Kirjoitukset avainsanalla keskenmeno

”Tekee mieli kiljua onnesta, kun raskaustesti näyttää plussaa! Olo on kuin leijuisi. Keho kantaa pientä salaisuutta mukanaan, mikä on jo muuttanut elämäni. Kerromme heti murun kanssa perheelleni ja hänen perheelleen, että meille on tulossa vauva.”

 

Nämä ovat tunnelmia maaliskuulta 2011. Aloimme silloin odottaa ensimmäistä yhteistä lastamme murun kanssa. Ilo ja rakkauden määrä oli räjäyttää katon kodistamme. Halusimme huutaa koko maailmalle, että meille tulee vauva!

 

Ilo ja onni ei kestänyt kauaa. Se vietiin pois viemäriin valuvana verenä.

 

”Maailma ei olekaan niin reilu. Minulla alkavat hirveät, voimistuvat vatsakivut. Ja sitten alkaa verenvuoto. Ja verta tulee paljon. Tajuan, että tämä ei ole hyvä asia. Eikö minun pieneni jaksakaan kasvaa? Itku tulee, vaikka kuinka yrittäisi rauhoittua. Soitan murulle töihin itkun sekaisen puhelun. Hetkeksi maailmamme synkkenee. ”

 

Sain alkuraskauden keskenmenon. Neuvolasta sain valtavan tuen, sillä neuvolatäti otti suruni tosissaan ja oli todella empaattinen. Hän ymmärsi, miten tuo pieni ihmisen taimi oli jo muuttanut maailmaamme. Ja nyt se vietiin pois. Hän antoi luvan surra.

 

Kuulin myös toisenlaisia kommentteja. Kaikki eivät olleet yhtä empaattisia. Tuli ihmettelyä, miksi raskaudesta piti huudella heti ympäriinsä. Tai ihmettelyä, enkö tiedä, miten moni raskaus menee kesken. Ne eivät lohduttaneet, ne vähättelevät kommentit satuttivat.

 

Minusta jokaisella perheellä on oikeus surra alkuraskauden keskenmenoa. Aihe on edelleen tabu jollain tapaa ja se pitäisi murtaa. Keskenmenon aiheuttamasta surusta ei uskalleta puhua vapaasti edelleenkään. Onko syy siihen pelko ikävistä kommenteista?

 

Perheen ja etenkin äidin surulle pitäisi antaa lupa ja tilaa surra. Myös psykologi Maiju Tokola rohkaisee äitejä suremaan vauva.fi:n artikkelissa 9/15 ”Keskenmeno on suurempi suru kuin moni ymmärtää”. Saa itkeä, saa olla vihainen, pettynyt ja etsiä syyllistä. Kun on saanut mennä tunteita kohti, kohdata ne, voi myös mennä eteenpäin.

 

Keneltä on pois, jos raskaus on alusta asti tärkeä? Tai miksi perheen pitäisi kantaa tuota onnea salaisuutena? Ja mitä auttaa, että raskaus on salaisuus ja sen keskeytyminenkin pitää surra yksin?

 

Eräs läheisemme sai viime viikolla keskenmenon. Suru tuntui hänestä ”aika järjettömältä”.  Tieto tuli yllättäen, kun he menivät ultraan. Kuin isku palleaan.

 

Läheiseni kävi mielessään samaa ihmetystä ja valtavaa surua siitä, miten oli jo niin kiintynyt pieneen ihmisen alkuun. Laskettu aika oli jo selvitetty ja tulevaisuutta pohdittu uuden perheenjäsenen kanssa. Mieli täyttyy isoista kysymyksistä. Miksi niin kävi? Kenessä oli vika? Tekikö hän jotain väärin? Saavatko he vielä vauvan?

 

Hän oli minuun yhteydessä, kuten muuhunkin perheeseen. Hän ei halunnut olla yksin surun kanssa. Kaiken surun keskellä olin iloinen hänen puolestaan, että hän uskalsi kääntyä muiden puoleen ja surra avoimesti. Vaikka se ei surua poistakaan.

 

Huomasimme molemmat, että vertaistuesta oli valtava apu. Sen sijaan, että raskaus oli ollut vain oma salaisuus ja keskenmeno yksin tyynyä vasten itketty suru. Me saimme jakaa sen. Saimme kuulla muiden tarinoita, huomata ettemme ole yksin. Ja jossain siinä pahimman surunkin keskellä huomaa, että nuo muutkin ovat selvinneet. Se tuo valoa synkimpiin hetkiin.

 

Keskenmeno on hyvin henkilökohtainen asia. Jokainen kohtaa sen omalla tavallaan ja eletty elämä vaikuttaa surun voimakkuuteen. Toivon, että yrittäisimme olla määrittelemättä toisen puolesta oikeutta keskenmenon aiheuttamaan suruun. Sen sijaan, voisimme olla tukena. Kuuntelemassa ja luomassa toivoa keskellä menettämisen tuomaa tuskaa. <3

 

*Blogin kommenteissa voi jatkaa keskustelua keskenmenoista, surusta ja siitä selviämisestä. Kunnioitetaan toinen toistemme kokemuksia, jokaisen kokemus on arvokas.

Kommentit (48)

tipsu78

Ymmärrän täysin noita tunteita. Voin samaistua niihin, koska itselläni on ollut kaksi keskenmenoa melko lähekkäin muutamia vuosia sitten. Se suru oli todella suurta ja se oli todella tuskaisaa aikaa. Mielestäni naisella joka toivoo lasta ei ole mitään suurempaa surua ja tuskaa kun menettää lapsi on se sitten miten alussa tahansa se ollut se odotus. Ja sellaiset joille ole ollut keskenmenoa ei voi täysin ymmärtää sitä tuskan, surun ja ahdistuksen määrää...

Puhu muru

Kiitos kommentistasi tipsu78. Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Kun toivoo vauvaa ja saa kuulla odottavansa sitä ja sitten se viedään pois. Suru vyöryy päälle. Surun lisäksi siihen tulee vielä usein pelko saako vielä joskus vauvan... Ja kaikki ne kysymykset. Vertaistuki on hyvin tärkeää, jotta löytää jonkun ketä ymmärtää kokemuksen. Kaikkea ei silloin edes tarvitse selittää. <3

Käyttäjä3763

Hyvin kirjotettu. Mullekin tapatuin sama . Mut en oo saanut/voinut puhua kenenkää kanssa. On yli kuukausi sitten ja en tienyt/tiedä minne olisin kääntänyt ja kenelle olisin voinut puhua.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi. Ikävä kuulla, että sinäkin olet joutunut kokemaan keskenmenon. Onko sinulla ketään läheistä kenelle voisit puhua? Voisitko pyytää neuvolasta apua? Voit myös soittaa esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelimeen. Toivon, ettet jää surusi kanssa yksin. Joskus suru voi pitkittyä ja muuttua masennukseksi, joten jos vain jaksat yritä hakea keskusteluapua. Voimia. <3

Käyttäjä3763

Kiitos. Se on just se että aino ystävä mitä luulin voivan luotaa , niin puhu vaan itestään kun kerroin . Neuvolaan pitää sit vaan soittaa ja kysyä. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

Puhu muru

Sinulla on ollut todella kurja tilanne. Ystäväsi toimi väärin, mutta voi olla ettei hän edes ymmärtänyt sitä itse. Jos hänellä oli oma vastaava kokemus, sinun keskenmenosi saattoi nostaa hänen surunsa esiin. Toivottavasti saat neuvolasta keskusteluapua ja olosi helpottuu. 

Toinen toiveissa

Itse olen saanut kaksi alkuraskauden keskenmenoa kahden kuukauden aikana, viimeisimmän tällä viikolla. Olo on pettynyt, surullinen, toivoton... Toisaalta toivoa on oltava, koska luovuttaa emme halua. Kyllä silti pelottaa, kuinka kolmannen yrityksen kohdalla käy. Minulle on ollut suurena tukena ystävä, joka on kokenut keskenmenon. Puhuminen auttaa.

Puhu muru

Olen pahoillani. Sinulla on varmasti surullinen, pettynyt ja toivoton olo kaiken kokemasi jälkeen. Yritä silti vaalia toivoa, niin kuin olet tehnyt. Ystävä voi olla korvaamaton tuki noina vaikeina hetkinä ja vielä mahdollisen seuraavan raskauden aikana. Ihanaa, että sinulla on sellainen. Jos vain jaksat, yritä jatkaa puhumista, kerro tunteistasi ja ota apu vastaan. Toivon todella, että saatte toisen lapsen. Voimia. <3

Reijuska

Itse menin joulun jälkeen odottavaisin mielin ultraan miehen kanssa ja sitten..hoitaja etsii ja etsii ja toteaa ettei löydy sykettä, soittaa lääkärin ja lääkäri toteaa saman, ei sykettä. Pieni lapsen alku oli lopettanut kehittymisen kahdeksannen viikon kieppeillä. Suru on suuri tällä hetkellä :( ja mielessä koko ajan kysymys, miksi?

Puhu muru

Surusi on varmasti suuri tällä hetkellä. Jos vain pystyt puhu surusta ja kaikista muistakin tunteista, mitä tilanne herättää. Onko sinulla joku kenelle voisit puhua esimerkiksi ystävä tai oma äiti? Pystytkö keskustelemaan keskenmenosta kumppanisi kanssa?

Uskon, että jokainen keskenmenon kokenut tunteen kehossaan tuon kysymyksen miksi? Ja se aina yhtä raastavaa pyöritellä sitä mielessä uudestaan ja uudestaan. Se on sinullekin varmasti rankkaa. Yritä antaa surulle rohkeasti tilaa, siinä ei ole mitään väärää. <3 Voimia Reijuska. <3 Ja kiitos kokemuksesi jakamisesta.

Vierailija

Esikoinen syntyi monen mutkan kautta, monen itkun ja odotuksen jälkeen, melkein vuoden yrittämisen jälkeen. Toinen tarttui mukaan yli vuoden yrittämisen jälkeen, varhaisultrassa kammottava isku. Mennyt kesken rv 8+. Se suru oli musertavaa, itkin ja valvoin. Suru on mukana, mutta helpottaa kun puhuu. Voimia ihan jokaiselle keskenmenon saaneelle <3

Puhu muru

Kiitos tarinasi jakamisesta. Sinullakin on ollut monta vaikeaa hetkeä, etkä ole välttynyt surulta. Keskenmenon isku on varmasti hurja yli vuoden yrittämisen jälkeen. Olet niin oikeassa tuossa lauseessa: "Suru on mukana, mutta helpottaa kun puhuu." <3 Voimia sinullekin. <3

Vierailija

Tärkeää asiaa... 6 keskenmenoa läpikäyneenä ja lapsettomaksi jääneenä surun lisäksi esimerkiksi äitienpäivä on joka vuosi yhtä raskas. Voimia teille kanssasisaret!

Puhu muru

Kiitos. Ja kiitos rohkeudesta kertoa omasta tarinastasi palanen. <3 Saanko kysyä, mikä sinua on auttanut surusi käsittelyssä? Voimia sinullekin. <3

Selviytynyt

Olen kokenut keskenmenon kauan sitten. Mutta vieläkin surettaa, kun tästä puhutaan. Oma keskenmenoni oli ns. rypäleraskaus, missä tapahtuu toistaiseksi tuntemattomasta syystä häiriö siinä vaiheessa, kun hedelmöityneen munasolun tulisi alkaa jakautua sikiöön ja istukkaan. Eli kohdussa alkaa kasvaa vain sellaista sammakonkudun näköistä rakkulaa.  Kaavinnan jälkeen kielletään raskautuminen pariksi vuodeksi, ja sen aikaa seurataan virtsanäytteestä sitä, että raskaushormoneita ei ala erittyä. Jos alkaa, voi olla kyse siitä, että kohtuun on alkanut kehittyä pahanlaatuinen kasvain, joka on rypäleraskauden jälkeinen riski. Onneksi minulle kävi hyvin eikä mitään jälkiseurauksia tullut ja sain vielä uuden lapsen.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Selviytynyt. Olet käynyt itsekin läpi surua ja pelkoa. Ehkä sekin on jo tärkeää tukea saman kokeneille, kun he tietävät että joku muukin tietää miten pahalta voi tuntua. Sinun tarinasi onnellinen loppu antaa myös toivoa. <3

Tuija

Aina yhtä kauheita kokemuksia keskenmenot, vaikka itselleni ei tosin olekaan sattunut. Sattuu pelkkä tarinoiden lukeminen. Muistan kuinka sitä pelkäsin alkuraskauden ajan. Ja sen takia voin vain kuvitella miten pahalta se tuntuu. :/

Puhu muru

Olen samaa mieltä. Harvoin näin surullisia kommentteja joutuu blogissani lukemaan. Jokainen tarina on omalla uniikilla tavallaan niin surullinen ja sen tuntee, miten iso asia se on kertojalleen. <3

Ja hyvä kun laitoit oman blogisikin tähän. Tuijan blogiin Tuija State on Mind kannattaa käydä tutustumassa. <3 Huomasin blogistasi, että teidän vauvahan syntyy ihan pian. Olet ihan samanikäinen kuin minä, kun sain esikoiseni. Onnea loppuraskauteen. <3 

miiuli

Meillä lapset oli 4 ja 6 vuotiaat kun kävimme keskustelun miehen kanssa kolmannesta lapsesta. Kierukka pois ja yritystä. Positiivinen testi puolen vuoden yrityksen jälkeen, jes..vihdoinkin. viikko tästä alkoi tiputtelu vuoto joka voimistui kunnon vuodoksi. Tihkuttelun aikana tein uuden raskaustestin-negatiivinen. Pitkän aikaa oli mieli maassa mutta hoitajana ajattelin että meni kesken koska jotain vikaa varmasti oli.

Nyt on mennyt tuosta hetkestä 3 vuotta. Muutama keskenmeno matkaan mahtuu.
Selvittelyitä en halua, lapset on jo isoja ja toki terveitä.
Ehkä kolmannen aika meni jo.

Pitkä keskustelu puolison kanssa käytiin ennen joulua. vielä hetki yritetään ja sitten. Se oli tässä.

Pahimmalta tuntuu lähellä raskautuneet ystävät.

mutta näin se elämä kuljettaa. ei meille ollut tarkoitettu isompaa perhettä

Puhu muru

Kiitos tarinasi jakamisesta miiuli. <3 Olette joutuneet kohtaamaan monta pettymystä ja suru on varmasti suuri. Toivon todella, että saisitte vielä pienokaisen. Voimia. <3

Blessed

Itselleni tuli kolme vuotta sitten ensimmäinen keskeytynyt keskenmeno. Se oli hirveää ja ultra täti todella törkeä. Hän vain töksäytti että alkio on kuollut. Vauvani oli ollut viisi viikkoa kuolleena kohdussani. Suru oli käsittämätöntä. Kesti aikaa kun seuraavan kerran tärppäsi ja olimme puolisoni kanssa niin onnellisia, mutta onnea ei kestänyt kauan. Kolme päivää positiivisesta raskaustestistä sain keskenmenon. Vuosi meni taas kun tulin raskaaksi ja minua pelotti. Kärsin hirveästä aamupahoinvoinnista ja olin sairaalassa nesteytyksessä useita kertoja. Kun alkuraskaudesta selvittiin huokaisin helpotuksesta. Kunnes tuli testit onko lapsi kehitysvammainen. Omalla kohdallani se oli todennäköistä ja taas hirveä huoli. Keneltäkään en saanut mitään juttu seuraa missään tapauksissa. Olin yksin, masentunut ja ahdistunut. Lopulta viimein syntyi kolme viikkoa etuajassa pieni poika ja onnen määrää ei voi kuvailla eikä tätä kiitollisuuden määrää että on voinut saada lapsen.

Puhu muru

Kiitos surullisen, mutta loppujen lopuksi toiveikkaan tarinasi jakamisesta Blessed. <3 On kurjaa kuulla, että sinuakin on kohdeltu noin ikävällä tavalla terveydenhuollon henkilökunnan toimesta hyvin herkällä hetkellä. Se ei ole ikinä oikein. Keskenmenon saanut tarvitsee tukea, mahdollisuuden puhua ja empatiaa. Suru uutinen on aina raskasta kuulla.

Ihanaa, että saitte oman pienen kaikkien koettelemusten jälkeen. Onni on varmasti myös suuri. <3

Tine

Minulla myös kokemus keskenmenosta. Olin silloin 20-vuotias, juuri aloittelemassa uutta parisuhdetta. Ei minkäänlaista puhettakaan ollut vielä että mitä kummallakaan olisi tulevaisuuden suhteen toiveissa, seku elettiin päivä kerrallaan. Minulla oli e-pillerit, jotka olin alunperin aloittanut lähinnä epäsäännöllisten kuukautisten takia, joten en huomannut mitään outoa siinä ettei kuukautisia tullut. Kunnes ne sitten yhtäkkiä tuli. Erittäin rajuna vuotona ja sellaisten kipujen kanssa että tuntui kuin jalat lähtisi alta. Töissä ollessa täytyi sidettä ravata vaihtamassa jatkuvasti. Yhtäkkiä tuntui että nyt täytyy mennä vessaan kun vuotaa niin paljon. Ja siinä se oli. Sikiö napanuorineen kaikkineen tullut ulos. Menin ihan shokkiin, en ollut edes ajatellut olevani raskaana. Mutta niin vain meni kesken ja tuli ulos. Soitin sairaalan päivystykseen, jossa sanottiin ettei ole mahdollista, joskus voi kuukautisten mukana tulla jotain hyytymää mutta keskenmeno se ei voi olla. Onneksi neuvolan terveydenhoitaja on ihana, ja on sittemmin paljon käynyt asiaa kanssani läpi. Surrut olen paljonkin, eniten satutti "ystävien" kommentit siitä että "ethän sinä mitään lasta olisi halunnutkaan". No ei ollut toiveissa, mutta en olisi silti yhdestäkään halunnut luopua. Uskon kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa. Tuon kyseisen tapahtuman tarkoitus oli valmistaa ja kasvattaa minua äidiksi, sillä pillereistä huolimatta tulin heti seuraavasta kierrosta raskaaksi ja sain tietää siitä raskaudesta vasta 12 viikolla. Ajatus siitä, että tällä hetkellä en olisi juuri tämän ihanan puolitoistavuotiaan äiti ilman tuota keskenmenoa, on hieman lohduttanut. Suru on pikkuhiljaa muuttunut ymmärryksesi. Kaikki ei ollut hyvin, koska ensimmäinen raskaus päättyi.

Puhu muru

Kiitos tarinasi jakamisesta Tine. Ja ihanaa, että olet nyt pienokaisen äiti. <3  Sinua on varmasti sattunut ystäviesi kommentit. Yllättäenkin saatu keskenmeno voi järkyttää ja aiheuttaa suurta surua. Se oli varmasti ikävä kokemus.

Kirjoitit kauniisti, miten olet saanut käännettyä kokemuksesi uuteen valoon uuden raskauden ja lapsen saamisen myötä. Ymmärrykseen. Se kertoo, että olet tehnyt surutyötä ja päässyt siinä eteenpäin. Uskon, että tarinastasi voi olla apua niille, ketkä ovat vielä surutyönsä alussa. <3

Suzanna

Viime viikolla varhaisultrassa pieni syke sykki voimakkaana ja kaikki näytti hyvältä vaikka olin jo reilun viikon pýyhkinyt veristä vuotoa. Uuden vuoden ensimmäinen aamu ja herätys valtaisaan veren vuotoon. Elämäni toinen raskaus ja ensimmäinen km. Koko odotus oli täynnä pelkoa ja ahdistusta ja epätietoa. Ensimmäinen viiltomainen vihlaisu mahassa, arvasin ettei kaikki ole hyvin.8+0 päättyi. Olo on haikea ja surin ja murehdin ja itkin jo päiviä etukäteen, olin niin väsynyt siihen huoleen, että nyt olo on helpottunut. Toivottavasti onnemme on vielä edessä ❤

Puhu muru

Voimia Suzanna. <3 Olet juuri joutunut käymään läpi keskenmenon. Toivottavasti olet saanut näistä blogini kommentteihin tulleista tarinoista vertaistukea ja lohtua toipumiseen. Anna surulle vaan rauhassa tilaa. Ja jos jotain positiivista, hyvä että olosi helpottui. Epävarmuuden ja murheen keskelläkin oli varmasti todella rankkaa.

Onnea vauva yritykseenne, toivon todella että saatte toisen pienokaisen. <3

Puhu muru

Kiitos Laura palautteestasi! Kaikkien surullisten kommenttien ja tarinoiden keskellä uskalla olla myös iloinen tekstistäni. Hyvää palautetta ei saa ikinä liikaa. =)  

Ja onnea sinullekin, että pääsit Kaksplussalle bloggamaan!  Kaikki lukijani kannatta ehdottomasti käydä tsekkaamassa Lauran blogi Tehtävänimikkeenä Laura. Suosittelen, Lauralla on hyvä meininki. <3

Vierailija

Tämä on tärkeä ja vaikea, vaiettu aihe. Minullakin on kokemus keskenmenosta. Toivoimme perheeseemme toista lasta, ja raskaustesti näyttikin onnellisesti plussaa melko pian. Kun menimme varhaisultraan, lääkäri kertoi, että alkiota ei näy ja että kyseessä on ns tuulimunaraskaus. Jouduin kaavintaan raskauden keskeyttämiseksi, joka tehtiin paikallispuudutuksessa ja särkylääkkeillä (Suomessa näin ei käsittääkseni menetellä - asuin ulkomailla tapahtuman aikoihin). Tämä oli erittäin kivulias ja karmea kokemus. Jälkitarkastuksessa huomattiin, että kaavinta ei ollut poistanut kaikkea kudosta. Minulle varattiin aika toiseen nukutuksessa suoritettavaan kaavintaan viikonlopun jälkeen. Viikonloppuna ravintolassa syömässä ollessamme minulla alkoi todella raju verenvuoto, ja minut vietiin saman tien sairaalaan, jossa vuotoa seurattiin ja sitten suoritettiin kaavinta. Sitten piti vielä odotella kuukausi jälkitarkastukseen. Tämä keskenmeno ja sitä seuranneet kuukaudet olivat surullisia ja järkyttäviä. Puhuttiin asiasta mieheni kanssa paljon ja juttelin myös ystävien ja perheen kanssa ja se tuntui todella tärkeältä. Asia painui taka-alalle oikeastaan vasta kun aloimme odottaa uutta vauvaa. Seuraava askaus sujui ongelmitta ja nyt meillä on siis kaksi lasta. Tällä hetkellä mietin uskaltaisinko toivoa kolmatta lasta.  

Puhu muru

Kiitos tarinasi jakamisesta. <3 Sinulla on ollut surullisen kokemuksen lisäksi hurjia käänteitä keskenmenon kanssa. Ikävää, että olet joutunut kokemaan sen myös fyysisesti noin "rankkana" kokemuksena. Uskon todella, että keskenmenon jälkeiset kuukaudet olivat surullisia ja järkyttäviä. 

Ihanaa, että olette saaneet sen jälkeen kaksi lasta. <3 <3 Jos päädyt toivomaan kolmatta, onnea tulevaan. <3

Neljän lapsen onnellinen äiti

Itse olen kokenut raskaushistoriani aikana jopa 2 tuulimunaraskautta(kaavinta suoritettu molemmilla kerroilla rv9+)sekä yhden keskenmenon(joka päättyi myös rv9+,mutta silloin tehtiin ns.lääkkeellinen raskaudenkeskeytys,joka oli minulle rankin kokemus jo pelkästään rajun vuodon takia)!
Henkisesti rankkoja aikoja nuo varsinkin äidille(toki miehellekin)!
Mutta toki olen onnellisesti tullut raskaaksi useamman kerran näiden ikävien kokemusten lisäksi eli sitkeä yrittäminen palkitaan❤👶🍼❤!
Puhumalla vaikeista asioista mieheni sekä muutaman läheisen ystävän kanssa olen itse saanut oloni helpottumaan💕😍!
Puhuminen auttaa,,,,👍💕!
Tsemppiä uuteen vuoteen kaikille💫!

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Neljän lapsen onnellinen äiti. <3 Ihanaa, että osaat kannustaa ja antaa voimia muille keskenmenon kokeneille vaikka olet itsekin joutunut kohtaamaan surun. Puhuminen tosiaan auttaa. <3

Puhu muru

Surusi on varmasti käsittämätön. Onko ketään ketään kenelle voisit kertoa tunteistasi? Se, että kerrot haluavasi mennä hänen ( edesmenneen poikasi) mukaan saa minut huolestumaan. Voit myös soittaa Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelimeen, josta saat keskustelua apua heti. Ethän jää vaikeiden tunteidesi kanssa yksin? <3

Scarlet.

Olen aina ollut se erilainen tyttö, joka ei koskaan pienenäkään haaveillut äitiydestä, ei leikkinyt kotista ja halusi vain hienon ammatin ja uran. Pitkään olin sitä mieltä, että jos tulisin raskaaksi niin tekisin abortin.. vuodet vieri ja ikää tuli lisää ja en enää ollut niin jyrkkä lapsien suhteen. Perhe ahdisteli aina tasasin väliajoin meitä, että millon hommaamme lapsia ja se painostus tuntui ihan kauhealta. Siskoni sai pari vuotta sitten pojan ja mieheni siskolla on 3- ja 1-vuotiaat tyttäret, joten molempien vanhemmat lopettivat meidän ahdistelun asian suhteen ja sillon se vauvakuume iski. Se tuli hiljaa hiipien ja hieman epävarmasti keväällä 2015 kun suunnittelimme tohkeissamme samana kesänä juhlittuja häitämme. Häiden jälkeen joskus viime vuoden alussa päätimme jutella asiasta ja päätimme, että jos vielä tuntuu siltä niin jätämme ehkäisyn kesällä pois. Noh kesäkuussa jätimme pillerit pois ja siitä alkoi joka kuukautinen jännitys ja odotus ja pieni pettyminen aina menkkojen alettua, kunnes viimein tulin tein positiivisen raskaustestin marraskuun lopulla. Oltiin niin onnellisia asiasta ja perustin heti keskusteluryhmän naisten kanssa faceryhmän jotka olivat plussanneet yhtä aikaa. Intoiltiin ja höyryttiin ja kerrattiin oireita, kunnes 5.1. Koitti ensimmäinen neuvola, jossa yllättäen sydänääniä ei löytynytkään. Terkka vakuutti kaiken olevan ihan normaalia, että vielä ei välttämättä kuulukaan ja selkeät raskausoireet minulla on kuitenkin ollut, varattiin uusi aika viikon päähän ja 12.1. Menin uudestaan jännittyneenä neuvolaan varmana siitä, että lievä paniikkini on turhaa, että kyllä ne sydänäänet nyt kuuluu. Terkka etsi sydänääniä kolmeen otteeseen ja pyysi vielä kollegansa avuksi kuuntelemaan, varmistaakseen, että hän ei vaan missaa niitä ääniä syystä tai toisesta. Olin edelleen rauhallinen, mutta halusin ehdottoman selvyyden asiaan. Sain lähetteen ja ajan seuraavalle päivälle äitiyspolille ultraan. Joten siis viime viikon perjantaina 13. päivä menin ultraan ja sain kuulla musertavan uutisen. Raskaus oli keskeytynyt jo joskus viikolla 6 tai 7, mutta kohtu ei vaan ollut tyhjentynyt. Sain pillerit lääkkeellistä tyhjennystä varten ja nyt olen perjantaista asti maannut surusta turtuneena kotona odottaen, että tämä kipu ja vuoto vaan joskus loppuisi. Olo on voimaton ja väsynyt. Päässä pyörii paljon ajatuksia. Kadun sitä, että kauhistelin varhaisultran hintaa ja jätin sen varaamatta luottaen, että kaikki on hyvin. Jos olisin mennyt sinne, olisi tämä keskenmeno tullut ilmi jo monta viikkoa sitten, eikä vasta nyt viikolla 12. En olisi kerennyt viemään ajatuksiani niin kauas tulevaan, en ehkä olisi kerennyt todenteolla ruveta odottamaan pientä ihmistä maailmaan tulevaksi, en ehkä olisi kerennyt kertoa niin monelle ihmiselle asiasta. Minusta ehdottonasti yksi hirveimmistä asioista on ollut kertoa raskaudesta tienneille. En ole halunnut puhua kenenkään kanssa, muutaman viestin olen vaihtanut parin ystävän kanssa, mutta en vaan pysty tai halua puhua asiasta kenellekään. En halua kuulla ihmisten osanottoja ja surunvalitteluja. Olen yhdestä asiasta tosi onnellinen, että emme vielä kertoneet perheelle, ei tarvitse sentään sinne selittää. Perhe ei myöskään tiedä, että olemme edes yrittäneet ja haluan heidät pitääkin tässä epätietoisuudessa. Asia on vielä ihan auki ja vereslihalla ja purskahdan itkuun jo pelkästä ajatuksesta, että pitää järjestää kaikki suunnitelmat taas "normaaliksi". Toivon ja uskon, että tämä kipu (fyysinen sekä henkinen) hellittää ajan kanssa. Pelottaa yrittää uudestaan, pelkään että näin käy uudestaan. Mutta tulla vanhemmiksi on niin suuri, että pelottaa jättää myös yrittämättä.

Puhu muru

Kiitos tarinasi jakamisesta Scarlet. <3 Kuulen siinä kipua ja suuren surun menetyksestä. Suru keskenmenosta vaikuttaa jokaiseen ihmiseen omalla tavallaan ja halusi kieltäytyä ottamasta muiden osanottoja tai suruvalitteluja on ihan ymmärrettävää. Edessäsi on surutyötä, jonka aikana suru muuttaa muotoaan.

Niin kuin sanoit, olet vielä auki ja vereslihalla tapahtuneen takia. Anna itku tulla vaan ja surulle lupa. Onko sinulla ketään kenen kanssa pystyisit puhumaan kokemuksestasi sitten, kun sinulla on siihen voimia? Oletteko kumppanisi kanssa pystyneet puhumaan keskenmenosta ja siihen liittyvistä tunteista? Ethän jää yksin. <3

Tulevaisuus varmasti pelottaa, monessakin mielessä sinua. Uskalla olla epävarma, heikko ja tarvitseva - olet isojen tunteiden äärellä. Silloin olet myös vahva. Ja jos sinusta tuntuu ja aika on kypsä, niin antakaa lupa uudelle vauvalle. Toisaalta sekin on hyvä päätös, jos tuntuu ettei uskalla enää yrittää. Jokainen perhe voi tehdä oman valinnan. Valtavasti voimia ja halauksia sinulle. <3 <3 <3

Jen

Tärkeä ja niin monia koskettava aihe. Meillä 2 tervettä lasta ja kolmatta toivotaan. Mutta olemme kokeneet nyt 2 keskenmenoa peräkkäin, viimeinen reilu viikko sitten 9+6😢. Tuntuu, että on käynyt sellaisen tunteiden pyörremyrskyn näiden keskenmenojen johdosta. Alun itku ja suru, jonkinlainen selittämätön häpeä, kiukku omaa kehoa kohtaa, hetkiä, kun ei tunne mitään, ei vaan itku tule ja sitten joku voima, joka auttaa jaksamaan eteenpäin. Iloitsemaan olemassaolevista lapsista, hyväksymään asian, jatkamaan elämää, koska se vaan jatkuu melkein kuten ennenkin. Muutaman ystävän kanssa olen jutellut, mutta oma puolisi ollut paras tuki. Se myös lohduttaa, että en ole ainut, keskenmenoja taoahtuu kokoajan. Tarkoituksena jatkaa yritystä, mutta alustavaa surutyötä olen tehnyt, jos meille ei kolmatta suoda. Ja vaikka keskenmenot ovat kamalimpia kokemuksia elämässä, koen, että ne kuuluvat minun elämääni ja niitä ei pois saa, vaikka kuinka haluaisi. Niihin liittyvät tunteet pitää ottaa vastaan ja käsitellä pikkuhiljaa.

Puhu muru

Kiitos Jen kokemuksesi jakamisesta kanssamme. <3 Olet joutunut viime aikoina kohtaamaan kaksi kertaa suuren surun ja menetyksen. Ihanaa, että kumppanisi on tukenasi ja sinulla on myös ystävä rinnalla kulkemassa. Niistä saat varmasti paljon voimia.

Kokemasi itku suru, häpeä ja kiukku ovat luonnollisia tunteita keskenmenon jälkeisessä surutyössä. Ne ovat kuitenkin isoja tunteita ja niiden käsittely tapahtuu pikku hiljaa, niin kuin itsekin sanoit. Olet hienosti osannut nähdä vaikeanakin hetkenä, miten kaikki kokemasi on osa elämääsi ja osa sinua. Ja samalla olet antanut surulle tilaa ja surutyölle aikaa.

Toivon koko sydämestäni, että saatte kolmannen lapsen. Voimia, rakkautta ja ripaus on teille. <3 <3 <3

Äiti neljälle

Sitä ei ymmärrä täysin keskenmenoa ennenkuin sen joutuu kokemaan. Sitä tajuaa olevansa särkyvä. Liian särkyvä. Meillä lapset -95, -97, -11 ja -16 . Sain alkuraskauden keskenmenon vuonna -14. Se oli aivan järkyttävää, siihen saakka olin ajatellut olevani vissiin särkymätön. En ollutkaan. Jälkikäteen ajatellen taisi päänikin hajota silloin. Varoajan jälkeen ,kun aloimme yrittää uudelleen hajosi pääni uudelleen aina kuukautisten alettua. Itketti ja vetäydyin itseeni. Töissä en kertonut kuin yhdelle vähän myöhemmin. Vasta uuden raskauden myötä aloin eheytyä uudelleen. Kyllä vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun katsoo nukkuvaa poikaa. Sain sinut sittenkin <3

Puhu muru

Kiitos kokemukseni jakamisesta Äiti neljälle. <3 Tavoitat surullisen kauniisti keskenmenon aiheuttaman maailman särkymisen. Maailma, missä raskaudet sujuvat hyvin ja voi vain keskittyä nauttimaan nykyhetkestä ja odottamaan tulevaa. Se häviää jollain tavalla. Tuo sanasi. Särkymätön - ja siitä särkyväksi. Se on niin totta.

Keskenmenon aiheuttama suru, pettymys ja luopuminen koettelee usein myös mieltä. Se voi olla myös traumaattinen kokemus, jonka nostaa esiin jokaiset kuukautiset silloin kun vauvaa toivoo eniten. Sinun surutyösi kannalta on ollut kuitenkin valtavan tärkeää, että olet itkenyt. Toivottavasti olet nyt myöhemmin pystynyt avaamaan vaikeita tunteita, joita piilotit sisääsi, kun vetäydyit surun keskellä. Jo yksi ihminen kenelle voi puhua, voi riittää. 

Kaiken kokemasi jälkeen. Onnea pienestä pojastanne. Ihanaa, että sait hänet. <3  

Ainu

Olen järkyttynyt.

Minulla on takanani kaksi onnistunutta raskautta ja synnytystä. Minulla on kaksi lasta. Ei ainoatakaan keskenmenoa. Saan siis olla todella kiitollinen.

Täältä pilvilinnastani olen järkyttynyt, että joku joutuu kokemaan keskenmenon ja vielä enemmän siitä, kuinka naiivi olen ollut, kun en ole tiennyt, että sitä ei saa (kaikkien mielestä) surra.

Ensimmäiset epäilyt raskaudesta, positiivinen testi... Ne ovat niin isoja ja vahvoja lupauksia, että uskon sen olevan helposti yksi jopa elämän suurimpia pettymyksiä ja suruja, etenkin sillä hetkellä, jos keskenmeno tulee ja vie sen kaiken pois.

Kyllä keskenmenoa pitää saada surra ja en voi kuin toistaa olevani järkyttynyt siitä, että joku keskenmenon kokenut joutuu kestämään vielä osoituksia siitä, etteikö menetys olisi suremisen arvoinen.

Puhu muru

Kiitos Ainu kommentistasi ja oman tarinasi jakamisesta. <3 On hyvin tärkeää, että keskenmenon kokeneiden ympärillä on empatiaa. Ja vaikka et olisi itse kokenut keskenmenon tuskaa, voit olla tärkeä lohduttaja sen kokeneelle. Se on minustakin järkyttävää, että keskenmenon kokeneiden ei aina anneta surra. 

Ihanaa, että sinulla on kaksi onnistunutta raskautta ja synnytystä. <3

Kartsqw

Voin samaistua näihin tuntemuksiin. Ensimmäinen raskauteni muutamia vuosia sitten päättyi myös keskenmenoon viikolla 7. Silloin se tuntui maailmanlopulta ja suru oli todella kamala. En saanut tukea lähipiiriltäni, sillä heidän mielestään sellaista ei voinut surra, kun ei sitä ollut olemassakaan. Tulin pian uudestaan raskaaksi ja tämä raskaus päättyi kohtukuolemaan viikolla 38. Tähän löysin jo hieman enemmän vertaistukea, mutta silti sain todella paljon kuulla sitä, että miksi suren, kun eihän sitä ollut edes olemassa. " Sehän oli vaan vauva. Tehkää uus, kyllä niitä aina tulee"..

Miten ihmiset ovat niin ajattelemattomia, kun toisella on suuri suru? Annetaan kaikkien surra niin paljon, kun on tarpeen. Aina kun kuulen lähi/kaveripiirissä tälläisiä surullisia uutisia, olen lähes haukkana paikalla lohduttamassa ja antamassa vertaistukea.

keskenmenon ja kohtukuoleman jälkeen saimme yhden terveen lapsen, mutta ei siinäkään helpolla päästy, kun oli jos jonkinmoista fyysistä ongelmaa.

Kaikki eivät saa lapsia sormia napsauttamalla ja se tuntuu olevan vaikea ymmärtää henkilöiden, jotka saavat.

Tämä aihe on sellainen, josta voisin kirjoittaa ja puhua aivan loputtomiin.

Tsemppiä kuitenkin kaikille surun kokeneille!

Puhu muru

Kiitoksia sinulle koskettavasta oman kokemuksesi jakamisesta Kartsqw. <3 Olet joutunut kokemaan kaksi erilaista, mutta suurta surua. On todella ikävää, että olet saanut kuulla noin tahdittomia kommentteja. Oli keskenmeno tai kohtukuolema, toisen surun määrää ei voi ulkoapäin mitata tai arvostella. Ja niin kuin sanoit, jokaisella on oikeus surra ihan rauhassa. Surulla on tärkeä merkitys, sillä ihminen käy läpi samalla luopumisen.

Toivottavasti jokainen kirjoitus, vaikka sitten täällä somen maailmassa levittää tietoa keskenmenoista ja kohtukuolemista. Ja surusta. Jotta ihmisillä olisi enemmän tietoa, ymmärrystä ja empatiaa kohdata sureva perhe. Tai äiti. 

Ihanaa, että saitte kuitenkin oman pienen. Tsemppiä ruuhkavuosiin. <3

Vauvakuume

Kaksi tervettä lasta, raskaudet ja synnytykset normaaleja. Lapsilla alle 2v ikäeroa ja itsekin alle 30v.
Viime syksynä rv16 löytyy kuollut sikiö rv14 menehtynyt. Todetaan siis keskeytynyt keskenmeno. Seuraavasta kierrosta uudelleen raskaaksi ja sama juttu toistuu. Rv13, niskapoimu ultrassa todetaan taas keskeytynyt keskenmeno. Sikiö kuollut pari päivää aikaisemmin.
Nyt odotellaan jatkotutkimuksiin pääsyä, vaikka lääkärit on sitä mieltä että huonoa tuuria.
Ensimmäinen kkm oli helppo käsitellä, mutta tämä toinen heti perään on ollut vaikeaa. Puhuminen auttaa ja vertaistuki. Keskenmeno ei saa olla tabu.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Vauvakuume. Olet joutunut kokemaan kaksi kertaa keskenmenon aiheuttaman surun. Surusi on varmasti painava. Ja aiheuttaa paljon vaikeita tunteita, jotka joudut kohtaamaan. Olen pahoillani puolestasi. 

On todella hienoa, että olet pystynyt puhumaan kokemuksistasi. Vertaistuesta saa varmasti voimia suruun. Jokainen keskenmenon kohdannut voi omalla rohkeudellaan rikkoa keskenmenon tabua. Ihmisten tulisi aina kunnioittaa keskenmenoa surevaa perhettä, ilman arvostelua.

Toivon sinulle kaikkea hyvää. Toivottavasti vauva toiveenne toteutuu. <3

Viivimaria

Esikoinen syntyi 2014. Toinen lapsi oli toiveissa piankin, mutta ensin täytyi odotella kierron käynnistymistä (siihen meni 1 v 3 kk). Varsinaisesti ei yritetty vielä sittenkään, mutta kuitenkin huomasin olevani raskaana kaksien kuukautisten jälkeen. Ehdimme käydä neuvolassakin asian tiimoilta kerran, mutta pian alkoi tuhruttelu. Ajattelin, että ihan normaalia voi se olla. Miehellekin mainitsin asiasta vähän vain ohimennen...

Pari päivää vuoto oli aivan pientä ja rusehtavaa, kunnes runsastui. Silloin otin neuvolaan yhteyttä - toivoin parasta mutta pelkäsin pahinta. Ultraan pääsin parin päivän päästä. Siellä todettiin, että kohtu on tyhjentynyt jo. Lääkäri oli onneksi mukava ja neutraali, kehotti yrittämään uudelleen heti, kun itsestä siltä tuntuu.

Vasta kotimatkalla omat tunteet pääsivät pintaan, ehkä päällimmäisenä tunteena oli syvä pettymys siitä, että tämä lupaus lapsesta otettiinkin pois.

Sitten aloimme yrittämään tosissaan, halusin pian raskaaksi päästäkseni irti tuosta menetyksestä ja sen aiheuttamista pettymyksen ja surun tunteista. Ovulaatiotikut otin käyttöön, jotta ajoitus osuisi nappiin. Yhdet kuukautiset tulivat, kunnes olin jälleen raskaana. Riemuitsin: "näin helppoa se voi olla!" En uskonut, että toisen kerran voisi käydä niin huonosti, että lapsilupaus petettäisiin. Mutta niin alkoi tuhruttelu, vielä varhemmin kuin edellisellä kerralla. Vielä koitin uskotella itselleni, että eihän se välttämättä tarkoita mitään, mutta kyllä sen jo tiesi. Muutaman päivän jälkeen soitin neuvolaan ja pyysin hcg-seurannan: "tämäkin meni kesken, en tarvitse ultraa, mutta jospa varmistetaan ettei kohtuun jää mitään."

Yritys jatkui tuloksellisesti. Jälleen vain yhdet kuukautiset mahtui väliin, kunnes olin raskaana. Nyt en uskaltanut kauheasti iloita, olin lähinnä vain hämmästynyt, kun viivoja raskaustestiin piirtyi. Keräsin päiviä ja viikkoja ("aiempi meni kesken näinä päivinä, kunpa nyt pääsisin pidemmälle"). 

Viikot kertyivät. Ensimmäisen kerran taisin tosissaan uskoa uuteen lapseen, kun sain kotidoplerilla sykkeen kuulumaan parin sekunnin ajan. Vahvistusta ilolle toi np-ultra, jossa kaikki oli hyvin! 

Nyt tämä raskaus on edennyt jo viikoille 33+. Olen kiitollinen, että menetysten jälkeen olemme päässeet näin pitkälle. On hyvä, että tämä raskaus oli hyvässä vauhdissa jo silloin, kun ensimmäinen menetetty laskettu aika oli ajankohtainen. Vielä toisenkin menetetyn lasketun ajan päivänä olin melko surullinen, mutta kuitenkin myös kiitollinen tästä uudesta mahdollisuudesta. Ilman tätä uutta elämää olisin varmaan jo hyvin katkeroitunut...

Toki edelleen pelkään kaikenlaista, mitä vauvalle voi vielä sattua. Jotenkin niitä asioita pelkää ihan eri tavalla, kuin esikoisraskauden aikana. Mutta olen kuitenkin luottavainen, ja synnytystäkin odotan jo innolla!

Keskenmeno on rankka menetys, tapahtuipa se kuinka aikaisin hyvänsä. Omalla kohdallani on joka tapauksessa ollut hyötyä siitä, että olen ymmärtänyt alkioissa olleen jotain vikaa. Se, että olen järkeistänyt asiaa, on pitänyt pääni kasassa. Toki nuo minussa alkaneet ja loppuneet elämät olivat minulle muutakin, kuin epäkelpoisia solumöykkyjä. Ensimmäisellä kerralla ehdin jo muutaman vaatteenkin ostamaan...

Kuitenkin suhtautumiseni lisääntymiseen ja toisten kokemuksiin on muuttunut. Herkistän aistejani aina, kun luen tai kuulen jotain tähän aiheeseen liittyvää. Ymmärrän toisia keskenmenon kokeneita aivan eri tavalla kuin ennen. Aihe on hyvin tärkeä, onneksi siitä uskalletaan nykyään puhua - ainakin täällä nettimaailmassa.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Viivimaria. <3 Teillä on ollut paljon surua. Vauvahaave on viety useaan kertaan ja onnellinen vauvan odotus on rikottu unelma. Olet löytänyt hienolla tavalla oman tapasi selviytyä surusta ja menetyksistä. Asian järkeistäminen voi auttaa, niin kuin olet kokenut. Surulle ja puhumiselle kannattaa silti jättää tilaa. Sinulla on oikeus siihen.

Sinun kokemuksistasi ja ymmärryksen lisääntymisestä, voi olla valtava apu toiselle keskenmenon kokeneelle. Moni on täälläkin maininnut vertaistuen tärkeyden. Joku joka ymmärtää kokemuksen on tärkeä ihminen surun keskellä.

Nyt odotatte vihdoin lasta jo hieman pidemmällä. Toivon sinulle hyvää loppuraskautta ja suloista pientä vauvaa syliisi lähempänä laskettua aikaa. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat