdutonta joutua tuollaiseen tilanteeseen, koska siinä ei (minä en) yleensä osaa sanoa tai tehdä mitään mikä auttaisi. Tai ei vain pysty auttamaan ja joutuu vain poistumaan. Jälkeen päin juurikin miettii vain asioita, ja voi vain toivoa että ihmiset ovat turvassa. Itse käytän esim. paljon julkista liikennettä, ja näen paljon lapsia ja vanhempia ja tilanteita jotka jäävät painamaan mieltä. Uhkaavia tilanteita ei ole ollut, mutta nähnyt lapsia joilla ei selvästikään asiat ole hyvin.

Puhu muru

Kiitos emma_ kommentistasi. Minulla oli juuri tuollainen lohduton olo. Kaksi huutelijaa olivat niin raivonvallassa, että oli varmasti ihan hyvä etten sanonut mitään. Tilanne lamaannutti minut juuri uhkaavuuden takia. Halusin vain pitää kuopukseni suojassa. 

Tuollaiset tilanteet jäävät mieleen pyörimään. Tottakai sitä miettii, että olisiko pitänyt toimia toisin. Olisiko pitänyt puuttua? Olisiko pitänyt kysyä siltä toiselta perheenäidiltä onko kaikki hyvin?  

Ja niin kuin sanoit, olen huomannut samaa kuin sinä. Lasten pahaolo ikävä kyllä näkyy, kun liikkuu paljon julkisilla. Tilanteisiin on kuitenkin vaikea puuttua vaikka haluaisi vain auttaa. Siksikin pidän tätä kirjoitusta tärkeänä. Vaikeneminen ei auta, ei myöskään syyttely. Sen sijaan avun hakeminen on aidosti askel parempaan. Jos tämä kirjoitus rohkaisee edes jonkun hakemaan apua, ketä sitä tarvitsee. 

TT

Kaikenlaisia pipipäitä sitä on liikkeellä ja on niitä tullut nähtyäkin. Itse yllätin itseni kiroilemasta huutaen kuin merimies, kun yritin estää koiranulkoiluttajan ja läheiseni nyrkkitappelun. Se oli siinä tilanteessa ainoa aseeni ja lapset oli mukana. Jälkeenpäin itseä hirvitti, mutta en tiedä olivatko miehet moksiskaan. Lapsille yritin myöhemmin selittää tilannetta.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi TT. Noi ovat hankalia tilanteita! Jos tätä asiaa alkaisi laajemmin tarkastelemaan voisi mennä ihan yhteiskunnan tasolle ja miettiä niitä kaikkia leikkauksia, mitä on tehty mielenterveystyöhön, lastensuojeluun tai perhetyöhön. Mitä aiemmin yksilöiden ja perheiden ongelmiin voitaisiin tarjota apua sen helpompi ne olisi hoitaa. Moni ongelma ei muuttuisi ikinä edes ongelmaksi, jos olisi ajoissa riittävä tuki. Joka tapauksessa hissiepisodi oli sellainen, että se nosti pintaan huolen. Ja sama tuosta tunne tulee tuosta sinunkin kuvailemasta tilanteesta.

Tuo mainitsemasi "Jälkeenpäin itseäni hirvitti..." kuulostaa hyvin samalta tunteelta, mitä itsekin koin hissiepisodin jälkeen. Sitä jää pohtimaan, mitä muuta olisi voinut käydä? Olisko voinut tehdä toisin? Oli varmasti todella hyvä, että puhuit siitä lasten kanssa jälkikäteen. Puhuitko itse sitä läpi jonkun kanssa? Toimit minusta hienosti. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat