Kirjoitukset avainsanalla minun tarina

On vuosi 1996 ja laulamme täysillä kotimme olohuoneessa Spice Girlsin musavideon tahdissa. Kun biisi loppuu kelaamme Lista –ohjelmasta nauhoitetun biisin uudelleen alkuun. Ja taas mennään. Tunnelma on katossa ja huone täyttyy iloisesta kikatuksesta.

Vuosituhannen loppu. Pelaamme koripalloa koulujen välisten mestaruuskilpailujen finaalissa. Katson oikealle, näen ystäväni, joka nyökkää. Tuomarin pilli soi. Peli alkaa. Pari pomppua, juoksen täysillä ja syötän ystävälleni. Koriii!!! Ja me tuuletamme!

Itken vuolaasti ystäväni olkaa vasten. Eletään tammikuuta 2005. Kihlasormus on jätetty pöydälle ja olen päättänyt lähteä. Silti sattuu. Ystäväni lohduttaa ja tsemppaa minua nousemaan junaan. Vaikka lähden yksin, tiedän etten ole yksin.

Makaan sairaalassa kesällä 2007. Ennenaikainen synnytykseni on käynnistynyt ja minut siirretään synnytyssaliin. Äitini ehtii paikalle vasta kahden tunnin kuluttua. Soitan ystävälleni. Hän on Pyynikillä ottamassa aurinkoa. Hän närkästyy, koska on juuri yksi kesän harvoista hellepäivistä. Joudun vannomaan, että maksan solariumin hänelle. Nauramme.

Hassuja tehtäviä, koripalloa, kuvaukset, itkua ja villiä biletystä. Vietämme polttareitani puoli vuotta häiden jälkeen kesällä 2013. Minut on ympäröity tärkeillä ystävilläni. Ne ketkä eivät ole paikalla ovat lähettäneet ihania muistoja. Nämä naiset tietävät ja tuntevat minut. Minulle puetaan abiristeilyltä tuttu kimalletoppi ja minishortsit. Helsinki vapiskoon.

Olen saanut kokea niin arkisia kuin huikeitakin juttuja ystävieni kanssa. Miltä tuntui teininä, kun kuulimme mopon äänen ja iskimme silmää toisillemme. Tai kun ensimmäinen ystävistäni meni naimisiin ja itkulla ei ollut mitään rajaa kirkossa. Ystäviä on tullut uusia, osa jäänyt matkalle ja osa pysynyt lähellä kaikki nämä vuodet. Kun pohdin menneitä vuosia, mieleeni tulvii paljon muistoja.

Miten voi muistaa lapsuuden ystävien syntymäpäivät kuin omien lastensa? Miten voi joskus olla ikävä ihmistä, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä kymmeneen vuoteen?

Ystäväni ovat osa minun tarinaani. Kaikki he ovat jättäneet minut jälkensä. Miten jännää on huomata, kuinka elämä on vienyt meitä eri suuntiin. Miten ylpeänä voin joskus ajatella vanhaa ystävääni, joka valloittaa maailmaa toisella puolella maapalloa, vaikka itse istuu kotisohvalla imettämässä kolmatta lastaan.

On lapsuuden ystäviä Karkkilasta. On ystäviä rakkaista harrastuksista, minulla etenkin koripallosta. On ystäviä opiskeluajoilta Mikkelistä, työpaikoista ja eri kaupungeista, missä olen asunut. Monet heistä ovat enää osa rakkaita muistoja ja epämääräisiä facebook-ystäviä. Silti he koskettavat minua syvästi. Vaikka en sitä aina huomaakaan.

On ollut myös lyhyitäkin kohtaamisia, jotka tuntuvat ystävyydeltä. Viikon mittainen kilpailumatka Istanbulissa bolivialaisen Alexsandran kanssa ei unohdu ikinä. Tai kolmen viikon seikkailu Aulin kanssa Italiassa. Ja heitä kaikkia, ystäviä, joita olen kohdannut matkan varrella milloin missäkin mutkassa ja joiden kanssa olen kulkenut eri pituisia pätkiä, voi olla välillä iso ikävä.

Lapsen saaminen, parisuhteen aloitus ja perheen kasvaminen ovat vieneet aikani. Myös työlle ja harrastuksille menee osansa. Samaan aikaan kaipaan ystäviäni. Aika ei vain riitä.

Kolmannen lapsen jälkeen jopa puhelimessa puhuminen on vaikeaa. Tätä en olisi vielä uskonut ensimmäisen lapsen jälkeen. Ja missä välissä ehtisin ja jaksaisin matkustaa toiselle paikkakunnalle ystäväni luo? Vaikka haluaisin.

Väärinkäsityksiltä ei voi välttyä. Etenkin jos itsellä on lapsia ja ystävällä ei. Kaikkia asioita ei voi selittää, eikä kaikkea ymmärtää. Yritän olla itselleni lempeä. Ja yritän myös pitää enemmän yhteyttä. Sillä joka kerta kun soitan ystävälle, siitä tulee niin mahtava olo. Vaikka ystävä olisi sitten Hämeenkyrössä, Nummelassa, Tampereella tai Rovaniemellä.

Olen aina uskonut siihen, että todelliset ystävät pysyvät. Yhteys säilyy vaikka toisesta ei kuulisi aikoihin. Ja juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Nämä ystävät tuntevat minut. Ja minä rakastan heitä. Kiitos, että olette olemassa. <3

Kommentit (0)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat