Kirjoitukset avainsanalla työmatka

Lauantaina suuntasin Prahaan Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön konferenssiin Prahaan. Työmatkalle lähtiessäni olin saanut syyllisyyden tunteen sivuun ja olo oli jännittynyt. Ilmassa oli silti erilaista haikeutta kuin vain ikävää. Se haikeus oli surua. Suru liittyi pohdintaan, loppuuko minun ja kuopuksen kaksivuotinen imetystaival tähän.

 

Itkin tällä viikolla lähes jokaisena iltana, kun imetin kuopusta hänen mennessään nukkumaan. 

 

Olen oppinut rakastamaan imetystä ja noita ihania yhteisiä läheisyyden hetkiä pitkin päivää. Yhteys, joka välillämme on imetyshetkinä, on jotain, mitä ei muuten ole. Kun kuopus katsoo silmiini, tuntuu kuin hän katsoisi sydämeeni. Annamme toinen toisillemme läheisyyttä ja rauhoitumme. Me vain olemme yhdessä.

Toki on ärsyttäviäkin imetykseen liittyviä hetkiä, kun taapero vain vaatii ja vaatii maitoa. Kovaa ja uhmakkaasti. Käyttäen kaikki keinot, jotka hän vain keksii. Kyllä yleensä pieni maitosuu voittaa. Tai jos hän puree. Auts! Tai huutelee läpi yön: ”Maitoooo!” Noita hetkiä ei tule ikävä.

 

Hyvät hetket ovat silti voittaneet. Aina. 

 

En itse ajatellut edes, että lopettaisimme vielä. Enemminkin olin ajatellut, että ainakin tämä kesä menee vielä imettäen.

 

Työreissuni tuli nopealla aikataululla ja erossaoloaikamme on niin pitkä, että voi olla, että imetys jää. Minulla on mukana rintapumppu, enkä sinänsä pelkää maidon loppumista. Tiedän, että se riittää.

 

Toisen lapsemme kanssa kävin Berliinissä kuuden päivän työmatkalla ja imetys jatkui lentokentällä kuin en olisi ikinä ollutkaan poissa. Tyttö oli silloin hieman yli 2-vuotias, niin kuin kuopus nyt.  Mutta lapset ovat erilaisia, joten en ihan uskalla luottaa tuohon aiempaan kokemukseeni.

 

Lisähaikeutta tähän tuo tällä kertaa lopullisuus. Voi olla, että en enää koskaan imetä. Lapsilukumme voi hyvin olla tässä. Ajatuskin siitä nostaa silmiini uudelleen ja uudelleen kyyneleet. Enkö oikeasti ikinä enää imetä? Nytkö jo tämä vaihe on ohi?

 

Voihan olla, että tästä seuraa helpotuksen tunne. Kun päästää irti, saa ehkä tilalle jotain, niin kuin kirjailija Tommy Hellsten sanoo. Onko se vapautta? Mitä se on?

Imetyksen yllättävä loppuminen voi olla helpompi kuin pitkä ja kivulias taistelu. Eikö?

 

Lopullisesti tähän saan vastauksen vasta, kun palaan kotiin huomenna. Voi toki olla, että imetän heti lentokentällä tai sitten huomaan, että tämä oli nyt tässä. Tirautan murun sylissä muutaman kyyneleen ja katson kuopusta ylpeänä. Me teimme sen, kaikista alun imetysvaikeuksista huolimatta. Me imetimme WHO:n suositteleman 2 vuotta!

 

Ehkä voin kaivaa hymyillen vintiltä esiin kaikki ne mekot, joita en ole voinut käyttää imetyksen takia? Ehkä, ehkä, ehkä. Katsotaan, mitä kuopus tekee. Olen aina halunnut edetä lapsentahtisesti imetyksessä ja niin teen nytkin.

 

I  <3 imetys 

 

LISÄYS:

Eipä loppunut imetys työmatkaani. Heti lentokentällä pikkuinen säntäsi syliini ja huusi: "Äidin maitoo!" Se oli kyllä suloista ja ihanaa. Sydän suli rakkaudesta. <3

 

*Oletko sinä tehnyt pidempiä reissuja ilman lasta kesken imetyksen? Miten meni? Jatkuiko imetys sen jälkeen?

*Onko sinulla jotain vinkkejä minulle tai muille äideille, ketkä pohtivat tätä samaa?

*Tietoa imetykseen liittyvistä asioista saat Imetyksen tuki ry. sivuilta. Suosittelen tutustumaan myös Laktivistiäitiin Facebookissa.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan siellä kiinnostavia artikkeleita, vanhoja ja uusia blogejani. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, että sinäkin olisit mukana ja kommentoisit siellä. =)

Kommentit (13)

Vierailija

Taapero imetys tuntuu olevan äidille tärkeää ja lapselle vain tapa. Noin iso osaa jo rauhoittua ilman rintaa ja saa kyllä tarvitsemansa läheisyyden. Eihän 2-vuotiaana enää syödä tuttiakaa .

Puhu muru

Kiitos kommentistasi. Olen eri mieltä kanssasi imetyksestäni, mutta arvostan erilaisia näkökulmia ja perusteluja suuntaan ja toiseen. Tässä hieman perusteita taaperoimetyksen hyödyistä.

"Kyllä se on lapselle tapa, hyvä tapa, tietäähään lapsi itse mikä hänelle on parasta ravintoa, juuri hänelle valmistettua❤️  Kyllä moni lapsi osaa muutenkin rauhoittua, mutta miksi käyttää muita tapoja, kun tämä on nopein ja helpoin tapa❤️  Nimenomaan, tutti on tissin korvike, ei päinvastoin. Tutista on esim haittaa lapsen purennalle, rinnan imemisestä taas päinvastoin.😉  " 

-Eräs äiti taaperoimettäjien ryhmästä-

Suosittelen myös tutustumaan faktatietoihin taaperoimetyksen hyödyistä lapsille, ennen kuin alat syyllistämään äitiä. WHO:n suositus on, että imetys jatkuu 2-vuoteen saakka.  Ja onhan se ihana asia, että imetys on äidillekin tärkeää. <3

Olen itsekin kirjoittanut aiemmin blogipostauksen taaperoimetyksestä: "Olen ylpeä taaperoimettäjä - ole sinäkin". Siihenkin voit tutustua ja pohtia asiaa laajemmin. 

Vierailija

Maailman helpoin tapa kesyttää taaperon uhma on vilauttaa tissiä :D Harmi, kun tämän kehtaa tehdä vain kotioloissa. Toivottavasti tehdän imetystaival ei lopu tähän. T. Taaperoimettäjä

Vierailija

WHO suosittelee taaperoimetystä siksi että suurimmassa osassa maailmaa puhdas ja terveellinen ruoka on harvinaisuus ja ilman inetystä lapsen ravinnon saanti vaikeutuisi.

Ei lapsi tarvitse enää sitä maitoa noin vanhana, mutta äiti haluaa jatkaa itsenaä vuoksi. Hyvin erikoista minusta.

Vierailija

tosi ällöttävää imettää noin isoa lasta..! ymmärrän vielä vauvvan kun se ei tarvitse eikä halua muuta mutta että vielä sellanen omin jaloin temmeltävä ISO lapsi! imetä samantien vaa aikuis iälle asti, ihan varmasti toimii edelleen hyvänä rauhotus muotona siellä teini uhmissakin! XD YÖK! järkevä äiti osaa päästää siitä imetyksestä irti oikeaan aikaan kun ei se taapero enää TARVITSE sitä tissiä!

Vierailija

Ihana kirjoitus <3 Luonnollisesti asiaa kokemattomat eivät voi ymmärtää, miten tärkeää imetys voi olla vielä taaperollekin. Meillä ei nukuttaisi ja rauhoituttaisi ollenkaan ilman rintaa - en ikinä olisi raskausaikana voinut kuvitella, miten paljon suuremmasta asiasta kuin ruokkimisesta onkaan kyse... :) (Vaikka yhä edelleen nyt 2-vuotiaana veikkaisin, että äidinmaito on n. 20% ruoastakavaliosta, joten se on yhä merkittävä ravinnon- ja tietysti mm. immuniteetin lähde.)

On kamalaa huomata, miten kauas olemme kulttuurina ajautuneet biologisesta normaalista, kun taaperoimetys aiheuttaa niin suurta ihmetystä... ja ilmeisesti imetys on hyvä juttu vain silloin, jos äiti kärsii siitä ja vain uhrautuu lapsensa vuoksi? :-) Yllättävän sitovaa ja toisinaan äärettömän kuluttavaahan imetys on, mutta aivan upea kokemus myös, jota en vaihtaisi mihinkään :)

Tsemppiä sinulle ja kiitos ihanasta blogista <3

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja palautteesta Vierailija. Taaperoimetys on tosiaan ihan oma juttunsa. Kaikkien ei sitä tarvitse ymmärtää, mutta olisi tärkeää että jokaisen valintaa kunnioitetaan. Tieto auttaa usein ihmistä ymmärtämään asioita laajemmin.

 Äiti ja lapsi valitkoon heille sopivan hetken imettää ja joskus sitten lopettaa imetys. Imetys on kaunis ja hieno asia. <3

Heidi A

Onpas surullista luettavaa nuo imetysvastaiset kommentit. Olen myös miettinyt, mitä ihmiset ajattelevat kommentoidessaan taaperon julki-imetystä kovaan ääneen... 2-vuotias ymmärtää jo puhetta ja kuulee sen "NOIN ISO JA TISSILLÄ"-kommentin.

Voin luetella montakin asiaa, joita lapsi ei ravitsemuksellisesti kaksivuotiaana tarvitse, mutta yleisesti ottaen hänelle niitä silti tarjotaan. Yleensä ne ovat riskitekijä terveydelle, hampaille.. en ymmärrä miksi imetys nähdään pahana asiana kun sen hyödyt ovat niin valtaisat. Onko tässä oikeasti kyse kateudesta, tietämättömyydestä, omasta imetyspettymyksestä?

Oli miten oli, imetys on jokaisen oma asia. Lapsen luonnollinen vieroittautumisikä on 2-7 vuotta ja 7 ikävuoteen mennessä varsinainen imuote on yleensä myöskin kadonnut. Tämäkin fyysisen kehityksen askel tukee imetyksen luonnollisuutta lapsentahtiseen vieroitukseen asti.

Oma kuopukseni on 8 kk ja toivon että pääsemme ainakin kaksivuotispäivään asti imetystaipaleellamme. :)

Puhu muru

Kiitos viisaasta kommentistasi Heidi A ja tiedonannosta. Taaperoimetykseen liittyy varmasti monella tiedon puutetta ja koko asiaan mennään tunteella mukaan. Järjellä ajatellen jokainen osaa ottaa asioista selvää, nojata faktatietoon ja antaen rauha äidille sekä lapselle. Imetys ei kuulu muille. 

Itse imetän silloin, kun lapsi sitä kaipaa. Kuten päiväkodin pihalla, Kampin ostoskeskuksessa, kirjastossa tai keskellä Aleksanterinkatua Sambakarnevaalien vilskeessä. Rohkeutta sinulle imettää teille sopivalla rytmillä. <3

Toivon sinulle onnea imetystaipaleelle jatkossakin. Vertaistuki auttaa ja muilta saa hyviä vinkkejä. Facebookin Taaperoimettäjät, Laktivisti äiti ja Imetyksen tuki ry. ovat ihan huippuja. Ja toki täällä minun blogissakin aina välillä imetysjuttuja. =) 

Vierailija

Mä tein taaperoa imettäessäni pari viikonloppureissua ja tais olla joku kerta niinkin päin että lapsi oli pari yötä mummolassa ja imetys jatkui kotiin tultua ihan niinkuin ennenkin. Meillä 2-vuotias kävi 1-2 kertaa päivässä rinnalla, vähän isompana enää parin päivän välein.

Ja piti mun olla muutama päivä poissa kotoa kun synnytin kuopuksen - sairaalasta vauvan kanssa kotiuduttuamme isompi lapsi (jota siis imetin läpi raskauden) kävi vielä pari kertaa rinnalla, pikkuveljeään suloisesti kädestä pitäen, mutta lopetti omasta halustaan niihin aikoihin. Meni hienosti ja lapsi sai itse päättää kuinka kauan se sitä maitoa tarvitsi. Lapsi on itse nyt jo iso, ja voi että miten lämpimät muistot sille pitkästä imetyksestä jäi! <3

Puhu muru

Voi. <3 Tuli kyyneleet silmiin, kun luin imetystarinastanne. Tuossa on se jokin - kaiken sen ravitsemuksen ja muun lisäksi. Se yhteys ja kaunis muisto äidin sekä lapsen välillä. <3 

On kamalan surullista, että kauniista asiasta tehdään rumaa ja ällöttävää. Pitäisi muistaa aina kunnioittaa äidin ja lapsen valintaa. Ja tämä sinun esimerkkisi on kaunis tarina siitä, miten imetyksen lopetus on yksilöllistä ja parhaimmillaan se tapahtuu lapsen ehdoilla. <3

Nyt tuli paljon sydämiä!!! <3

Vierailija

Tämä oli muuten herttainen kirjoitus, mutta lopun "Me teimme sen" -hehkutus voi tuntua syyllistävältä äidistä, joka ei esim. onnistunut selättämään alkuvaikeuksia ja se tyssäsi alkuunsa.

Luin näitä kirjoituksia äsken bussissa tuoreimmasta lähtien ja tämä sai kyyneleet silmiin. 48-vuotiaana lapsettomana naisena tuntuu, että olen jäänyt paljosta paitsi. Ehkäpä elämä vielä tuo eteen rakkauden, jotta ei tarvitsisi tuntea itseään niin monella tapaa osattomaksi.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. Ja kiitos palautteesta. En ajatellut postausta kirjoittaessani, että voisin loukata esim imetyspettymyksen kokenutta äitiä. Mutta olet aivan oikeassa, tekstini saattaa loukata vaikka en sitä mitenkään haluaisi tehdä.

Tähän imetyspostaukseen liittyi ennen kaikkea paljon tunnetta ja omaa elämää. Se oli meinaa karvas pettymys, että jouduin alkaa antamaan kuopukselle korviketta 3 kk iässä imetyksen ohella. Tuntui melkein, että se mitätöi kaksi edellistä imetystä taivaltani. Siksi tässä on läsnä ylpeys - sanan positiivisessa merkityksessä. Ja minusta äitinä saa olla omista onnistumisista ylpeä. <3

Jokaisen meidän elämässä on monenlaisia käänteitä. Jos esimerkiksi meidän kahden polkuja katselisi rinnakkain näkisi ihan eri maailmat. Silti niistä löytyisi ihania ja surullisia hetkiä, monenlaisia tunteita. En tiedä miltä tuntuu olla lapseton nainen 48-vuotiaana, mutta uskon että se aiheuttaa haikeutta. Onneksi rakkauden voi löytää minkä ikäisenä vain ja samalla löytää maailmasta ihan uusia värejä. <3 <3 <3

Jos haluat kertoa minulle tarinasi, kuulisin sen mielelläni. Se voisi olla tärkeä kirjoitus perheellisille ihmisille, jotta he ymmärtäisivät hitusen verran paremmin lapsetonta. Jos innostuit asiasta, voit laittaa minulle meiliä puhumuru@gmail.com 

NYT! Minun vuoroni lähteä, sillä yleensä muru lähtee työmatkalle. Lähden ensi viikolla Maailman seksuaaliterveysjärjestön (WAS) konferenssiin Prahaan edustamaan Suomen Seksologista Seuraa. Olen ihan superinnoissani ja motivoitunut. Mutta. Syyllisyys on hiipinyt myös mieleeni.

 

Mistä kummasta tämä syyllisyys on tullut? Tätähän olen odottanut! Vaikeina hetkinä se on ollut unelma, jota kohti menen pikku hiljaa askel askeleelta. Jokainen pyykkikoneen läpi meno, lapsen kiukkukohtauksen rauhoittelu tai imetys ovat olleet askelia.

 

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla syyllisyydestä sanotaan, että syyllisyyden tunteisiin kuuluvat häpeä, tunnontuskat ja katumus. Tunnistan heti tunnontuskat. Ne liittyvät vahvasti tulevaan työmatkaani ja ne tuntuvat kehossa asti. Välillä on melkein pahaolo, kun ajattelee liikaa tulevaa matkaa syyllisyyden kautta.

 

Edellisen kerran olin työmatkalla Berliinissä melkein kolme vuotta sitten! Se voi tuntua kaukaiselta, mutta aika on mennyt äkkiä äiti-hommissa. Tässä välissä olen ollut kotona lasten kanssa ja tehnyt töitä enemmän ja vähemmän. Niin ja tehtiin me Samin kanssa Pannaan menemään kirjakin!

 

Järjellä ajateltuna voisin lähteä vailla turhia syyllisyyden tuskia. Tunteet eivät kuitenkaan aina järkeä kuuntele. Ikävä kyllä.

 

Siksi teen itselleni saman kuin jos pyydän asiakkaitani tekemään. Raakalista siitä – MISTÄ SYYLLISYYTESI JOHTUU? Sitten käyn listan läpi, katson jokaisen asian taakse ja mietin, mitä ne tarkoittavat. Mistä juuri tuo syyllisyyden tunne kumpuaa?

 

* Miten lapset pärjäävät?

* Miten muru jaksaa?

* Miten imetyksen käy?

* Pelko omasta ikävästä – mitä jos en osaa nauttia yksin olosta?

* Mitä jos minulla on liian kivaa?

 

Nämä asiat nousivat spontaanisti. Melkein nolotti kirjoittaa niitä. Miten ihmeessä lapset tai muru eivät muka pärjäisi ilman minua, totta kai he pärjäävät! Ajattelenko, että olen jotenkin korvaamaton? Tai imetys. Voisin olla jopa helpottunut, että se loppuisi luonnollisesti. Mutta samaan aikaan suren imetyksen loppumista jo etukäteen.

 

Pelko omasta ikävästä ja siitä nautinko yksinolosta, on tärkeä kohta listallani. Se on kuin huutomerkki. Tämän äidin on korkea aika lähteä pidemmäksi aikaa ja kauemmaksi kuin yhdeksi yöksi Turkuun. Minä tarvitsen äitinä, naisena ja vaimona varmuuden siitä, että riitän itselleni omana itsenäni. Haluan huomata, miten ihanaa on olla yksin.

 

Jos minulla on liian kivaa, niin mitä sitten?! Pahinta, mitä se voi aiheuttaa on onnellinen nainen, joka palaa työmatkalta kotiin perheensä luokse.

 

Listan teko auttoi minua. Tai oikeastaan koko tämän blogipostauksen teko. Koska on ihan turhaa kantaa harteillaan syyllisyyttä, joka ei ole tarpeen. Ensi viikolla varmaan kipuilen lähtöä hieman ja valutan kyyneliä laittaessani lapsia nukkumaan. Saatan myös voivotella, miten osaan nukkua ilman murua. Se on ihan ok.

 

Lauantaina kun lähden, lähden työmatkalle ilman taakkaa. Aion nauttia innostuksestani työtäni kohtaan, aamupaloista ilman lapsiperheen sirkusta, lounaista kiinnostavien työkollegoiden kanssa ja illalla voin nauttia lasin viiniä terassilla. 

 

Ikävä kotiin on sitä rakkautta, mikä saa minut hymyilemään ja rakastaan perhettäni vieläkin enemmän.  Ehkä pieni välimatka tekee meille kaikille hyvää. Avain on kaunis kaipaus. <3

 

 

*Oletteko te tunteneet syyllisyyttä työmatkalle tai lomalle lähtiessänne, jos lähdette ilman perhettä? Miten olette selättäneet syyllisyyden vai oletteko kantaneet siitä taakkaa mukananne matkalla?

 

*Laittakaa minulle ihmeessä hyviä vinkkejä syyllisyyden kanssa. Tai vaikka matkavinkkejä Prahaan. Toivottavasti ehdin edes pienen hetken kurkata, millainen Praha on kongressikeskuksen ulkopuolella. =)

Kommentit (6)

Laamu

Lähdin huhtikuussa Tukholman risteilylle ystävän kanssa. Olin ensin innoissani, matkan lähestyessä lähinnä kauhuissani. Ihan samalla tavalla Oodin syyllisyyttä, pohdin ja mietin joka kantilta matkan hyviä ja huonoja puolia. Sitä miten ne pärjää ilman mua. Hamstrasin poikaa varten ruokaa ydintalven varalle, siivosin, järjestelin. Itkin ja kaipasin jo etukäteen. Kerroin myös kummeille että tietäisivät pyytää isää ja poikaa sitten mukaan puuhaamaan jotain kivaa, että päivät kuluisivat huomaamatta, ja iskä saisi vähän levähtää siinä sivussa.
Tavallaan sitä toki tiedostaa tän kelan älyttömyyden, mutta kai ne on pakko kelata läpi. Lopulta syyllisyys helpotti jo kun matkasin bussilla keskustaa kohti. Matka meni hyvin, en itkenyt ikävääni, ja kotiin saavuttua oli mahtavaa huomata miten kivaa isällä ja pojalla oli ollut. Kehtasivat bondata oikein kunnolla mun poissaollessa.
Lopulta tuollainen pieni irtiotto oli vain hyväksi isän ja pojan suhteelle, ja ihan tervetullut herääminen mulle, että kaikki sujuukin oikein hyvin vaikka en ole kaikista naruista vetelemässä.
Hyvää matkaa sinulle!

Puhu muru

Kiitos Laamu! Tuo kuulostaa melkein kuin minun matkalle lähdöltäni. Niin samoja tunteita ja tuo jännä helpotus, kun saa lähdettyä. Lentokoneessa oli jo paljon kevyempi olo.

Olen nyt ollut Prahassa neljä yötä. Kotona murulla ja lapsilla sujuu hyvin niin kuin täälläkin. Olen nukkunut neljä yötä kokonaan! Tavannut todella mahtavia ihmisiä ja kuunnellut mielenkiintoisia luentoja. Eli kyllä tämä taisi kaikille tehdä hyvää vaikka välillä on ollut ikävä. Huomenna sitten kotiin. <3

Soikku

Tunnistan. Oltiin häämatkalla 8vrk kun kuopus oli 11kk. Imetys oli siinä juuri loppunut mutta koin kauheaa syyllisyyttä ensimmäiset pari päivää. Sitten kyllästyin itsesääliin ja loppuloma menikin mukavasti. Lapset olivat toki kaivanneet meitä mutta mitään traumoja ei jäänyt. Mummot ja vaarit hoitivat lapset hyvin.
Praha on ihana. Mahtavia oluita, kieroja taskuvarkaita...

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Soikku. Ihanaa, että sinäkin kuitenkin sitten parin päivän jälkeen annoit itsesi nauttia häämatkasta. Minäkin päätin, että nautin täällä ja onhan tämä ollut mahtavaa. Ja Praha on kyllä kaunis. <3 

Karita

Hei, tuolla syyllisyyden tunteella on myös merkityks ajatellen äidin ja lapsen kiintymyssuhdetta. Omien tunteiden lisäksi olisi hyvä miettiä myös mitähän pieni lapsi mahtaa miettiä äidin poissaolosta. Poissaolon valmistelu ja yhteydenpito lapseen voi auttaa lasta kestämään eron aiheuttamia tunteita ja pitämään äidin mielessä. MLL:n Vanhempainnetistä löytyy muuten osuva Pirni lapsi erossa vanhemmistaan -teksti tällaisiin pohdintoihin: mll.fi/Vanhempainnetti/tukivinkit/erossa_vanhemmista

Puhu muru

Kiitos kommentista ja tiedon jaosta Karita. Laitankin tuo linkin suosikkeihin. Me valmisteltiin poissaoloa puhumalla lapsille matkastani, hieman yhdessä pakattiinkin  ja nyt ollaan soitettu skypepuheluita. Lapset ovat kuitenkin isänsä kanssa eikä heillä ole mitään hätää. Tämä on varmasti vain syventänyt heidän suhteitaan, mikä on hyvä asia. <3

Toukokuu tuli ja meni. Päätöksen tekeminen tuntui luissa ja ytimissä. Päättäväisesti veimme muuttoa eteenpäin ja minä hoidin käytännön asioita. Olin jo soittanut päiväkotipaikan tytöllemme ja pojan uuteen kouluun. Tyttö sai paikan yhdestä maailman ihanimmista päiväkodeista. Pojan uusi opekin oli jo tiedossa, hän oli minun vanha openi. Muutto tuntui hetken niin selvältä ja oikealta.

 

Isommat lapset näyttivät omilla tavoillaan pelkonsa ja huolensa. Keskimmäinen pissaili sänkyyn vähän väliä öisin ja koululainen kiukutteli. Hän oli jopa muuttamassa naapuriin kaverinsa luokse. Vauva takertui minuun normaalia enemmän. Ehkä hän ymmärsi puheet lähtemisestä ja pelosta.

 

Epävarmuus alkoi kalvamaan mieltä kuitenkin, vaikka olimme tehneet päätöksen. Enää en nähnyt ihanaa helpompaa elämää maalla vaan liian ison talon, jota siivosin yksin uupuneena murun ollessa töissä. Muru näki itsensä väsyneenä pimeässä ajamassa kohti Karkkilaa. Olisinko yksin lasten kanssa suurimman osan ajasta, kun työmatkat veisivät isän, aviomiehen ja rakkauden?

 

Meillä kummallakin työt painottuvat pääkaupunkiseudulle. Työmatkat olivat huolemme jo alun alkaen. Ne huolettivat edelleen tai jopa enemmän. Itse olin alkanut pohtia, olinko nähnyt itseni vain kotiäitinä. Ensi vuonna minun oli kuitenkin tarkoitus palata työelämään. Miten voisin alkaa yrittäjäksi ja perustaa seksuaaliterapia vastaanoton Helsinkiin, jos asuisin Karkkilassa?

 

Samaan aikaan näin silmissäni tutun Karkkilan liikuntahallin. Siellä lapseni pääsisivät hyvien valmentajien siipien suojassa kasvamaan koripalloilijoiksi ja urheilijoiksi. He saisivat saman ilon ja rakkauden liikuntaa kohtaan kuin me saimme lapsina murun kanssa. Pelko liian totisesta ”otsa kurtussa” urheilusta jäisi Helsinkiin. Maalla jokainen lapsi on arvokas ja kentälle pääsee kaikki, jotka  haluavat pelata.

Me olimme murun kanssa jo etukäteen suunnitelleet muuton. Ennen muuttoa talo olisi kuitenkin pitänyt tyhjentää täysin, siivota putipuhtaaksi. Ja remonttikin olisi pitänyt tehdä. Itse muutto alkoi myös tuntua varsinaiselta painajaiselta. Perheeni oli asunut talossa jo 80-luvulta saakka ja talon tyhjeneminen alkoi näyttää epätodennäköiseltä aikatauluumme nähden. Oli pakko todeta, että emme voi tehdä asialle mitään. Talosta ei tulisi ikinä meidän taloa, jos perheeni tavarat jäisivät sinne pyörimään.

 

Tuntui vaikealta myöntää, että maalle muuttomme päälle alkoi kertyä harmaita pilviä. Toivoin niin monena iltana salaa sitä ihmeellistä kristallipalloa, josta olisi voinut tarkistaa, teemmekö elämämme virheen, jos muutamme. Tai vielä isomman virheen, jos jänistämme. Vai olemmeko niitä pirun jahkaajia, joilta elämä menee ohi niin kuin viimeksi pohdin?

 

Huomasin myös, että minuun vaikuttivat  eri ihmisten mielipiteet. Toiset kannustivat ihanasti muuttamaan maalle, toiset nostivat rehellisesti esiin asioita, jotka puolsivat kaupungissa asumista. Osa pelotteli tai ihmetteli suuresti, miten ihmeessä me muutamme Karkkilaan. Oli todella mielenkiintoista lukea teidän kaikkien kommentteja viestiketjusta. Miten näin jo mielessäni sen helpotuksen ja vapaan olon maalla. Tai toisaalta ahdistuksen ja yksinäisyyden omalla pihalla nököttäessä. Olen palannut lukemaan kommenttejanne monta kertaa.

Teimme päätöksen jäädä vielä Helsinkiin. Peruin päiväkotipaikan ja koulupaikan. Se tuntui melkein tappion myöntämiseltä. Nolotti ja hävetti. Esikoinen oli hyvin onnellinen meidän jäädessä. Keskimmäinen vähän ihmeissään, mutta tyytyväinen ja yöpissailut loppuivat kuin seinään. Vauva tunnusteli muiden fiiliksiä. Meille jäi vieläkin ristiriitainen olo murun kanssa. Ja haikeus. Minä olin jopa turhautunut ja toisaalta helpottunut.

 

Kun olemme käyneet Karkkilassa päätöksen teon jälkeen, on tullut outo tunne. Tunne siitä, että tänne me kuulumme. Aika ei vaan ollut vielä oikea. Siksi olemme jatkaneet muuton suunnittelua rauhallisemmalla tahdilla. Jos remontti saadaan kuntoon ja työkuviot selviävät, voipi olla, että ensi vuonna suuntaamme jo Karkkilaan. Puhtaus, rauha ja hieman lisää tilaa ovat tarpeita, jotka eivät ole hävinneet mihinkään.

Nyt kuitenkin Töölö Helsingin sydämessä on kotimme. Jos jotain opimme ja saimme arkeemme,  niin rakkautta nykyistä eloa kohtaan. Miksi emme nauttisi nyt kaupungin vilinästä, ystävistä täällä, merestä ja kesäisistä leikkipuisto hulinoista täysin rinnoin. Kyllä meidän täytyy murun kanssa varmaan käydä vielä Helsingin yöelämässä ja nauttia hiprakassa aamu auringon noususta, kun kävelemme kotiin lasten ollessa mummolassa. Se on meinaa aika ihanaa. <3

 

*Miten te jotka olette muuttaneet maalle, olette kokeneet työmatkat, jos ne ovat pitkät? Onko lukijoissa, niitä jotka asuvat Helsingissä ennen kaikkea töiden takia? Tai niitä, jotka ovat muuttaneet maalta takaisin kaupunkiin syystä tai toisesta? Kaikki kommentit ovat arvokkaita. Uskon itse siihen, että muiden kokemuksista voi itsekin oppia.

 

Kiitos jo etukäteen! =)

Kommentit (4)

Maria K

Kiva kun kerroit tämän! Olen se sama tyyppi, joka tästä jo kyselikin aiemmin. Arvaa miksi kyselin? Nyt uskallan paljastaa! Meillä oli täsmälleen sama tilanne, tosin olimme muuttamassa eri paikkakunnalta joko Helsinkiin tai sitten Karkkilaan. :) Vähän salaa luin mietintöjäsi, pohdin samoja juttuja ja punnitsimme miehen kanssa asioita. Käymme myös molemmat pk-seudulla töissä. Meilläkin on nyt ainakin hetkeksi tilanne jäädytetty, mutta silti se pohdinta kytee edelleen. Harkitsimme myös Vihtiä siitä välistä, koska meillä ei ole Karkkilasta valmista taloa, kuten ilmeisesti teillä olisi ollut. :) Kyllä vai ei, jaksaako ajaa vai ei? Vaikeita juttuja. Meillä ei tosin ole vielä lapsia, joten tämä ratkaisu vaikuttaa vain meihin kahteen. Kiitos siis pohdintojen jakamisesta, sain vertaistukea!

Puhu muru

Ihana kuulla, jos kirjoituksista on ollut apua pohdintaanne. Kiva kun kerroit teidän tarinanne Maria K. Kyllä tuossa tosiaan pähkäiltävää riittää. Asumisen kustannuksissa ja rauhallisuuden on paljon eroja Helsinki-Vihti-Karkkila välillä. Mekin ollaan pohdittu myös Vihtiä, mutta siellä ei ole mummolaa eikä koripalloa (toki on muitakin eroja). Karkkilassa on mun lapsuudenkoti vapautumassa, mutta ei se ole ollut meille ainoa vaihtoehto.

Karkkilastahan on hyvä bussiyhteys Helsinkiin, mitä ainakin minä haluaisin ja toivoisin, että voisin käyttää. Silloin voisi bussimatkat jopa käyttää hyödyksi lepoon, lukemiseen tai työhön. Jos autolla joutuu kulkemaan viisi päivää viikossa pk-seudulle, niin ainakin mulle se on liikaa. Kannattaa teidänkin tarkkaan pohtia, vaikkei ole lapsia. Ei maalla asuminen kannata, jos ei ole ikinä kotona ja jos on kotona oma kulta on töissä. Rakkautta ja omaa jaksamista kannattaa  vaalia. Tule ihmeessä kertomaan kuulumisia tänne blogiin, jos teette isompia päätöksiä asumisen suhteen. Samalla tavalla minuakin kiinnostaa teidänkin pohdinta ja valinta. 

Ja oikein ihanaa Juhannusta! =)

retu-p

Nää on kyllä hankalia pähkäiltäviä, tsemppiä! Kaikissa kun on puolensa. Mä olen ollut tyytyväinen meidän kompromissiin: asutaan Espoossa (lähin city Leppävaara). Lapsella on pihalla tilaa juosta ja pyöräillä ja kavereita leikkeihin. Meidän rivari on suojaisesssa paikassa kevyen liikenteen väylien ympäröimänä, autotiet ei oo kovin lähellä. Mulle riittävän "maalla" kun villivihanneksia voi kerätä vaikka tuosta yhteisen alueen pusikosta. Miinuksena se, että töihin kun yrittää ehtiä päiväkodin kautta, menee se yleensä autoiluksi.

Tuttavaperhe muutti maalta takas kaupunkiin kun kyllästyivät autossa istumiseen, lasten harrastuskuskauksiin ym.

Puhu muru

Oot niin oikeassa retu-p! Ja kiitos tsempistä. Espookin on ollut välillä meidän pohdinnassa, mutta sieltä ei oo löytynyt tiettyä paikkaa, mikä tuntuisi oikealta. Nuo asiat, mitä sinä mainitsit kuulostavat hyviltä. Teilläkin tuntuu olevan sitä meidän kaipaamaa vapautta arjessa. Täällä töölössä liikenne väkisinkin rajaa olemista ja etenkin lastenmaailmaa, mikä surettaa meitä. 

Tuttavaperheenne tarina paluu muutosta on yksi "kauhuskenaarioistani". Minä meinaa rakastan julkista liikennettä ja töihin pyöräilyä. Osaan ajaa kyllä autoa ja meillä on hyvä auto, mutta en vain ole "autoihmisiä". Siksi Karkkilaan muutto voi olla virhe tuossa mielessä. 

Ehkä meidän pitää katsella Espootakin lisää. Uteliaisuudesta kysyn, ikä oli asuinalueenne, jos saa kysyä? Jos et tänne halua vastata voit laittaa meiliini viestiä puhumuru@gmail.com.

Aurinkoista ja mukavaa Juhannusta teillekin! =)

Muru tekee säännöllisen epäsäännöllisesti työmatkoja ulkomaille. Reilun kuuden vuoden yhdessä olonkin jälkeen ikävä aina yllättää voimallaan. Ikävä tuntuu kehossa ja se täyttää ajatukset. Välillä se saa ärsyyntymään ja ärjymään. Joskus se tekee minut mustasukkaiseksi.

Ikävä alkaa hiipiä jo ennen kuin muru lähtee lentokentälle. Mielen täyttää haikeus ja olo tulee vähän alakuloiseksi. Äitinä minun täytyy kuitenkin pitää ”hymyä huulilla” , sillä en ole ainoa, jota ikävä painaa. Lapset reagoivat myös ikävään, kukin omalla tavallaan. Puhumme yhdessä ikävästä ja kaipauksesta. Silti lasten ikävöinti on välillä yllättävän rankkaa. Kolmen kanssa yksi syli käy välillä ahtaaksi.

Eilen saimme ennen päivällistä iloisen puhelinsoiton murulta. Se kuitenkin päättyi valtavaan itkuun isomman tyttömme kohdalla. Tuntui kuin pato olisi auennut ja itku sekä huuto tulvivat hänestä. Koko rappu varmaan raikasi sydäntä särkevistä ”Isiiiiiii, isiiiiiiii, isiiiii” -huudoista. Vauva ei ihan ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta yhtyi itkuun kuitenkin.

Yritin lohduttaa tyttöä parhaani mukaan, vaikka en isi ollutkaan. Itku jatkui pitkään ja helpotti vasta, kun muru soitti skype -puhelun. Minä näin siinä kaiken kaaoksen keskellä valtavasti rakkautta. Tunsin jopa ylpeyttä, miten vahva suhde tytöllämme on isäänsä. Esikoisella ja kuopuksellakin oli ikävä isää, mutta he näyttivät sen eri tavoin. Esikoinen vain puhui taukoamatta ja vauva kitisi puhelimen perään.

Huomaan itsekin vasta murun ollessa pois arjen hulinoista, miten valtavasti rakastan häntä. Ajattelen häntä enemmän. Kaipaus on tärkeä tunne. Se auttaa näkemään lapsiperhe arjessa haalistuneen rakkauden piinkovan ytimen. Silloin tiedän, miksi haluan jakaa elämäni juuri tuon miehen kanssa.

Ikävä koskee välillä kehossa ja odotan hänen kotiintuloa yhtä paljon kuin lapset. Iltahetkemme tv-sarjoja katsellen saa kultareunukset. Ei telkkarin katsominen yksin rentouta yhtään niin paljon. Ikävöin murua silittämässä minun hiuksia ja hieromassa hartioita. Vaikka positiivista on, että yksin ollessani teen kotitöitä paremmin, kun en ole nauttimassa elosta murun kainalossa. (naurua)

Kaipaan kosketusta, hellyyttä ja seksiä. Olen työmatkojen ajan rakkauden vankilassa odottamassa murun kotiintulo päivää. Välillä se tuntuu kuin olisi muurahaisia pöksyissä. Olo on kuin laihduttajalla. Ajattelen seksiä enemmän kuin normaalisti, koska en saa nauttia siitä. Sooloseksi on toki ihanaa, mutta seksiin kuuluu yhteys toiseen ja sitä ei saa yksin. Odotus onneksi palkitaan intohimoisella jälleen näkemisellä lasten mentyä nukkumaan. Joskus intohimo menee yli ja muuttuu tappeluksi, kun toinen on liian väsynyt matkan jälkeen.

Toisinaan ärisen murulle puhelimessa, koska ikävä saa olon ärsyyntyneeksi. Tulee helposti motkotettua: ”Miksi aina sinä pääset ulkomaanreissuille?” Vaikka oikeasti minun tekisi mieli sanoa: ”Halkean kohta tästä ikävästä, tule nyt piru vie pian kotiin sieltä.”

Huomaan myös, että tulen erilailla herkäksi murun puheille, kun hän on matkalla. Tulkitsen helposti hänen äänensävyään tai sanomisiaan. Ikävä värittää niitä. Saatan ajatella, että eihän tuolla ole yhtään ikävä minua, vaikka muru olisi vain hyvin väsynyt. Näinä hetkinä on myös otollinen hetki tulla mustasukkaiseksi.

Muutamia vuosia sitten muru lähti Serbiaan työmatkalle ja matkaseurana oli Suomesta kovimpien mallitoimistojen ”seksikkäimmät mallit”. Vaikka kuinka yritin, ärisin murulle joka toisella kerralla, kun puhuttiin puhelimessa vain mustasukkaisuuden takia. Tiukkasin jopa suoraan: ”Joko olit panemassa?” Naurettavaa, mutta niin totta.

Luottamus on kuitenkin parisuhteen yksi kulmakivi. Ei ulkomaille asti tarvitse lähteä pettämään. Jokaisessa suhteessa on omat säännöt, jotka on hyvä puhua selviksi. Meillä on omat sääntömme.

Muru on muistuttaa minua usein ennen työmatkalle lähtöä, että pettäminen on valinta. Hän on valinnut minut. Tuota lausetta murun täytyy toistaa minulle vielä pitkään, sillä se auttaa. Puhuminen ylipäänsä auttaa. Työmatkan aikana on vielä tärkeämpää varoa oletuksia. Niistä syntyy helposti turhaa riitaa ja mielipahaa.

Työmatkat voivat mielestäni vahvistaa rakkautta. Lapsienkin on hyvä oppia käsittelemään kaipauksen ja ikävän tunteita. Samalla he oppivat luottamaan, että vanhemmat tulevat aina takaisin. Rakkaus on läsnä, vaikka ihmiset olisivat eri paikoissa. Työmatkaviikkoina meidän aikuisten ei tarvitse kinata, kumpi pesee kakkapyllyn. Sen sijaan voimme illalla ikävöidä toisen lämmintä ihoa ja tuttua tuoksua.

Ehkä nämä matkat tekevät minulle ja murulle oikein hyvää. <3

Kommentit (0)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat