Kirjoitukset avainsanalla Marja ja Sami

Kosketuksen kaipuu, katse toiseen – kohtaaminen. Ei tulevaa voi aina ennustaa tai sitä koska rakastuu. Rakkaus voi hiipiä luokse ja yllättää. Marja ja Sami kertovat, miten tapasivat nykyiset kumppaninsa. Miksi juuri nämä ihmiset veivät heiltä jalat alta? Ensi viikon kirjoitus on Marjan ja Samin seksisuhteen päätöskirjoitus, löydät sen Havaintoja parisuhteesta –blogista.

 

Marja: Klassinen kysymys. Miten te tapasitte?

 

Sami: Tapasin nykyisen vaimoni kliseisesti baarissa. Oli maaliskuu. Menin pitkästä aikaa baariin. Baari oli sellainen, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Olin kaverin kanssa tanssilattialla. Meillä oli kaverini kanssa tapana vetää tanssikuviot  vähän yli. Tanssilattian reunalla minua katsottiin. Tai ehkä tapaani tanssia, joka erottui muista.

 

Päädyttiin harmaaseen hameeseen pukeutuneen punahiuksisen naisen kanssa juttelemaan. Tai ei me oikein edes juteltu. Oltiin vain toistemme seurassa. Vaihdettiin puhelinnumerot. En koskaan soittanut.

 

Neljän kuukauden kuluttua tuosta tapaamisesta menin kaverini kanssa samaan baariin elämäni toisen kerran. Punahiuksinen nainen oli siellä taas. Tällä kertaa hän oli pukeutunut mustaan. Muistan ajatelleeni, että minulla on muutama tunti aikaa toimia ja kertoa kaikki, mitä minulla on kerrottavana.

 

Sami: Elämässäsi on tälläkin hetkellä mies, jota kutsut muruksi. Milloin ja missä muru saapui elämääsi?

 

Marja: Me olimme molemmat netissä eräässä facebookin "nettitreffi" sovelluksessa. Muru teki aloitteen. Ekaksi Tinder tyyliset tykkäämiset. Sitten arat ekat viestit. Murun viesteissä oli jo jotain, mikä tuntui erilaiselta.

 

Me juteltiin puhelimessa aika nopeasti, en halunnut turhaa luoda harhakuvitelmia netissä. Murun äänen kuuleminen vahvisti  hyvää tunnetta ja treffit sovittiin samalle viikolle. En tiedä, mikä minuun meni puhelimessa. Sovin vielä silloin tuntemattoman miehen kanssa meneväni hänen luokse yökylään.

 

Kohtasimme hyvin kylmänä  joulukuisena iltana Helsingin yössä, molemmille tutussa baarissa. Minä ujona nenäpunaisena, muru huppelissa ystävänsä kanssa. Minuuteissa tuo "liian komea mies" raivasi paikan sydämeeni. Kaikki palaset vaan loksahteli kohdilleen, kun vain katsoin murua.

 

Marja: Tuo punapäinen nainen oli selvästi jotain, mitä et voinut unohtaa. Mikä hänessä veti sinua puoleensa?

 

Sami: Katse, kosketus ja asenne. Kun ensimmäisen kerran kävelimme yhdessä hänen luoksensa, hän sanoi minulle, että minusta et sitten saa itsellesi mitään pikkuvaimoa. Olin hieman ihmeissäni, sillä mikään sanomisissani ei ollut viitannut siihen suuntaan. Vastasin hänelle, että en minä tarvitse itselleni pikkuvaimoa, olen itse sellainen ja jos suhteessa on kaksi pikkuvaimoa, niin roolit kolisevat liikaa yhteen.

 

Pidin hänen asenteesta olla nainen. Hän ei yrittänyt olla mikään muu kuin oma itsensä. Ja samalla hän arvosti minua sellaisena kuin minä olen. Hänen ei tarvinnut esittää minulle naista ja minun ei tarvinnut esittää hänelle miestä.

 

Ehkä avoin tapa suhtautua maailmaan oli se kaikkein tiukin liima välillämme. Me emme ottaneet, emmekä vieläkään ota mitään liian vakavasti. Niin ei saa unohtaa pinnallisuutta. Tunnen vetoa punahiuksisiin naisiin. En minä sille mitään mahda. Tai mahdan minä jos on pakko.

 

Sami: Minkälainen on mies, joka raivaa paikkansa Marjan sydämeen?

 

Marja: Muru oli alusta asti SE OIKEA mies mulle. Joku sanoi jo meidän suhteen alku aikoina, että te olette ihan samanlaisia. Muru oli mies, mikä antoi ensimmäisen baari-illan päätteeksi hänen kodissaan  minulle villasukat ja teemukin. Vaikka oltiin vasta tavattu ja huumaannuttu tanssilattialla toisistamme - olo oli kuin olisin tullut kotiin. Pesin meikit pois ja menin sohvalle murun viereen. Olo oli turvallinen ja jäin yöksi.

 

Muru katsoi mun sisääni, eikä vain ulkokuorta. Mä olen aina voinut olla oma itseni murun kanssa. Vaikka rakastuin jo alku metreillä muruun, löysin myös parhaan ystävän. En mä edes tiennyt, että joku ihminen voi olla  niin monessa asioissa ”oikea”.

 

Marja: Sinä, punapää - ja sinun lapsi. Miten löysitte paikkanne uusperheessä?

 

Sami: Eihän se koskaan helppoa ole. Aluksi mä tulin tilanteeseen aivan väärällä asenteella. Mä olin melkein anteeksipyytävä lapseni suhteen. Aristelin olla sellainen isä kuin olen uuden rakkauteni silmien edessä. Tämä alkoi silloin, kun muutimme nykyisen vaimoni kanssa yhteen. Muistan, kun hän yhtenä iltana sanoi, että toivoo välillä, että minulla ei olisi lasta.

 

Minä halusin ymmärtää sen aivan väärin. En ymmärtänyt hänen sanomaansa ollenkaan. Sanoin, että voidaan me lähteäkin, niin ei tarvitse ihmetellä. Eroisänä minulle oli tärkeää, että silloin kun lapseni oli minulla, annoin hänelle suurimman osan ajastani. En ole tinkinyt siitä vieläkään. Se on minulle niin tärkeää. Ajan myötä asiat lähti helpottumaan, kun löytyi yhteinen tapa ja rytmi. Minä uskallan olla lapseni kanssa sellainen isä kuin olen.

 

Tilanne tuo edelleen mukanaan riitoja, mutta molemmat ovat niistä valmiimpia ja avoimempia puhumaan. En voisi elää suhteessa, jossa lastani ei hyväksyttäisi tai lapsestani ei pidettäisi. Sellainen suhde olisi todella väärä, jossa asiaa pitäisi edes miettiä. Jokainen asia vaatii aikansa, ennen kuin se lähtee toimimaan. Nykyään toimimme monessa asiassa kuin perhe, mutta monessa asiassa on vielä paljonkin parannettavaa. Perhe on kuitenkin sellainen asia, jonka puolesta kannattaa vähän töitä tehdäkin.

 

Sami: Miten sinkkumiehen ja yh-äidin maailmasta tuli yhtä?

 

Marja: Nopeasti. Kolme kertaa tapasimme kahden ja sitten meistä tuli perhe. Muru raivasi yksiöön hyllyn vaipoille, minä hain kirppikseltä sinne potan.  Ei se olisi ollut mahdollista "tapailla". Muru oli valmis perhe-elämään ja niin kuin minäkin.  Hänen sanoin: ”Kypsä omena poimittavaksi.” Ja minähän poimin kiireellä!

 

Välillä pelotti uskoa rakkauteen ja antaa pojan kiintyä muruun. Mutta joku mun sisällä huusi, että on pakko vain uskaltaa. Ja miten ihanaa oli nähdä niiden kahden välinen rakkaus. Poika huumaantui murusta, muru pojasta ja vain kolmen viikon tapailun jälkeen murulta lipsahti: "Tule tänne isin luokse, niin vaihdetaan paita."

 

Kahden kuukauden seurustelun jälkeen me asuimme saman katon alla koko perhe. Siitä alkoi oikea yhdessä olemisen harjoittelu, mikä jatkuu edelleen. Molemmilla meillä on ollut kasvukipuja. Me ollaan huudettu, itketty ja sovittu, hiottu toistemme kulmia. Murun piti luopua omasta ajastaan ja minun yksinoikeudesta päättää kaikista perheen asioista. Onneksi rakkautta ja tahtoa on riittänyt hankalinakin hetkinä. Me ollaan alusta asti päätetty olla yhdessä. Rakkaus vaatii tahtoa.

 

Kuinka monta oikeaa ihmiselle on olemassa? Emme tiedä sitä ja hyvä niin. Mutta jokaisen oikeankin ohi voi kävellä, ellei uskalla avata sydäntään rakkaudelle. Se ei ole helppoa, jos on satutettu. Monenlaiset pelot nousevat iholle ja purkautuvat huulilta väärien sanojen taakse piiloutuen.  On kuitenkin ihmisiä, minkä luota ei voi lähteä ja tulee syvältä sisimmästä voimaa taistella rakkauden puolesta. Sillä kun se jokin toisessa ihmisessä kolahtaa, se lupaa mahdollisuuden kasvaa – kiintyä uudelleen ja opetellen rakkauden aakkoset vielä paremmin kuin aiemmin.

 

Marja ja Sami saivat uuden mahdollisuuden. Heille molemmille tuli tarve olla toisen lähellä. Vahva ja viisas punapää vei Samin uudelle rakkauden polulle ja muru rakasti Marjan haavat umpeen luoden uuden perheen. Mitään ei olisi tapahtunut ellei olisi uskaltanut rakastaa. Sydämen rohkeus palkittiin ja vielä nuo kaksi paria kävelevät yhtä matkaa elämän kiemuraisia polkuja.

Kommentit (1)

Nompun M@m@

Omasta mielestäni olin kaikin puolin valmis ja valmistautunut äidiksi. Luulin tietäväni millaista elämä äitinä on. Muistan siksi myös vahvasti synnytyksen jälkeisen tunteen siitä kun yhtäkkiä olitkin vastuussa pienestä ihmisestä 24/7. Kaikki se väsymys ja suuret odotukset (itsellä ja kätilöillä) imetyksen onnistumisesta ym. Ensimmäinen tavoitteeni oli, niin hassulta kuin se kuulostaakin, saada poika pysymään hengissä siihen asti kunnes neuvolan hoitaja tulisi käymään meillä kotona. :D
Sittemmin poika on kasvanut jo 2,5 vuoden ikään ja ihanin muisto tähän mennessä syntyi muutama päivä sitten kun poikamme kesken leikkien totesi hellästi "Äiti, minä rakastan sinua." <3

Huoleton muuttuu huolehtimiseksi. Ei ole enää vain minä ja sinä. Alkaa valmistautuminen elämän isoimpaan seikkailuun, jonka jälkeen, mikään ei ole niin kuin ennen.

 

Toisesta tuli äiti. Yksin. Toisesta tuli isä. Yhdessä.  

 

Marja: Mitä tapahtui, kun rakkauden valmennuskurssi oli käyty, hengailut loppuivat ja suuntasit elämässä eteenpäin?

 

Sami: Mä olin kuin tuulen liikuttama lehti ja tuuli vei minut seuraavaan parisuhteeseen. Halusin kiivaasti jäädä johonkin kiinni. Saada elämään pysyvyyttä ja turvaa. Alkaa rakentaa jotain ympärilleni. Jotain, joka olisi enemmän pysyvää kuin kaikki aikaisempi. Muutettiin nopeasti yhteen. Perustettiin koti. Alettiin suunnitella häitä. Kaiken muun lisäksi sisältäni alkoi kuoriutua isä.

 

Elämä meni askel kerrallaan eteenpäin. Kerrostaloasunto muuttui rivitaloasunnoksi. Oli puhetta koirasta. Aamu alkoi kello seitsemältä ja ilta päättyi  ennen yhtätoista. Elämä alkoi saada rytmiä. Tuli suunnitelmia, joita kohti mennä.

 

Kaiken uuden sisällä pysyi vanhakin elämä vahvana. Kuljin kohti arkea ja rutiinia, mutta tietoisesti halusin myös rikkoa niitä. Jos arki meni liian turvalliseksi, tuli halu rikkoa sitä jollakin tavalla. Enkä tarkoita hajoittavalla tavalla, vaan pyrin ainakin toteuttamaan rutiinien rikkomista niin, että se olisi vain piristävää. Halusin samaan aikaan elämääni jotain aivan uutta, mutta samalla en ollut vielä valmis päästämään irti vanhasta.

 

Sami: Miten sinun romanttinen elokuva jatkui kauniin alkukohtaamisen jälkeen?

 

Marja: Se oli alusta asti tunteiden paloa. Intohimo näytteli pääosaa, sivuosissa oli rakkaus, viha ja mustasukkaisuus. Me mentiin kovaa ylämäkeen ja seuraavana päivänä alamäkeen. Elämä oli melkein hengästyttävää jopa niin, että se välillä ahdisti. Sitten taas joku outo voima imaisi mut, kun tuo mies puhui hetken kauniita ja suuteli sen jälkeen läpi yön kunnes annoin kaiken anteeksi.

 

Se taisi olla sitä kuuluisaa vaarallista rakkautta. Erityisen vaarallista siitä teki mustasukkaisuus, mikä oli kuin myrkkyä. Silti syksyn tullen, me muutettiin yhteen. Mä olin saanut opiskelupaikan Mikkelistä ja mies seurasi mua. Hetken oltiin niin ihanaa kotileikkiä, kunnes homma meni entistä hullummaksi.

 

Marja: Sä olit kahden maailman välissä. Valitsitko uuden ja turvallisen elämän vai palasitko vielä vanhaan vähän turvattomaan?

 

Sami: Kyllä mä valitsin turvallisemman elämän. Se tuntui hyvältä. Oli vakituinen työpaikka. Se oli syy tai pakko herätä aamulla. Oli vakituinen suhde. Se herätti halun miettiä tulevaisuutta enemmän kuin päivän tai viikon päähän. Oli vakituinen saunavuoro. Oli vakituinen sulkapallovuoro.

 

Ensimmäistä kertaa elämässä kaikki asiat olivat vain hoitamista vaille valmiina. Toisinaan se aiheutti pelon ja kauhun sekaisia tunteita. Ajatuksia, että rakentaako sitä vapaaehtoisesti muuria itsensä ja elämän välille. Eikä niissä ajatuksissa mitään väärää ollut.

 

Olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen pitääkin toisinaan pohtia sitä, että elääkö elämää, jota haluaa elää. Koska helposti käy niin, että luulee elävänsä haluamaansa elämää. Minulla oli tunne, että suunta johon olin menossa oli oikea. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin rakentaa tulevaisuutta pala kerrallaan.

 

Sami: Mitä Mikkelissä ollessa tapahtui? Olit vieraassa kaupungissa. Kaukana kaikesta. Alkoiko todellisuus lyödä kasvoille?

 

Marja: Ei me vaan osattu olla yhdessä. Mulla oli valtava palo elää opiskelija elämää, tutustua uusiin ihmisiin ja uuteen kaupunkiin. Koripallokin tuli taas elämään ja tuntui, kuin olisin tullut kotiin koripallohallissa. Meidän kodin seinien sisäpuolella ilma oli kuitenkin sakea epäilyistä, painostuksesta, epämääräisestä pelosta ja salaisuuksista. Ehkä siksi oli ihanaa hengittää kodin ulkopuolella.

 

Nyt kun katson tuota aikaa, näen nuoren naisen vieraalla paikkakunnalla täynnä elämän iloa. Suhde, jota kutsuin parisuhteeksi oli kuin rautapallo jalassani. Se piti minut otteessaan, eikä antanut minun ikinä mennä ilman painolastiaan. Silti minä tein siitä rautapallosta niin kovin rakkaan, että annoin sen satuttaa ja kutsuin sitä siltikin rakkaudeksi. Pelkäsin ottaa ohjat omiin käsiini ja olla taas yksin.

 

Marja: Millainen tulevaisuus noista paloista muodostui? Oliko se sitä elämää, mitä halusit elää?

 

Sami: Kyllä se siihen kohtaan riitti helposti. Palapeli oli vain yhtä palaa vailla. Se pala alkoi kasvaa vaimoni vatsassa. Minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa muuntautua isäksi. Ystävä, joka oli tullut vajaata vuotta aikaisemmin isäksi alkoi opastaa minua, että lapsen tultua elämä muuttuu tyystin. Mikään ei ole kuin ennen ja minkään ei edes halua olla kuin ennen. Hän sanoi nukkuneensa kuukauden ajan kaksi tuntia yössä, mutta näytti siitä huolimatta onnelliselta ja levolliselta.

 

Yhdeksän kuukauden kuluttua minusta kuoritui isä. Oli lokakuu. Kello löi kuusi illalla. Lapsi makasi pienenä ja hentona äitinsä rinnoilla. Minun sisälläni liikahti pala, joka ei ole liikahtanut vieläkään paikoilleen. Se oli se palapelin puuttunut pala, joka on määritellyt elämäni tuosta hetkestä eteenpäin ja tulee määrittelemään elämäni loppuun asti. Pala, joka jo itsessään saa tämän maailman kauniiksi.

 

Sami: Uskalsitko lopulta ottaa ohjat käsiisi ja tehdä ratkaisun?

 

Marja: Elämä antoi mulle yllätyksen. Oudolle väsymykselle löytyi syy ja testiin ilmestyi kaksi palloa kylmänä helmikuisena perjantaina. Tuo hykerryttävä, ihmistä vavisuttava yllätys sai mun päässä asiat järjestymään. Raivasin yllätykselle turvallisen pesän, jossa minun oli hyvä olla ilman, että minua määrättiin.

 

Kävin sen kevään terapiassa, tapasin lastenvalvojaa, tutustuin neuvolaan ja kasvatin onnellisena mahaani. Olin halunnut äidiksi pikku tytöstä asti. Uhosin aina, että haluan nuorena äidiksi. Ennen kuin sain pienen yllätyksen käsivarsilleni, elämä yllätti vielä kerran. Se melkein kysyi haluatko varmasti tulla äidiksi ja ottaa vastuun toisen ihmisen elämästä? Minä halusin, joka solullani.

 

Synnytin kesän kuumimpana päivänä lokakuisen vauvani, kaksi kuukautta liian aikaisin. Koko synnytyssali hiljeni ja sitten kuului pieni vaikeroiva vauvan itku. Kaikki tapahtui nopeasti, vauvaa näytettiin ja sitten se vietiin vauva-teholle. En osannut itkeä. Katsoin vain turtana synnytyksessä mukana ollutta äitiäni. Vauvani ei ollut enää kohdussani, mutta sylinikin oli tyhjä. En halunnut lähetellä viestejä vauvani syntymästä, koska en tiennyt sainko olla onnellinen. En tiennyt edes olinko äiti.

 

Vasta neljän päivän päästä sain tuon pienen, puolentoista kilon ihmistaimen syliini ja lupasin rakastaa häntä aina vaikka minua pelotti. Sillä hetkellä minusta tuli äiti. <3

 

Onko elämässä olemassa oikeaa hetkeä tulla vanhemmaksi? Tai eihän sitä saa edes valita. Se hurja lottoarvonta, missä me olemme ihmisinä edelleen luonnon armoilla. On olemassa toivottuja, kaivattuja, vahinkoja ja yllätyksiä – monenlaisia tapoja tulla raskaaksi. Se pieni ihminen, mikä meille suodaan on meille kuin peili elämästämme. Se karistaa kaikkivoipaisuuden meistä avaamalla suunsa leijonan karjaisuun kerta kerran jälkeen. Sillä on taito löytää heikkoutesi ja opettaa sinulle lisää, jos suostut oppimaan. Pieni ihminen raivaa sydämeesi merkin, joka on kuin tatuoitu sinuun iäksi. Enää vain sinun tulee antautua rakkaudelle, hoivata ja pian taas päästä irti. 

Kommentit (0)

 ”Haavat kirvellen istun meren rannalla

   yksin katsellen.

   Nyt ymmärrän paremmin kivuliasta

   kulkuamme;

   vasta tyynen tultua erottuvat karikot.”

    Tommy Taberman

 

Sami: Kerroit aiemmin vapaasta suhteesta ja sen tuomasta vapaudesta tavata muita. Kauanko tuota vaihetta kesti? Alkoiko vapaus muuttua taakaksi?

 

Marja: Vapautta kesti talvesta seuraavaan syksyyn. Kevään muuttuessa valoisammaksi minäkin avauduin maailmalle. Se kesä oli yhtä kuumaa leikkiä ilman rajoja. Haastoin mukaan sinkkuja, varattuja, nuoria, vanhoja yksin tai yhdessä. En halunnut rakastua vaan tutkin maailmaa ilman sitoumuksia.

 

Muistan kun naapurini, perheen äiti läksytti minua, ettei saa kajota varattuihin miehiin. Esitin, ettei tuntunut missään. Mutta se kolahti. En halunnut olla perheenrikkoja "huvin vuoksi". Vapauden merkitys muuttui erään mökkireissun jälkeen. Se muutti koko naiseuttani loppuelämäksi.

 

Marja: Sä opiskelit ja seurustelit opiskelukaverin kanssa. Vaikuttiko se sun opiskelu motivaatioon? Mitä teit kun teillä myrskysi?

 

Sami: Ei mun opiskelumotivaation vaikuttanut mikään ulkoinen seikka. Motivaationi oli sen suhteen muutenkin alhaisella tasolla. Mä tunsin välillä olevani kuin höyhen, joka vain leijailee tuulen mukana milloin minnekin. Ihmisenä olin niin rikki, että olin huono poikaystävä, vaikka olinkin varmasti hyvin kiltti ja rakastettava.

 

Ehkä suhteeseen vaikutti enemmänkin ulkoiset seikat, kuten huoli isästäni, joka joi silloin enemmän kuin koskaan, jopa niin, että pelkäsin hänen henkensä puolesta.

 

Sami: Mitä mökkireissullasi, joka sanojesi mukaan muutti naiseuttasi loppuelämäksi, tapahtui?

 

Marja: Lähdin eräänä kesäiltana ystäväni kanssa mökille. Sinkkuilu kuohutti mieltä ja olin mieli maassa. Kaunis kesäilta ei tuntunut missään, vaan kuulin vain huokailuni. Ystäväni ja miespuolinen tuttava yrittivät piristää minua koko illan. Aloin olla jotenkin täynnä vapautta, vapaatasuhdetta ja rakkaudettomuutta.

 

Ystäväni meni nukkumaan aikaisin työpäivän takia ja minä jäin vielä tutun miehen kanssa istuskelemaan. Hänen olemuksensa oli niin vilpitön ja lohduttava, että oloni jopa parani. Menin hänen viereensä nukkumaan vain sillä ajatuksella, että nukun toisen ihmisen lähellä.

 

Yöllä kuitenkin heräsin siihen, että hänellä oli ihan erilainen näkemys siitä, miksi tulin hänen viereensä kun hän yritti raiskata minut. Mies oli riisunut kaikki housuni nukkuessani ja oli ryhtymässä tosi toimiin, kun heräsin. Onneksi heräsin ajoissa. Silti tuo mies rikkoi kehoni rajoja tavalla, josta jää aina arpi ihmiseen.

 

Marja: Sulla oli paha olo. Ja sun isällä oli paha olo. Olitko sä sun isän tukipilari? Miten sä jaksoit kantaa kaiken?

 

Sami: Mun isä soitti mulle sairaalasta yksi ilta. Oli kaatunut portaat humalassa ja melkein halvaantunut. Toivoi, että menisin käymään. Isän kädet eivät toimineet, joten pidin hänen huulillaan tupakkaa, että hän sai poltettua. Hän lupasi lopettaa juomisen siihen paikkaan. Kahden viikon jälkeen hänet kotiutettiin. Samana iltana hän soitti minulle kännissä. Se oli viimeinen niitti. En enää vastannut puheluihin. Päätin olla puuttumatta millään muotoa. Juokoon itsensä hengiltä, muistan ajatelleeni.

 

Seurustelusuhteeni oli päättynyt. Se oli kaunis, mutta mahdoton suhde. Olin liian takertuva. Halusin turvaa, jota hain väärällä tavalla. Tuntui, että elämässäni ei ollut kiintopistettä, tavoitetta ei mitään. Aloin käyttää liikaa alkoholia. Olin ahdistunut ja peloissani. En tiennyt mitä tehdä. Halusin vain, että joku tulisi ja rakastaisi minua. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta.

 

Sami: Mitä tunteita mökkiyö sinussa herätti? Muuttuiko suhtautumisesi miehiin tai jopa elämään?

 

Marja: Pumpulinen maailma muuttui kovaksi betoniksi hetkellisesti. Ei kenenkään tutun, minun luottamuksen ansainneen ihmisen olisi pitänyt tehdä minulle pahaa. Tapahtuma hetkellä olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitä v****?!" Mutta tiesin heti, ettei ystäväni uskoisi minua. Hänen ensi ajatuksensa olisi ollut kuitenkin, että minä viettelin mies paran. Hän kun oli tuon miehen avovaimon paras ystävä.

 

Tukin siis suuni. Olin peloissani, raivoissani, turhautunut ja umpikujassa. Jälkeen tajusin, että olin kolme päivää jonkinlaisessa shokissa ja vasta sitten puhuin. Paikalla ollut ystäväni kielsi puhumasta tapahtumasta, mikä teki minusta pahan. Se painoi minua enemmän ja vähemmän siitä seuranneet vuodet.

 

Tapahtumaan liittyi monia ikäviä piirteitä ilkeine poliiseineen, ymmärtämättömien ystävien ja baarissa huoraksi huutelevien miesten muodossa. Silloin tuli myös isää ikävä. Olisin kaivannut isää, joka olisi ollut todella vihainen siitä, että hänen rakkaalle tyttärelleen tehtiin pahaa ja jonka olkapäätä vasten olisin saanut itkeä.

 

Marja: Miten täytit surullisen, ahdistuneen ja pelokkaan rakkauden nälkäsi? Ajoiko se sinut "väärin suhteisiin"?

 

Sami: Aloin pelastaa maailmaa. Yksi sielu kerrallaan. Tapasin baarissa naisen, joka halusi samaa kuin minä. Jonkun, jonka ottaa viereen ja pitää edes hetken turvassa. Hän kertoi minulle heti ensimmäisenä yönä, että hänet on muutama vuosi sitten joukkoraiskattu. Ensimmäinen ajatus oli, että minä haluan pelastaa hänet. Haluan olla hänelle turva. Miten minä olisin voinut. Rikkinäinen ja turvaton nuori mies. Yhtenä iltana hän ei enää tullut. Hän laittoi viestin, että ei vain pysty suhteeseen. Menin vain enemmän rikki.

 

Seuraavaksi tapasin ihanan nuoren naisen, joka oksensi kaiken syömänsä ulos. Taas huomaisin tilaisuuden koittaneen. Yksi uusi sielu pelastettavaksi. Miten minä sen tein. Tarjosin hänelle pitsan, jonka hän kävi pizzerian vessassa oksentamassa ulos. Sanoin hänelle vihaisesti, että jos minä opintotuella tarjoan sinulle pizzan, niin sinä et vittu sitä ulos oksenna.  Lopputulos oli sama.

 

En  minä ketään pystynyt rakkaudellani pelastamaan. Vähiten itseäni, joka minun olisi pitänyt ihan ensimmäiseksi pelastaa. Oli pakko päästä elämässä jotenkin muulla tavoin eteenpäin. Muuten olisi käynyt hyvin huonosti.

 

Sami: Miten pääsit eteenpäin traumaattisesta kokemuksestasi mökillä? Aloitko haluta rinnallesi jonkun, jota rakastaa? Aloitko kaivata vierellesi ihmistä, jonka kanssa olisit voinut kokea turvaa ja rakkautta?

 

Marja: Minut oli lyöty hetkellisesti pahasti, mutta päätin nousta. Halusin päästä eteenpäin. Pikku hiljaa tuo pieni kylä alkoi tuntua väärältä paikalta asua. En silloin tajunnut, että mökin tapahtumat olivat tahrineet kaiken.

 

Ja kyllä. Hain rakkautta, turvaa ja isää. Minut 20-vuotiaan nuoren tytön hurmasi 40-vuotias kahden lapsen isä. Siinä oli kai jotain turvaa ja uudet ympyrät.  Ei siinä rakkautta ollut vaikka sitä kuvittelin, mutta jonkinlainen pakopaikka. Suhde jäi, kun löysin uuden lohduttajan.

 

Hänen kanssaan revin itseni irti pikku kylästä ja muutin Helsinkiin. Koirani tappoi miehen kissan ja maailmamme eivät kohdanneet. Päädyimme eroamaan. Olin kuitenkin päässyt taas jaloilleni ja etäisyys auttoi pahaan oloon.

 

Paha olo kuohahti viimeisen kerran oikein voimalla, kun sain tiedon että syytettä ei nosteta. Tarinamme olivat eriävät eikä ollut todisteita. Rakkaus oli kuitenkin voittanut. En vihannut miehiä enkä itseäni. Ehkä olin piirun verran kovempi, mutta edelleen avoin rakkaudelle.

 

Marja: Haavoja haavojen perään. Kaipasit parantavaa rakkautta, mutta mikä nosti sinut jaloilleen oikeasti?

 

Sami: Oli lauantai-ilta. Olin baarissa kavereiden ja muutama viikko ennen tapaamani tytön kanssa. Olin häneen syvästi rakastunut. Tai ainakin kuvittelin niin. Ehkä se oli enemmän turvan ja lohdutuksen hakemista. Hän oli koko illan hiljainen, kunnes sanoi, että häntä ei vaan kiinnosta. Romahdin kunnolla.

 

Muistan, kun menin baarin nurkkapöytään itkemään. Eräs naispuolinen ystäväni saattoi minut kotiin. Jäi nukkumaan kanssani. Oli vain vierelläni. Se oli jälkikäteen ajateltuna niin kultainen teko.

 

Seuraavana iltana muistan, kun  kirjoitin vihkon sivulle, että en aio olla enää kenenkään terveyskeskus. Ei helvetti enää kiinnosta. Päätin tehdä jonkun radikaalin muutoksen. Ja teinkin. Päätin jättää Jyväskylän taakseni ja muuttaa taas Tampereelle. Seuraavalla viikolla muutin. Minulla oli mukana vajaa henkilöautollinen tavaraa ja Tampereen Pispalassa odotti vuokra-asunto. Sillä reissulla olen edelleen.

 

Ehkä ymmärsin silloin baari-illan jälkeen jotain itse. Ehkä nainen, joka nukkui vierelläni oli minulle lupaus jostain paremmasta. En tiedä, mutta päätös, jonka silloin tein, on ollut elämäni parhaimpia.

 

On päiviä jolloin elämä tuntuu karkaavan käsistä, silmät itkevät ilman kyyneliä ja nauru karkaa muille maille. Toisina päivinä nauru saa sinut loistamaan, rakkaus hehkumaan ja mikään murhe ei ole esteenäsi. Marjan elämä muuttui yhdellä mökkireissulla toisen ihmisen väärän teon tähden, mutta silti hänen piti itse nousta pahasta olosta. Sami kantoi aivan liian painavaa reppua, joka oli täynnä huolia isästä. Se kaatoi rakkauden, melkein hänetkin, mutta Sami päätti opetella pitämään huolta itsestään. Noina hetkinä olisi ihanaa, kun olisi se viisaus, minkä saamme vasta kaiken kokemamme jälkeen. Mutta ainoa tapa elää, on rämpiä, toisinaan tanssia ja jatkaa eteenpäin. 

Kommentit (1)

Puhu muru

Rakkaat lukijat. Yöllinen kirjoitus aiheutti pienen virhesuman ja teksti on nyt muokattuna luettavissa. Eli jos olet sen jo lukenut suosittelen lukemaan uudelleen, koska siellä on lisättynä muutama puuttunut osa keskustelua. Pahoittelut.

Kirjoitukset jäivät taaksemme ja elämä oli edessä. Vapauden hetki kuulostaa hohdokkaalta, mutta ei se ole aina sitä. Marja ja Sami pitivät molemmat välivuoden, jonka aikana kyyneliä ei säästelty. Marjan ja Samin seksisuhde jatkuu ensi kerralla Samin Havaintoja parisuhteesta -blogissa.

 

Marja: Oliko sulla selkeet suunnitelmat kirjoitusten jälkeen?

 

Sami: Ei mulla ole oikein koskaan ollut mitään selviä suunnitelmia. Mua kiinnosti tiedostusoppi ja sosiologia. Eniten mä halusin päästä muuttamaan omilleni. Haaveena oli tuolloinkin Tampere, mutta Jyväskylä olisi ollut yhtä hyvä. Musta tuntui jo varmaan ennen lukiota, että 5000 asukkaan kylä, jossa asuin, oli minulle aivan liian pieni. En mä ekana kesänä käynyt pääsykokeissa. Mä menin syksyllä Jyväskylän avoimeen yliopistoon opiskelemaan tiedostusoppia ja jätin sen sitten kesken, kun tammikuussa menin armeijaan.

 

Sami: Mitä sä ajattelit lukion jälkeisestä elämästä? Päädyitkö opiskelemaan heti sitä, mitä halusitkin opiskella?

 

Marja: Se oli mulle etsikko aikaa. Kirjoitukset ja etenkin tulokset olivat niin iso pettymys, että hautasin jollain tasolla unelmani. Tuntui, ettei musta taida olla mihinkään. Eikä kukaan oikeen tajunnut mun pahaa oloa kun peitin sen tekemällä mallin hommia ja muita "hohdokkaita" juttuja. Päätin mennä kuitenkin kokeilemaan "harrastuksena" kasvatustietä Tampereen avoimeen yliopistoon. Olin aivan innoissani! Silti en uskaltanut haaveilla yliopistoon pääsystä ja hain opiskelemaan lähihoitajaksi. Koulun alettua se tuntui alusta asti mulle väärältä. Mutta sitten syksyn vaihduttua talveksi elämä heitti ympäri ja koulukin jäi kesken. Moni asia muuttui lyhyessä ajassa.

 

Marja: Miltä susta sitten tuntui muuttaa pois kotoa? Nautitko vapaudesta vai tuliko ikävä kotiin? Seurustelitko muuten silloin?

 

Sami: Mä muutin Tamperelle heti armeijan jälkeen. Olin armeijassa Mikkelissä sen lyhyimmän ajan, mikä oli pakko olla. Se oli tuolloin vuonna 1996 yhdeksän kuukautta, Mä muistan, kun komppanjan päällikkö kysyi ensimmäisellä viikolla minulta toiveita armeijan suhteen. Sanoin, että haluan olla sen verran, kun on pakko. Muistan sen katseen, jonka sain. Siskoni opiskeli tuolloin Tampereella ja hän oli muuttamassa silloisen poikakaverinsa kanssa yhteen. Hän soitti minulle päivä sen jälkeen, kun olin päässyt pois armeijasta, että haluaisinko muuttaa hänen kämppäänsä Tampereen keskustaan. Olin aivan fiiliksissä ja kun se vielä kävi vuokraemännälle, niin muutto toteutui viikossa.

 

Mä en muista, että olisin koskaan ollut siihen mennessä niin onnellinen elämässäni. Mun tyttöystävä opiskeli tuolloin Tampereen Yliopistosssa, joten pääsin samaan kaupunkiin. Se vapauden tunne, kun laittoi oven kiinni perässään ja sai ostaa kaupasta mitä tahtoi. Tyttöystäväni asui vajaan kilometrin päässä ja kaupunki oli auki kahdelle rakastavaiselle. Vasta muuton jälkeen sitä alkoi miettiä, että mitähän sitä pitäisi alkaa uudessa kotikaupungissa tekemään, muuta kuin nauttimaan vapaudesta ja rakastamaan.

 

Sami: Mikä sai sinun elämäsi kääntymään ympäri? Mitä sinulle tapahtui sen jälkeen, kun tajusit, että olet aivan väärässä koulussa?

 

Marja: Pinnan alla oli kuplinut jo pitkään. Olin ollut reilut neljä vuotta poikaystäväni kanssa, menimme kihloihin kirjoitusten jälkeen ja asuimme yhdessä. Viimeinen vuosi oli ollut vaikea ja minä kaipasin vapautta. Tappelimme paljon ja tylsyys nakersi suhdettamme. Emme osanneet puhua. Silti samaan aikaan haaveilin jopa vauvasta. Aloimme syksyllä pohtimaan asunnon ostoa ja löysimmekin hyvän. Juuri ennen paperien kirjoittamista tajusin, että tulisin tekemään elämäni virheen. Minun oli pakko lähteä nyt, ennen omaa asuntoa, naimisiin menoa ja vauvaa. Ahdistus oli kasvanut salakavalasti sisälläni ja yksi kaunis päivä en enää kestänyt. Olin yrittänyt puhua, mutta asiat eivät auenneet enkä osannut hakea mistään apua. Kaikki vaan hokivat poikaystäväni olevan "täydellinen mies".

 

Soitin hyvälle ystävälleni kesken koulupäivän ja kerroin, että tänään lähden. Itkin, tärisin ja olin peloissani. Ystävä lohdutti ja tarjosi tupakkaa. Hain kotoamme vain urheilukassillisen vaatteita ja jätin kihlasormuksen pöydälle poikaystäväni ollessa töissä. En voinnut kohdata häntä. En uskaltanut puhua edes äidilleni. Vain ystäväni tiesi minne menin. Olo oli lohduton, kun astuin junaan Tampereen rautatieasemalla. Siinä rytäkässä koulun lopettaminen oli vain helpotus. Kai menin sinne enemmän ollakseni muille mieliksi.

 

Marja: Rakastuit vapauteen, mutta mitä se teki parisuhteellesi? Olitko jo valmis leikkimään kotia?

 

Sami: Mä olin valmis leikkimään kaikkia muita leikkejä kuin kotia. Mun parisuhde alkoi saada outoja piirteitä. Mä olin niin hurmioitunut omaan vuorakämppääni ja vapauteeni, että en halunnut viettää öitä tyttöystäväni luona enkä halunnut, että hän viettää öitä minun luonani. Halusin olla yksin. En ollut oikein koskaan ennen saanut olla. Minun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään ja tarkkailla koko ajan jotain merkkejä, Mun eka vuosi Tampereella oli ehkä koko tähän astisen elämäni tärkein vuosi. Mä itsenäistyin ja aloin kaivella esiin sitä Samia, joka minusta oli myöhemmin tuleva. Sen hinta oli nuoruuden rakkauden rikkoutuminen, mutta sain sen tilalle paljon enemmän.

 

Mä asuin Tampereella vajaan vuoden. Mä hain opiskelemaan Tampereen yliopistoon sosiologiaa, mutta en päässyt, mutta pääsin Jyväskylän ammattikorkeakouluun ja lähdin syksyllä sinne. Siinä ei montaa päivää kulunut, kun löysin koulusta nuoren naisen, johon rakastuin. Olin silloin vielä löyhästi yhdessä  Tampereella asuvan tyttöystäväni kanssa. Muistan, kun matkustin eräs viikonloppu hänen luoksensa lopettamaan suhdetta, koska olin rakastunut toiseen.

 

Luin junassa Hermann Hessen Arosutta. Vähän ennen Tampereen asemaa kirjoitin kirjan viimeiselle tyhjälle sivulle tarinan rakkaudesta, joka päättyy. Luin sen ääneen tyttöystävälleni, jota menin jättämään. Takaisin Jyväskylään tultuani, menin suoraan nuoren naisen luokse, johon olin rakastunut ja sanoin hänelle itsevarmuutta puhkuen silloisen lempibändini CMX:n sanoin, että olen sinun jos tahdot niin. Hän tahtoi kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

 

Sami: Ero on aina kipeä asia. Joskus pitää tehdä asioita, jotka sattuvat vielä pitkään. Koitko eron jälkeen pitkään syyllisyyttä? Menetit erossa paljon, mutta kerro, että mitä sait sen tilalle?

 

Marja: Sä osuit naulan kantaan. Syyllisyys suorastaan poltti mun sisuskaluja ja siihen lisättiin vaan lisää kierroksia mun nuollessa haavoja. Mun poikaystävä, josta tuli entinen, meni ihan raiteiltaan monessakin mielessä. Hän konttasi perässäni ulvoen räkäposkella ja puhui itsemurhasta. Oli kamalaa nähdä hänet niin huonossa jamassa, välitin hänestä valtavasti. En tiennyt, mitä olisin voinut enää tehdä. Tiesin, että olin jättänyt hänet todella rumasti ja olen siitä pahoillani jollain tavalla edelleen. En muutakaan silloin voinut, en osannut muuta. Oma äitini ja muu perheeni ei ymmärtänyt yhtään, miten saatoin jättää "unelma vävyn". Olin jotenkin aivan yksin, koska en halunnut nähdä perhettänikään syytösten takia.

 

Se mitä sain oli jotain, mikä vaikuttaa minussa edelleen. Jouduin katsomaan peiliin, seisomaan täysin omilla jaloillani ilman äitiä, koripalloa tai poikaystävää. Olin vieraalla paikkakunnalla rahat vähissä ja ilman töitä. Piti kääriä hihat ja etsiä oma paikkansa. Löysin nopeasti mielenkiintoisen työn, vapaus maistui hyvältä, vaikka yksinäisyys oli uutta ja tuntui välillä todella pahalle. Löysin oman voimani, sellaisen alkuvoiman jolla pärjää elämässä. Ja sitten kun olin surrut ja koonnut itseäni aloin pikku hiljaa nauttia elämän iloista ja sinkkuelämästä.

 

Me emme tienneet kirjoitusten jälkeen, mitä olisi tulossa. Sami muutti onnensa kukkuloilla Tampereelle intin jälkeen ja Marja suri pieleen menneitä kirjoituksiaan. Muutto omaan kotiin sai Samissa aikaan vahvan itsenäistymisen, jonka edessä nuoruuden rakkauskin taipui. Marja taas teki päätöksensä ja siitä alkoi uusi itseensä tutustuminen. Ero vavisuttaa ihmisen perustuksia, mutta luo mahdollisuuden myös tarkastella niitä. Yksin jääminen on paikka, jolloin voi aloittaa asioita alusta ja summata mennyttä elämää. Kaiken sen surun, ahdistuksen jälkeen tulee päivä, jolloin aurinko taas paistaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat