Kirjoitukset avainsanalla sovinto

Tiedän, että vauvavuosi on rankka. Tämä on jo kolmas kerta. Univelkaa, vähemmän aikaa itselle ja parisuhteelle, vähemmän seksiä sekä päälle vielä taloudellinen paine. Mitä muuta edes tarvitaan, että syntyy riitaa? Meillä ainakin nämä riittävät.

Riita lähtee milloin mistäkin. Väärällä äänensävyllä annettu pyyntö aiheuttaa loukkaantumisen. Toisen kasvatustapoihin puuttuminen tai tekemättömät kotityöt toimivat myös hyvin. Yleensä minä purkaudun jostakin. Sitten muru haluaa kostaa tai vähintään näpäyttää takaisin. Ja mököttämistä muruni rakastaa. Hän harvemmin kertoo, mistä kenkä puristaa ennen kuin tulee yli laidan.

Mököttäminen aiheuttaa välillemme ikävän välitilan. Tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Olen aina ollut helposti räjähtävä, mutta toisaalta nopean sopimisen kannalla. Tämä on myös selkeä temperamenttiero meissä, ja uskon, että siksi emme aina ymmärrä toisiamme.

Mitkä ovat vaihtoehdot? Yleensä se, että minä pyydän anteeksi. Aina ei riitä yksi kerta. Välillä vedän herneen nenään ja alan jäkättää. ”Miksi sinä aina…” Sitten yritän hetken päästä uudelleen, kun tilanne on laantunut. Useimmiten muruni ei halua pyytää anteeksi, vaikka sitä toivoisin kaikkein eniten. Välillä huudan, että miksi sinä et tee niin?

Riita saadaan usein kuitenkin sovittua suht äkkiä. Harmillista on se, että uusi riitaa vaanii pelottavan lähellä. Mielestäni suurin syy on väsymys. Kun väsyttää koko ajan, ei jaksa pyytää kauniisti, olla empaattinen, saati sitten kärsivällinen. Ja väsyneenä unohtaa, millainen toinen ihminen oikeasti on. Millainen muruni oikeasti on.

Väsymystä ja riitoja vastaan tarvitaan yhteispeliä. Minun ja murun ei pitäisi ruveta toistemme vihollisiksi. Meidän pitäisi olla entistä enemmän samassa joukkueessa, mutta toisen syyttely ja omiin poteroihin kaivautuminen on niin helppoa. Ei ole kiva sanoa, että minä olin väärässä tai anteeksi, että loukkasin sinua muru. Etenkin, jos se pitäisi sanoa välillä monta kertaa päivässä.

Minusta tämän kaiken takaa paljastuu oudolla tavalla kelpaamattomuuden tunne, sillä näinä hankalina hetkinä kun tuntuu, että en kelpaa. En osaa enkä jaksa. Ja oma kelpaamattomuus nostaa esiin häpeän, minkä takia haluan piiloutua. Siksi haluan kaivaa sen poteron ja ryhtyä sotaan rakkaan muruni kanssa. En halua paljastua.

Häpeä on julma tunne. En lähellekään aina edes tajua, miten häpeä vaikuttaa käytökseeni, kun riitelemme. Haluaisin olla ihana, rakastava ja empaattinen kumppani. Hyvä äiti, joka jaksaa ja osaa pyytää apua. No olenko? En totisesti ole. Ehkä välillä. Väsyneenä harvemmin.

Juuri eilen meillä oli tällainen hetki. Muruni oli vihainen kun 4-vuotias tyttömme oli karannut minulta kaupungilla. Tyypillinen tilanne. Katsoin hetken muualle ja vikkeläjalkaista tyttöämme ei näkynyt missään. Hän löytyi. Kaupan leluosastolta tietenkin. Mutta muruni halusi käydä läpi ne pari muutakin kertaa, kun minulle oli käynyt vähän vastaava tilanne tytön kanssa. Se oli liikaa. Häpeä nappasi minut julmaan syleilyynsä.

Minun oli pakko lähteä illaksi ystäväni luokse. Empaattinen kohtaaminen auttoi. Mutta häpeä ei silti päästänyt irti. Miten muruni saattoi ajatella minusta niin? Olenko tosiaan niin huono äiti ja kelvoton kasvattaja hänen mielestään? Halusin vain vaipua maan alle. Ja kun yritin selvittää tätä hän oli edelleen samaa mieltä. Minussa oli syy. Minä kuulin sen niin, että minussa on vikaa.

Yritimme puhua seuraavana päivänä uudelleen ja sopia riidan.  Ja me onnistuimme. Siihen auttoi, että olimme molemmat rauhoittuneet.

Riita katkaisee pahimmillaan parisuhteessa kumppanien välisen yhteyden. Ja joskus se meilläkin tuntuu siltä, että yhteys pätkii. En aina jaksaisi pyytää anteeksi. Anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Sillä niin en halua elää, että riitoja ei selvitetä ja ollaan vaan niin kuin mitään riitaa ei olisi ollutkaan. Sillä kun yhteys on katki riittävän kauan sen uudelleen löytäminen vaikeutuu.

Olemme harjoitelleet riitelyä nyt reilut kuusi vuotta. Riitelyä pitää mielestäni harjoitella. Outoa, mutta totta.  Ja kyllä. Me olemme kehittyneet hyvään suuntaan. Siihen on auttanut empatia, hellät halaukset, parisuhdeoppaiden luku ja ennen kaikkea anteeksi pyytämisen opettelu. Ja puhuminen. Meidän on molempien pitänyt opetella selkeästi sanomaan, mikä harmittaa.

Jos tämä yhtään kuulosti tutulta, mikset sinäkin voisi oppia kumppanisi kanssa riitelemään paremmin?  

Kommentit (0)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat