Kirjoitukset avainsanalla helpotus

Lauantaina suuntasin Prahaan Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön konferenssiin Prahaan. Työmatkalle lähtiessäni olin saanut syyllisyyden tunteen sivuun ja olo oli jännittynyt. Ilmassa oli silti erilaista haikeutta kuin vain ikävää. Se haikeus oli surua. Suru liittyi pohdintaan, loppuuko minun ja kuopuksen kaksivuotinen imetystaival tähän.

 

Itkin tällä viikolla lähes jokaisena iltana, kun imetin kuopusta hänen mennessään nukkumaan. 

 

Olen oppinut rakastamaan imetystä ja noita ihania yhteisiä läheisyyden hetkiä pitkin päivää. Yhteys, joka välillämme on imetyshetkinä, on jotain, mitä ei muuten ole. Kun kuopus katsoo silmiini, tuntuu kuin hän katsoisi sydämeeni. Annamme toinen toisillemme läheisyyttä ja rauhoitumme. Me vain olemme yhdessä.

Toki on ärsyttäviäkin imetykseen liittyviä hetkiä, kun taapero vain vaatii ja vaatii maitoa. Kovaa ja uhmakkaasti. Käyttäen kaikki keinot, jotka hän vain keksii. Kyllä yleensä pieni maitosuu voittaa. Tai jos hän puree. Auts! Tai huutelee läpi yön: ”Maitoooo!” Noita hetkiä ei tule ikävä.

 

Hyvät hetket ovat silti voittaneet. Aina. 

 

En itse ajatellut edes, että lopettaisimme vielä. Enemminkin olin ajatellut, että ainakin tämä kesä menee vielä imettäen.

 

Työreissuni tuli nopealla aikataululla ja erossaoloaikamme on niin pitkä, että voi olla, että imetys jää. Minulla on mukana rintapumppu, enkä sinänsä pelkää maidon loppumista. Tiedän, että se riittää.

 

Toisen lapsemme kanssa kävin Berliinissä kuuden päivän työmatkalla ja imetys jatkui lentokentällä kuin en olisi ikinä ollutkaan poissa. Tyttö oli silloin hieman yli 2-vuotias, niin kuin kuopus nyt.  Mutta lapset ovat erilaisia, joten en ihan uskalla luottaa tuohon aiempaan kokemukseeni.

 

Lisähaikeutta tähän tuo tällä kertaa lopullisuus. Voi olla, että en enää koskaan imetä. Lapsilukumme voi hyvin olla tässä. Ajatuskin siitä nostaa silmiini uudelleen ja uudelleen kyyneleet. Enkö oikeasti ikinä enää imetä? Nytkö jo tämä vaihe on ohi?

 

Voihan olla, että tästä seuraa helpotuksen tunne. Kun päästää irti, saa ehkä tilalle jotain, niin kuin kirjailija Tommy Hellsten sanoo. Onko se vapautta? Mitä se on?

Imetyksen yllättävä loppuminen voi olla helpompi kuin pitkä ja kivulias taistelu. Eikö?

 

Lopullisesti tähän saan vastauksen vasta, kun palaan kotiin huomenna. Voi toki olla, että imetän heti lentokentällä tai sitten huomaan, että tämä oli nyt tässä. Tirautan murun sylissä muutaman kyyneleen ja katson kuopusta ylpeänä. Me teimme sen, kaikista alun imetysvaikeuksista huolimatta. Me imetimme WHO:n suositteleman 2 vuotta!

 

Ehkä voin kaivaa hymyillen vintiltä esiin kaikki ne mekot, joita en ole voinut käyttää imetyksen takia? Ehkä, ehkä, ehkä. Katsotaan, mitä kuopus tekee. Olen aina halunnut edetä lapsentahtisesti imetyksessä ja niin teen nytkin.

 

I  <3 imetys 

 

LISÄYS:

Eipä loppunut imetys työmatkaani. Heti lentokentällä pikkuinen säntäsi syliini ja huusi: "Äidin maitoo!" Se oli kyllä suloista ja ihanaa. Sydän suli rakkaudesta. <3

 

*Oletko sinä tehnyt pidempiä reissuja ilman lasta kesken imetyksen? Miten meni? Jatkuiko imetys sen jälkeen?

*Onko sinulla jotain vinkkejä minulle tai muille äideille, ketkä pohtivat tätä samaa?

*Tietoa imetykseen liittyvistä asioista saat Imetyksen tuki ry. sivuilta. Suosittelen tutustumaan myös Laktivistiäitiin Facebookissa.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan siellä kiinnostavia artikkeleita, vanhoja ja uusia blogejani. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, että sinäkin olisit mukana ja kommentoisit siellä. =)

Kommentit (13)

Vierailija

Taapero imetys tuntuu olevan äidille tärkeää ja lapselle vain tapa. Noin iso osaa jo rauhoittua ilman rintaa ja saa kyllä tarvitsemansa läheisyyden. Eihän 2-vuotiaana enää syödä tuttiakaa .

Puhu muru

Kiitos kommentistasi. Olen eri mieltä kanssasi imetyksestäni, mutta arvostan erilaisia näkökulmia ja perusteluja suuntaan ja toiseen. Tässä hieman perusteita taaperoimetyksen hyödyistä.

"Kyllä se on lapselle tapa, hyvä tapa, tietäähään lapsi itse mikä hänelle on parasta ravintoa, juuri hänelle valmistettua❤️  Kyllä moni lapsi osaa muutenkin rauhoittua, mutta miksi käyttää muita tapoja, kun tämä on nopein ja helpoin tapa❤️  Nimenomaan, tutti on tissin korvike, ei päinvastoin. Tutista on esim haittaa lapsen purennalle, rinnan imemisestä taas päinvastoin.😉  " 

-Eräs äiti taaperoimettäjien ryhmästä-

Suosittelen myös tutustumaan faktatietoihin taaperoimetyksen hyödyistä lapsille, ennen kuin alat syyllistämään äitiä. WHO:n suositus on, että imetys jatkuu 2-vuoteen saakka.  Ja onhan se ihana asia, että imetys on äidillekin tärkeää. <3

Olen itsekin kirjoittanut aiemmin blogipostauksen taaperoimetyksestä: "Olen ylpeä taaperoimettäjä - ole sinäkin". Siihenkin voit tutustua ja pohtia asiaa laajemmin. 

Vierailija

Maailman helpoin tapa kesyttää taaperon uhma on vilauttaa tissiä :D Harmi, kun tämän kehtaa tehdä vain kotioloissa. Toivottavasti tehdän imetystaival ei lopu tähän. T. Taaperoimettäjä

Vierailija

WHO suosittelee taaperoimetystä siksi että suurimmassa osassa maailmaa puhdas ja terveellinen ruoka on harvinaisuus ja ilman inetystä lapsen ravinnon saanti vaikeutuisi.

Ei lapsi tarvitse enää sitä maitoa noin vanhana, mutta äiti haluaa jatkaa itsenaä vuoksi. Hyvin erikoista minusta.

Vierailija

tosi ällöttävää imettää noin isoa lasta..! ymmärrän vielä vauvvan kun se ei tarvitse eikä halua muuta mutta että vielä sellanen omin jaloin temmeltävä ISO lapsi! imetä samantien vaa aikuis iälle asti, ihan varmasti toimii edelleen hyvänä rauhotus muotona siellä teini uhmissakin! XD YÖK! järkevä äiti osaa päästää siitä imetyksestä irti oikeaan aikaan kun ei se taapero enää TARVITSE sitä tissiä!

Vierailija

Ihana kirjoitus <3 Luonnollisesti asiaa kokemattomat eivät voi ymmärtää, miten tärkeää imetys voi olla vielä taaperollekin. Meillä ei nukuttaisi ja rauhoituttaisi ollenkaan ilman rintaa - en ikinä olisi raskausaikana voinut kuvitella, miten paljon suuremmasta asiasta kuin ruokkimisesta onkaan kyse... :) (Vaikka yhä edelleen nyt 2-vuotiaana veikkaisin, että äidinmaito on n. 20% ruoastakavaliosta, joten se on yhä merkittävä ravinnon- ja tietysti mm. immuniteetin lähde.)

On kamalaa huomata, miten kauas olemme kulttuurina ajautuneet biologisesta normaalista, kun taaperoimetys aiheuttaa niin suurta ihmetystä... ja ilmeisesti imetys on hyvä juttu vain silloin, jos äiti kärsii siitä ja vain uhrautuu lapsensa vuoksi? :-) Yllättävän sitovaa ja toisinaan äärettömän kuluttavaahan imetys on, mutta aivan upea kokemus myös, jota en vaihtaisi mihinkään :)

Tsemppiä sinulle ja kiitos ihanasta blogista <3

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja palautteesta Vierailija. Taaperoimetys on tosiaan ihan oma juttunsa. Kaikkien ei sitä tarvitse ymmärtää, mutta olisi tärkeää että jokaisen valintaa kunnioitetaan. Tieto auttaa usein ihmistä ymmärtämään asioita laajemmin.

 Äiti ja lapsi valitkoon heille sopivan hetken imettää ja joskus sitten lopettaa imetys. Imetys on kaunis ja hieno asia. <3

Heidi A

Onpas surullista luettavaa nuo imetysvastaiset kommentit. Olen myös miettinyt, mitä ihmiset ajattelevat kommentoidessaan taaperon julki-imetystä kovaan ääneen... 2-vuotias ymmärtää jo puhetta ja kuulee sen "NOIN ISO JA TISSILLÄ"-kommentin.

Voin luetella montakin asiaa, joita lapsi ei ravitsemuksellisesti kaksivuotiaana tarvitse, mutta yleisesti ottaen hänelle niitä silti tarjotaan. Yleensä ne ovat riskitekijä terveydelle, hampaille.. en ymmärrä miksi imetys nähdään pahana asiana kun sen hyödyt ovat niin valtaisat. Onko tässä oikeasti kyse kateudesta, tietämättömyydestä, omasta imetyspettymyksestä?

Oli miten oli, imetys on jokaisen oma asia. Lapsen luonnollinen vieroittautumisikä on 2-7 vuotta ja 7 ikävuoteen mennessä varsinainen imuote on yleensä myöskin kadonnut. Tämäkin fyysisen kehityksen askel tukee imetyksen luonnollisuutta lapsentahtiseen vieroitukseen asti.

Oma kuopukseni on 8 kk ja toivon että pääsemme ainakin kaksivuotispäivään asti imetystaipaleellamme. :)

Puhu muru

Kiitos viisaasta kommentistasi Heidi A ja tiedonannosta. Taaperoimetykseen liittyy varmasti monella tiedon puutetta ja koko asiaan mennään tunteella mukaan. Järjellä ajatellen jokainen osaa ottaa asioista selvää, nojata faktatietoon ja antaen rauha äidille sekä lapselle. Imetys ei kuulu muille. 

Itse imetän silloin, kun lapsi sitä kaipaa. Kuten päiväkodin pihalla, Kampin ostoskeskuksessa, kirjastossa tai keskellä Aleksanterinkatua Sambakarnevaalien vilskeessä. Rohkeutta sinulle imettää teille sopivalla rytmillä. <3

Toivon sinulle onnea imetystaipaleelle jatkossakin. Vertaistuki auttaa ja muilta saa hyviä vinkkejä. Facebookin Taaperoimettäjät, Laktivisti äiti ja Imetyksen tuki ry. ovat ihan huippuja. Ja toki täällä minun blogissakin aina välillä imetysjuttuja. =) 

Vierailija

Mä tein taaperoa imettäessäni pari viikonloppureissua ja tais olla joku kerta niinkin päin että lapsi oli pari yötä mummolassa ja imetys jatkui kotiin tultua ihan niinkuin ennenkin. Meillä 2-vuotias kävi 1-2 kertaa päivässä rinnalla, vähän isompana enää parin päivän välein.

Ja piti mun olla muutama päivä poissa kotoa kun synnytin kuopuksen - sairaalasta vauvan kanssa kotiuduttuamme isompi lapsi (jota siis imetin läpi raskauden) kävi vielä pari kertaa rinnalla, pikkuveljeään suloisesti kädestä pitäen, mutta lopetti omasta halustaan niihin aikoihin. Meni hienosti ja lapsi sai itse päättää kuinka kauan se sitä maitoa tarvitsi. Lapsi on itse nyt jo iso, ja voi että miten lämpimät muistot sille pitkästä imetyksestä jäi! <3

Puhu muru

Voi. <3 Tuli kyyneleet silmiin, kun luin imetystarinastanne. Tuossa on se jokin - kaiken sen ravitsemuksen ja muun lisäksi. Se yhteys ja kaunis muisto äidin sekä lapsen välillä. <3 

On kamalan surullista, että kauniista asiasta tehdään rumaa ja ällöttävää. Pitäisi muistaa aina kunnioittaa äidin ja lapsen valintaa. Ja tämä sinun esimerkkisi on kaunis tarina siitä, miten imetyksen lopetus on yksilöllistä ja parhaimmillaan se tapahtuu lapsen ehdoilla. <3

Nyt tuli paljon sydämiä!!! <3

Vierailija

Tämä oli muuten herttainen kirjoitus, mutta lopun "Me teimme sen" -hehkutus voi tuntua syyllistävältä äidistä, joka ei esim. onnistunut selättämään alkuvaikeuksia ja se tyssäsi alkuunsa.

Luin näitä kirjoituksia äsken bussissa tuoreimmasta lähtien ja tämä sai kyyneleet silmiin. 48-vuotiaana lapsettomana naisena tuntuu, että olen jäänyt paljosta paitsi. Ehkäpä elämä vielä tuo eteen rakkauden, jotta ei tarvitsisi tuntea itseään niin monella tapaa osattomaksi.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. Ja kiitos palautteesta. En ajatellut postausta kirjoittaessani, että voisin loukata esim imetyspettymyksen kokenutta äitiä. Mutta olet aivan oikeassa, tekstini saattaa loukata vaikka en sitä mitenkään haluaisi tehdä.

Tähän imetyspostaukseen liittyi ennen kaikkea paljon tunnetta ja omaa elämää. Se oli meinaa karvas pettymys, että jouduin alkaa antamaan kuopukselle korviketta 3 kk iässä imetyksen ohella. Tuntui melkein, että se mitätöi kaksi edellistä imetystä taivaltani. Siksi tässä on läsnä ylpeys - sanan positiivisessa merkityksessä. Ja minusta äitinä saa olla omista onnistumisista ylpeä. <3

Jokaisen meidän elämässä on monenlaisia käänteitä. Jos esimerkiksi meidän kahden polkuja katselisi rinnakkain näkisi ihan eri maailmat. Silti niistä löytyisi ihania ja surullisia hetkiä, monenlaisia tunteita. En tiedä miltä tuntuu olla lapseton nainen 48-vuotiaana, mutta uskon että se aiheuttaa haikeutta. Onneksi rakkauden voi löytää minkä ikäisenä vain ja samalla löytää maailmasta ihan uusia värejä. <3 <3 <3

Jos haluat kertoa minulle tarinasi, kuulisin sen mielelläni. Se voisi olla tärkeä kirjoitus perheellisille ihmisille, jotta he ymmärtäisivät hitusen verran paremmin lapsetonta. Jos innostuit asiasta, voit laittaa minulle meiliä puhumuru@gmail.com 

Luopumisen tuskan viikko on takana. Keskiviikkona hain vaatteeni pois Relovesta jännittyneenä. Nyt jännitys oli erilaista. Paljonko olemme tienanneet? Mitä teen meille jääneille vaatteille? Miltä tämän jälkeen tuntuu?

 

Miten viikko sitten meni? Kolme kertaa olin tuonut rekkiini lisää vaatteita, mikä yllätti hieman. Vaatteitani todella ostettiin. Etenkin merkkivaatteet hävisivät nopeasti. Olin viimeisen päivän pitänyt vaatteet -50% alennuksessa ja se oli vaikuttanut myyntiin. Asiakasvirtaa hiljensi ainoastaan Helsingin seudun syyslomaviikko. 

 

Vähän kuoraisi vielä loppusuorallakin nähdä muutamien lempivaatteiden hävinneen. Toisaalta loputon jossitteluni päättyi nyt. Olo alkaa tuntua vapaammalta. Hassu tunne. Välillä silti myös kaduttaa. Muru onneksi tukee minua iloisesti naljaillen. Hyvä niin!

 

Työn täytteinen tämä kirppisviikko kyllä oli. Juttelin parin ystäväni kanssa ja he olivat täysin samaa meiltä, että ei raha helpolla kirppikseltä tule. Keskiviikkona kotiin tullessa ajattelin, että ei ikinä enää. Liikaa hommaa. Etenkin kun se pirun enterokko tuli kuopukselle.

 

Nyt sunnuntaina tuntuu kuitenkin jo paremmalta. Sain tänään raivattua minulle jääneet vaatteet. Siinäkin oli vielä aika paljon hommaa. Etenkin tuo meidän 4-vuotias oli hyvin kiinnostunut tonkimaan myyntiin meneviä ja Relovesta palautuneita vaatteita.

Tulevaa ajatellen haluan kuitenkin oppia ostamaan vähemmän ja harkita enemmän. Kaikki "melkein hyvä" saa jäädä kauppaan tai kirpputoreille. Äitini kummitädin neuvoa noudattaen: ”Köyhällä ei ole varaa halpaan.” Mieluummin sitten säästän yhteen laadukkaaseen vaatteeseen kuin ostaisin heti sen edullisen.

 

Osan myymättömistä vaatteista ja kengistä yritän myydä vielä muita reittejä esimerkiksi Facebook-kirppiksillä. Pienen määrään pakkaan vielä vintille. Ison on vien UFF-vaatekeräykseen. Vauvanvaatteista suurin osa on lahjoitettu äidille, joka todella tarvitsi niitä ja pienimmät vien Helsingissä Meilahteen K7 vastasyntyneiden teho-osastolle.

 

Hoitovapaalla olevana äitinä odotin jännityksellä tietoa, paljonko olimme tienanneet. Rahat ovat olleet tiukilla ja muutama ylimääräinen euro olisi tervetullut. Ehkä saisin niillä etsittyä lapsille vielä puuttuvia talvivarusteita. Rekin tyhjennyksen jälkeä Relovessa tehdään kassalla tilitys myydyistä vaatteista, ja me saimme 362 euroa. Olin ihan ihmeissäni! Wau! Soitin heti murullekin. Ajatella miten, ihanaa. 

 

Tilityksen kuuleminen sinetöi tunteen, että kyllä tämä oli ollut kannattava projekti. Kaikki työ ei mennyt hukkaan ja oma olokin helpottui. Tuntuu, kuin kaulaliina ei olisi enää niin tiukalla.

 

En tiedä, miten sinä olet miettinyt seuratessasi ”tuskien taivaltani”, mutta jos harkitset vaatteista tai muista tavaroista luopumista – tee se rohkeasti. Tavaraa saa aina lisää ja ihmisen on parempi olla, kun sitä ei ole liikaa. Lisäksi sillä voi vaikka tienata vähän omaa rahaa tai lastentalvihaalarirahat. Muista vain varata aikaa riittävästi vaatteiden laittoon. Ja pyydä vaikka kaveria avuksi, niin kuin minä tein.

 

Kiitos naapurin ihanalle naiselle, murulle ja Relovelle. Tämä projekti alkaa olla nyt päätöksessään. Ja kaapeissakin on nyt enemmän tilaa! Jes! =)

Kommentit (4)

Nimppe

Täällä ahdistaa tavarapaljous mutta mistä sitä raaskii luopua?? Se mekko minkä ostin kaks vuotta sitten ja missä on hintalaput edelleen kiinni odottaa kutsua kesähäihin ja ne monen monet farkut odottaa vaan että saan raskauskilot pois Vaatii selvästi sulattelua ja senkin jälkeen varmasti luopuminen tuska on melkoinen...

Puhu muru

Joo ei toi luopuminen ole kyllä yhtään helppoa. Mäkin oon ollut kunnon säästäjä ja syyllisyys virhehankinnasta painaa helposti. Raskauksien jälkeen on kyllä hyvä odottaa rauhassa, että palautuu. Mä oon aina lihonnut +25kg ja odottaminen on kannattanut. Mutta aina joka raskauden jälkeen osa vaatteista ei enää tunnu omilta. Vaikean luopumisen jälkeen tulee onneksi helpotus. Toivottavasti säkin saat rohkeutta laittaa pois ne vaatteet, mitkä ei tuota iloa sulle. =)

sessejapoika

Mä olen ollut mukana Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteessa ja onnistunut 100% - toki vielä pari kuukautta jäljellä ;) samaa olen yrittänyt ulottaa kaikkiin hankintoihin! Lähtökohta olis se että ostaa vain ja ainoastaan tarpeeseen ;D

Puhu muru

Wau! Kuulostaa mielenkiintoiselta haasteelta. Hieno saavutus. Ja varmasti muuttaa myös omaa ajattelua. Tuohon mäkin haluan pyrkiä. =)

Olin yhtä hymyä. Teki mieli kertoa kaikille vastaantulijoille, että me alamme yrittämään vauvaa. Näin vain ihania, suloisia vauvoja ja mieleni teki sulkea mieheni kaksioomme. Siltä minusta tuntui, kun tulin gynekologilta kierukan poistosta.

Joka kerta kun raskaustestiin on tullut kaksi viivaa, olo on ollut hyvin erityinen. Olosuhteet ovat vaihdelleet, mutta rakkaus ja ylpeys ovat pysyneet. Miten ihmeellistä on olla raskaana. Kuinka tajunnan räjäyttävää on tuntea vauvan ensimmäiset potkut. Tai miten sitä odottaa synnytystä, käy kiirastulen läpi ja saa jossain vaiheessa oman pienen syliin.

Minulla on ollut vauvakuume jo teini-iässä. Muistan kun uhosin silloin: ”Minulla on kolme lasta kun olen 30v.” Ja niinhän minulla oli. Vauvakuume on valtavan vahva tunne tai melkein tunnetila minulle. Se varastaa kaikki ajatukset. Se aiheuttaa mukavaa kutkutusta.

Nyt kun meillä on kolme lasta, tuntuu että lapsilukumme on täynnä. Pohdin sitä jo toisen jälkeen, mutta silloin pelkkä ajatus vauvanvaatteista luopumisesta oli liikaa. Nyt olen yrittänyt tehdä luopumistyötä juuri antamalla vauvanvaatteita pois. Se sattuu silti. Kyyneleet polttavat silmiä kun mietin, etten saa enää kaivaa näitä esiin ennen uuden vauvan syntymää.

Suru. Ikävä. Aito luopumisen tuska. Tässäkö tämä nyt oli? Ja samaan aikaan ihmetys. Ei kai tämä voi olla jo ohi? Miten surullinen olo tulee, kun katsoo 9 kuukauden ikäistä kuopusta. Onko tämä todella viimeinen kerta, kun saan istua illalla sohvalla ja vauva nukahtaa onnellisena syliini. Tai kun seuraan kun hän opettelee tarmokkaasti seisomaan nousemista. Silloin voisin pysäyttää ajan.

Surun rinnalla kulkee myös helpotuksen tunne. Onhan tässä valvottu, laitettu omat tarpeet sivuun ja taaperrettu leikkipuistoon kuuliaisesti. Ehkä nyt alkaa näkymään sumea kuva tulevaisuudesta, missä arki alkaa helpottua. Ehkä saan taas nukkua lauantaiaamuna muruni vieressä ja muksut menevät itsenäisesti katsomaan telkkaria. Tai mitä kaikkea voi tehdä vähän isompien lasten kanssa.

Kasvatustieteen tohtori Mirjam Kalland sanoi kerran luennolla, että lapsiluku on silloin täysi kun on tilaa vielä yhdelle. Hän tarkoitti, että silloin on voimia odottamattomien kriisien varalle. Ja samalla hän muistutti, että haaveilu vauvasta ei ole pahasta.

Olen yrittänyt pitää tätä Kallandin ajatusta mielessäni surutyöni keskellä. Sillä onhan arki kolmen kanssa jo aika väsyttävääkin välillä. Olisiko meillä voimia neljänteen? Tai saisimmeko hoitoapua enää neljän kanssa?

Lapsilukuasia on onneksi sellainen, että siihen saa vertaistukea muilta äideiltä. Tähänkin blogiin sain kimmokkeen eräästä facebookin ryhmästä, johon kuulun. Siellä joku ihana rohkea äiti kirjoitti omasta surusta ja ahdistuksestaan liittyen lapsiluvun täyttymiseen. Kuinka lohduttavia äitien omat kokemukset ja kommentit toisilleen olivat.

Rakkaat kollegani ja jo hieman kokeneemmat äidit antoivat hyvän neuvon minulle. Ei tarvitse sanoa ei koskaan, jos se ei tunnu vielä oikealta. Ja minä en vielä halua sanoa, että meille ei tule enää koskaan vauvaa. Vaikka se olisikin sitten vain minun haavevauvani.

Kommentit (27)

Äiti-74

"Onko tämä viimeinen kerta kun saan istua sohvalla ja vauva nukahtaa onnellisena syliini?" Ei se ole viimeinen kerta. Tulee sisarusten vauvoja, ystävien vauvoja ja omia lapsenlapsia joita voi rakastaa ja hoivata. Ja mikä parasta, antaa takaisin vanhempiensa syliin kun itseä alkaa jo väsyttää. Saa siis rusinat pullasta. Jos vauvakuume silti polttaa, voi myös ryhtyä vastasyntyneiden sijaisäidiksi, niille vauvoille jotka huostaanotetaan heti laitoksella tai pian sen jälkeen. Vauvat tulevat sijaisperheeseen muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi ennen kuin siirtyvät adoptioperheeseen tai biologinen äiti pystyy ottamaan vauvasta vastuun.

Puhu muru

Annoit hyvää näkökulmaa minulle Äiti-74. Se on aivan totta, että ei ne omat biologiset lapset ole ainoa tapa nauttia vauvoista. Ja myönnän kyllä, et syyllistyn välillä ihannoimaan myös vauvan saamista.

Pidän ehdottomasti sun viestin hollilla kun vauvakuume meinaa tulla. Kiitos siitä! 👍

Martta

Postauksen alku kuulosti täysin omasta suusta tulleelta. Tosin me vielä yritetään kovasti, että saadaan ihme aikaiseksi.

Puhu muru

Voi kun hieno juttu Martta, että kuulit oman äänesi blogia lukiessasi. Toivon teille todella omaa pientä ihmettä. <3 

Jos haluat laita viestiä mulle vaikka Puhu muru -facebook sivun kautta, kun onnistaa. Ihania uutisia, on aina ilo kuulla! =)

Hanna / Kommammaa

Kirjoitit hyvin samasta aiheesta, kun mistä minäkin olen kirjoittanut ja minkälaisen asian kanssa minäkin painin. Tosin minä painin sen asian kanssa hieman toisesta näkökulmasta. http://kommammaa.blogspot.fi/2015/08/kun-kompromissia-ei-ole.html?m=1tuo... jälkeen olen paristi sivunnut asiaa, mutta periaatteessa tilanne on meillä muuttumaton. Kiitos, kun annoit omaa ajatustasi jakamalla minulle uuden näkökannan asiaan.

Puhu muru

Kiitos Hanna kommentistasi ja blogisi jakamisesta. Suosittelen kaikille Hannan blogin Kommammaa lukemista. Näkökulmasi on tosiaan hieman eri, mutta suru ja jopa kipu tuntui tutulta.

Meillä tuntuu siltä, että neljänteen ei taida voimat riittää. Tulee pelko parisuhteen, jaksamisen, työelämän ja ajankäytön suhteen. Luin blogi kirjoitustasi kyyneleet silmissä. Tilanteenne on varmasti raastava vaikka en sitä tä'ysin voi ymmärtää. Puhuminen auttaisi, mutta se jumiutuu helposti. Jos kumppanisi ei siitä halua puhua, yritä sinä päästä silti puhumaan. Suru, viha, ärstymys tai luopumisen tuska ovat kaikki tärkeitä tunteita, mitä on hyvä käsitellä.

Koska olen seksuaaliterapeutti suosittelen ehdottomasti pari- tai seksuaaliterapiaa sinulle tai teille molemmille. Mitä aiemmin apua uskaltaa  hakea, sitä paremmat lähtökohdat on asiaa käsitellä. Jos haluat jutella asiasta lisää, voit laittaa minulle vaikka meiliä puhumuru@gmail.com.

Olet todella rohkea kun jaat noin intiimin kokemuksesi. Se on varmasti auttanut monia, jotka ovat samassa tilanteessa kanssasi. Voimia sinulle Hanna. <3

Hanna / kommammaa

Kiitos. Kiitos kauniista ja kannustavista sanoistasi. Puheyhteys on onneksi edelleen avoin - sitä emme ole osanneet tuhota, mutta koska mieheni ei ole varsinaisesti "suuri puhuja" ( :D ) saan minä usein tehdä kaiken puhumisen enkä suuresti saa vastakaikua. Terapiaa olen hieman koittanut ehdottaakin, ihan jo siksi, että minusta tuntuu ettemme löydä ulospääsyä omin päin ja haluan tehdä asialle kaikkeni, ettei tämä tuhoa meitä.

Edelleen uskon siihen parempaan huomiseen, siihen että jollain tavalla - ei siis välttämättä minun tavallani, pääsemme tästäkin yli <3

Vierailija

Olen tätä ihan samaa asiaa miettinyt jo kauan. Mieheni mielestä yksikin lapsi olisi riittänyt, mutta puoliväkisin sain hänet suostumaan toiseen. Tai aluksi toinen ainakin tuntui vain omalta projektilta, vaikka nyt mieheni ihannoi "kakkostamme" - ja toisin päin :) itse kirjoitin "kakkostamme", koska minusta on suorastaan sääli, etten saa oikeastaan mieheltäni edes lupaa haaveilla enää raskaudesta ja uusista lapsista. Raskaus ja synnytys on ollut melkein hävyttömän helppoa aikaa. Stressiä on pääsääntöisesti aiheuttanut päivän puhelinyhtedet toisella kerralla jo toteutuneen - jälkikäteen sanottuna helpon - salamasynnytyksen alkuun reagointi. Se pienen lapsen pyyteetön tarmo, rakkaus ja onnellisuus nykyhetkeen on jotenkin niin sanoinkuvaamatonta, etten haluaisi luopua ajatuksesta sen olevan perheeni kannalta ohi. En haluaisi alkaa odottaa lapsenlapsia ennen kolmea kymmentä ja olemaan niistä jatkuvasti huomautettava äiti/anoppi lasteni alkaessa joskus myöhemmin edes seurustelun ensiaskelia ottamaan... Sisarukseni tai ystäväni ei enää tule (paljon?) lapsia saamaan, enkä enää pääse vauvantuoksua haistelemaan. En itse pitänyt, jos joku puolitutttu "omi" omat pienokaiseni juhlissa tai muuten tavatessa enkä siksi haluaisi tehdä sitä muidenkaan lapsille. Se vain sitä paitsi toisi pintaan polttavan halun lisälapsiin.
Onneksi minulla kuitenkin on kaksi sanoin kuvaamattoman ihanaa (vaikkakin joskus vähän vaikeaa ;) ) pikkuista, jotka kuitenkin vielä tulevat syliin, käpertyvät yöksi kainaloon ja vetävät päivällä hihasta halutessaan jotain näyttää. Kahden pienen kanssa saan mieheni kanssa jakaa arkea: onnea, pelkoja ja kutkuttavaa jännitystä vaikka päivällisen sisällöstä <3

Käyttäjä7776
Liittynyt27.6.2017

Meillä oli ulkopuolisten mielestä lapsiluku täynnä. Kolme. Sitten haluttiin vielä yks ;) sain heti kerrottuani ilouutisen kuulla: "miksi?" Ei teidän tarvi koko maailma kansoittaa" " voi ei" nuo sanat tuntuivat tosi pahalta. Nyt kun kuopus on kaksi, välit toisiin isovanhempiin on lähes kokonaan kuihtuneet. Olemme liian iso perhe kyläilyyn ym. Pari kk sitten kävimme heidän luonaan yli vuoteen ja sanoin anopille että pitäisi löytää pienet talvikengät kuopukselle. Hän totesi: Mikset ole säästänyt kun noin monta lasta teit! Surulliseksi noista kommenteista vaan tulee...

Puhu muru

Kiitos kirjoituksestasi. Ikävä kuulla mammariini34, että sinua ja perhettäsi on kohdeltu noin ikävästi. Minusta on jokaisen perheen oma asia, mikä on oikea lapsiluku.

Etenkin oman perheen kuten isovanhempien kunnioitus on tärkeää. Pystyisittekö ottamaan puheeksi isovanhempien kanssa kuihtuneet välinne? Jos kertoisitte, miltä se teistä tuntuu ilman syyttelyä. Vaikka tilanne harmittaa varmasti teitä, isovanhemmillanne on myös oikeus omaan rauhaan, jos iso perheenne tuntuu liialta. Toivottavasti löydätte yhteyden isovanhempien kanssa uudelleen, niin että kaikilla olisi hyvä olla.

Bubble bath time blog

Ihana postaus! Itse koen täysin samoja tunteita. Meillä on myös kolme lasta ja nuorin jo 2,5-vuotias ja tuntuu jo niin isolta. Ikuinen vauvakuumeilija

Puhu muru

Kiitos Bubble bath tim... Hienoa, että tykkäsit. Se auttaa jotenkin, kun tietää ettei ole ainoa kuka painii tämän asian kanssa. Ollaan yhdessä ikuisia vauvakuumeilijoita. <3

kolmen äiti

Tuo on hyvin sanottu, että pitää lopettaa silloin kun vielä olisi halua yhteen. Sillä lapset ei kasvaessa helpotu. Saa toki nukkua paremmin, mutta tulee muuta. Viisilapsisessa perheessä kasvaneena olen ajatellut, et toivottavasti minulla jäisi hitusen enemmän yksilöllistä aikaa lapsilleni, ainakin silloin tällöin. Siksi kolme lasta tuntuu oikein hyvältä. Mulla ei ole ollut ikinä varsinaista vauvakuumeilua. Nyt oman lapsiluvun ollessa täynnä vauvoja ihastelen paljon enemmän kuin aikaisemmin. Ja se tuntuu hauskalta. Ehkä ihailu onkin sitä itsensä muistuttamista siitä, että enää ei tarvitse jaksaa sitä elämänvaihetta. Jos joskus saan lapsenlapsia, toivon jaksavani viettää heidän kanssa huippuhetkiä. Mutta satavarmasti en sano, että ei enää koskaan vauvaa. Se on hyvä neuvo sellaiselle, jota asia surettaa. Itse annoin ja myin vauvatavarat pois sillä ajatuksella, et ei nyt useampaan vuoteen, ja saahan noita käytettynä tosi edullisesti tarpeen vaatiessa.

Puhu muru

Kiitos kolmen äiti kirjoituksestasi. Löysit ihanan positiviisen lähestymistavan lapsiluvun täyttymis teemaan. Aionkin itse yrittää ottaa sinusta mallia ja keskittyä hyvään. Nauttia siitä kuinka elämä helpottuu ja ihastella muiden vauvoja uudella tavalla. Täytyy toivoa, että vauvakuume ei pahane liiaksi kun tää tästä helpottaa. =)

#ensanoeikoskaanenäävauvaa#

Puhu muru

Vierailija kirjoitti:

...Se pienen lapsen pyyteetön tarmo, rakkaus ja onnellisuus nykyhetkeen on jotenkin niin sanoinkuvaamatonta, etten haluaisi luopua ajatuksesta sen olevan perheeni kannalta ohi. En haluaisi alkaa odottaa lapsenlapsia ennen kolmea kymmentä ja olemaan niistä jatkuvasti huomautettava äiti/anoppi lasteni alkaessa joskus myöhemmin edes seurustelun ensiaskelia ottamaan... Sisarukseni tai ystäväni ei enää tule (paljon?) lapsia saamaan, enkä enää pääse vauvantuoksua haistelemaan. En itse pitänyt, jos joku puolitutttu "omi" omat pienokaiseni juhlissa tai muuten tavatessa enkä siksi haluaisi tehdä sitä muidenkaan lapsille. Se vain sitä paitsi toisi pintaan polttavan halun lisälapsiin...

Kirjoituksessasi oli paljon tuttua tuntua. Kaipaus vauvaan ja pieneen lapseen jää minulle varmaan loppuiäksi. Olen myös pohtinut paljon tuota, etten halua alkaa ajatella vielä pitkään aikaan lapsenlapsia. Tai toivoa niitä lapsiltani "ilman painostusta". Olen myös itse kokenut muutaman kerran tunteen, että joku vie vauvani. Se aiheuttaa ikäviä tunteita ja siksi yritän olla asian kanssa aina hyvin hieno tunteinen toisille äideille.

Sinä tiivistit lopussa hienosti, että on tärkeää olla onnellinen siitä mitä jo on. Kiitos kirjoituksestasi Vierailija. Hassua, miten eilinen kirjoitukseni on aiheuttanut sen, että olen hellinyt kahta isompaakin enemmän. <3

Heluna.

Mä olisin voinut kirjoittaa saman tekstin jokin aika sitten. Todellakin siis tunnistan itseni tuosta tekstistä :) Kolmen lapsen äitinä sitä olisi kovasti halunnut vielä ainakin yhden lapsen lisää, mutta käytännön asiat jaksamisineen mietitytti. Nyt olen surutyöni tehnyt ja perheemme tuntuu siltä, että tässä on kaikki mitä tarvitsen. Säilytin kaikki vauvatarvikkeet ja vaatteet viime kesään asti, mutta nyt on tuntunut hyvältä laittaa niitä eteenpäin kun "luopuminen" on tehty ensin oman pään sisällä :)

Puhu muru

Kiitos Heluna. kommentistasi. Tuo jaksaminen on tosiaan iso asia. Täytyy antaa surutyölle vaan aikaa selvästi. Tuo on ihan hyvä idea, että säästäisi vauvan vaatteita vielä hetken ja sitten vasta luopuisi. Täytyy laittaa mietintämyssyn.  =)

Äitix5

Ihan, kuin olisit kirjoittanut minun ajatukseni. Itkin tekstiä lukiessa. Tässä istun lattialla, sylissä ihana 3kk vauva, minun viides vauvani. Vielä en ole pystynyt luopumaan yhdestäkään vauvan vaatteesta, enkä varmaan pystykään.. Nauttia aion täysillä vauva ajasta, jos tämä on viimeiseni. Vannomatta kuitenkin paras, olenhan vasta 30v.

Puhu muru

Minulta meinasi tulla itku kun luin viestiäsi. Kiitos siitä. Vaikka aihe on hieman surullinen, on ihanaa, että se kosketti sinua. Nauti ihmeellisestä pienestä vauvastasi. Jos sinuakin auttaisi ajatus, ettei vielä tarvitse sanoa ei koskaan. <3

Vierailija

Hei,olipa kun omasta elämästäni tuo kirjoituksesi,vaikka minulla on lapsia 4.Olen paininut samojen ajatusten kanssa ja surrut etten enää saa käyttää vauvan vaatteita ja nauttia raskaudesta ja imetyksestä yms... vauva-ajasta.
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu että lapsiluku on täynnä,nuorin täyttää pian 3.Mieheni sisarella on pieniä lapsia,mutta hän on aina ollut niin omistaja luonne,ettei ole saanut hänen vauvojaan koskaan edes sylitellä,joten aina niille sisarusten lapsillekaan ei pääse hellyyttä antamaan :( .

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. On jotenkin lohdullista aina kuulla, kun joku muukin painii saman ongelman kanssa. Surua ja luopumisen tuskaa on varmasti vielä edessä sinulla ja minullakin. On totta, että ei kaikki saa muiden vauvova sylitellä.

Yritä nauttia lapsistasi. Ehkä elämä tuo uusi mukavia juttuja kun lapset kasvaa isommiksi. ❤️

Vierailija

Aina ihana kuulla, että on muitakin ketkä jo teininä potee vauvakuumetta. Oma ikä alkaa vielä vajaan vuoden ykkösellä, ja kovasti tekisi mieli ilmoittaa että mullakin on sitten kolme lasta kolmekymppisenä. Vielä joitain vuosia täytyy elämäntilanteenkin puolesta odottaa, eikä elämä muutenkaan taida ihan haaveiden mukaan aina mennä. Toivon silti ja yritän jaksaa odottaa niitä vuosia, kun se kaivattu vauva on masussa ja sitten sylissä. Toivottavasti sellainen aika tulee. Kiitos blogistasi! :)

Puhu muru

Kiitos viestistäsi. =) Et varmasti ole ainoa nuori nainen, kenellä on vauvakuume. Eikä sille mahda mitään. Minulla on ainakin ollut aina joku niin syväsuhde lapsiin ja suuri toive omista pienistä aina. En todellakaan aloittanut äitiyttäni "viisaimmalla tavalla" - yksihuoltaja opiskelijana. En silti kadu sitä yhtään, vaikka välillä vaikeaa olikin. Pidä kiinni vain vauvahaaveestasi. Elämästä ei todellakaan tiedä, mitä se tuo eteen ja koska on oikea hetki toivoa vauvaa. Kuuntele sydäntäsi hippusella järkeä. <3

Ina

Tähän teemaan tuo muuten oman haasteensa se, että saa lapset aika vanhana, eli lähempänä neljää kuin kolmeakymppiä... Itselleni oli kuopuksen jälkeen yllättävän vaikeaa hyväksyä se, että vauvoista ei voi enää edes haaveilla, koska ikä tulee vastaan ja vanhalle riskisynnyttäjälle ei voi kukaan enää suositella lisää lapsia. Lapsilukuasiaan siis sekoittuu suru omasta ikääntymisestä ja elämän rajallisuudesta. Uskon, että kaksi lasta olisi riittänyt meille joka tapauksessa, mutta olisi ollut kiva jättää ajatus kolmannesta ikään kuin "ehkä joskus" -ajatukseksi, josta olisi sitten kasvanut luonnollisesti ulos. Mutta hyvä näinkin, onneksi ystäville tulee vauvoja sentään vielä. ;)

Puhu muru

Puhut Ina viisaasti. Totta tosiaan, on aivan eri asia aloittaa lastenteko 20-vuotiaana, itsehän sain esikoiseni 22-vuotiaana - verrattuna jos on lähellä 40-vuotispäiviä. Tässä on välillä ollut se tunne, että on liikaa aikaa. Miten voi päättä näin isoista  asioista kuin lapsiluku nyt jo? Sain kolmannen lapsen juuri täytettyäni 30-vuotta ja sisälläni huusi ääni: "Nytkö jo tämä on ohi? Ei tämä vielä voi olla ohi!" Blogin Facebook seinällä tämän kiteytti hyvin kommentti, jossa vastasyntyneen äiti suri jo etukäteen: "Onko tämä viimeinen kerta, kun hän kävelee vauvakopan kanssa pois Naistenklinikalta."

Jokainen ikä tuo omat haasteensa. Jokaisella perheellä on uniikki oma tilanne. Lapsimäärästä päätettäessä suru voi olla osa sitä. Osalla ilo. Myöhemmin ehkä helpotus.  Onni muiden vauvoista ja haaveilua mummoilusta. <3

Vierailija

Ihanasti kirjoitettu. Meillä lapset 7, 11, 15 ja 18v. Nyt olen päässyt siihen että voin katsoa vauvoja itkemättä.. kuopuksen ollessa 2-5v oli varmaan vaikeinta. Kerran tulin neuvolasta nähtyäni siellä pikkuvauvan, juoksin mieheni työhuoneelle itkuun purskahtaen ja vauvaa vaatien. Onneksi teinit alkoi riidellä niin pahasti että tulin järkiini... kyllä vieläkin vauvasta haaveilen mutta se ei ole enää niin oikeaa toivetta, ollaan puhuttu paljon ja näen tämän jotenkin parisuhteen kasvunpaikkana. Ikuisesti ei voida lisääntyä ja nyt haaveet alkanu kääntyä yhteiseen aikaan puolison kanssa. Takana on 25vuoden parisuhde ja on ihana ajatus että alkaa taas olla enempi yhteistä aikaa.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi vierailija. <3 Kokemuksesi kivusta, luopumisen tuskasta ja katseen kääntämisestä tulevaan tuntuu niin tutulta. Meillä tuo nuorin on nyt 2-vuotias ja luulen, että tässä kipuillaan vielä vuosia. Ja tuo teinivaihe! Esikoinen on jo 10-vuotias, joten se teini alkaa kuoriutua pikku hiljaa esiin.  Ehkä nyt olisi viisasta lopettaa....

Sinulla on selvästi ollut rinnallasi viisas puoliso ja olette pystyneet puhumaan asiasta. Ja onhan se ihan äärettömän upeaa, että teilläkin 25 vuoden yhdessä olon jälkeen alkaa olla taas kahden keskistä aikaa. Siitäkin voi opetella nauttimaan pikku hiljaa. Ja kerätä samalla perunoita kellariin isovanhemmuutta varten. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat