Kirjoitukset avainsanalla Luopuminen

”Ei helvetti, näin ei voi jatkua. Minä kuolen rikkinäisiin öihin ja väsymykseen.”

 

Olen jollain tasolla pettynyt itseeni. Niin pitkään vaalin, uskottelin ja autoin itseäni eteenpäin ajatellen että saan taaperoni imetyksen loppumaan luonnollisesti. Toivoin, että lapsi olisi luopunut rinnasta omaan tahtiin. Väsymys vei kuitenkin voiton. Tai oikeastaan oma hyvinvointini.

 

Nyt tuli raja vastaan 3 vuoden ja 4 kk kohdalla. Minun on pakko saada imetys loppumaan vaikka siinä on paljon hyvää. Olen alkanut huomaamaan itsessäni syvemmän väsymyksen merkkejä. En esimerkiksi palaudu enää yhtä hyvin kuin tähän asti. Ärsyynnyn ajoittain imetykseen, mikä on uutta. Ärtyneisyys ylipäätään on lisääntynyt ja vaikuttaa koko perheeseen.

Ehkä aika on nyt oikea? Koen järjetöntä haikeutta imetyksen lopettamisesta, että alan nytkin itkemään kirjoittaessani. Aikaisemmin lopettamispäätöksen teko tyssäsi haikeuden tunteeseen, mikä palautti minut takaisin imettämään silmät ristissä väsymyksestä. 

 

Vaaka on painunut uuteen asentoon. Vapaus ja helpotus pitkän imetyksen loppumisesta tuntuu painavammalta. En tiedä, onko osa kyynelistä onnen kyyneliä? Toiveita kunnon pitkistä yöunista ja uudenlaisesta läheisyydestä kuopuksen kanssa?

 

Kyyneleet kuuluvat yhden vaiheen loppumiseen.

 

Meille ei enää tule vauvaa vaikka sisälläni asuu aina ikuinen vauvakuumeilija. Meidän voimamme riittää näihin ihanaan kolmeen lapseen ja sen päälle jää sopivasti voimia yllättäviä tilanteita varten. Haluaisin niin tuntea vielä ne pienet potkut masuni sisällä, synnytyksen hurjan voiman kehossani ja vastasyntyneen hamuavan rintaani.

 

Se sattuu luopua tuosta kaikesta, päästää irti yhdestä niin upeasta ja samaan aikaan rankasta elämänvaiheesta. Voiko se olla nyt jo ohi? Onko minulla todella edessä elämäni viimeinen imetys?

Mielessäni on pyörinyt sana luopuminen. On luovuttava, jotta voin ottaa uuden vaiheen vastaan. Muuten uudelle ei ole tilaa. Oletko samaa mieltä?

 

Meidän on kuopuksen kanssa irtauduttava uudella tavalla toisistamme, jotta hän saa itsenäistyä taas palan lisää. Imetyksen luoma side on hurjan voimakas, niin voimakas etten ikinä olisi osannut kuvitella sitä. En edes tiedä, onko minulla sanoja kuvata miten syvän yhteyden se voi luoda kahden ihmisen välille. Miten monta tunnetilaa olemme käyneet yhdessä läpi iho ihoa vasten?

 

Ja kohta se kaikki on vain kaunis muisto. Muistoissa se piirtyy varmaan vielä kauniimpana kuin todellisuus, kun pikku hiljaa unohdan kaikki rintaraivarit, yöimetykset ja ”tissiiiiii, tisssiiii” –huudot ruokakaupassa. Muistan vain pienen lämpimän käden, joka hakee tutun tien rinnalleni ja onnellisen huokaisun ensimmäisen imaisun jälkeen.

Uskon, että me olemme kuopus valmiita tähän ja vieroitus on nyt alkanut. Olemme matkalla uuteen vaiheeseen ja uusiin seikkailuihin. Jokainen nyt vuodatettu kyynel on suurta rakkautta meidän kauniista imetystaipaleesta. Olen ylpeä meistä ja kehostani. Tulihan tässä imetettyä kaikkien kolmen kanssa yhteensä reilut kuusi vuotta. <3

 

P.s Rinnalta vieroitus on nyt menossa ja lähtenyt hyvin käyntiin. Teen kyllä vielä postauksen kun olemme valmiit ja  imetys on todella loppu. Olemme jo kuopuksen kanssa sopineet, että sitten juhlitaan! <3

*Olisi kiinnostavaa kuulla, että miten sinä lopetit imetyksen? Minkä ikäinen hän oli, miten se meni? Mikä sai sinut tekemään päätöksen? Tiedän, että aihe on arka eikä ole tarkoitus loukata ketään. Kaikilla ei vaan imetys onnistu syystä tai toisesta, mutta olemme kaikki ihan yhtä hyviä äitejä silti. Imetys ei määritä äitiyttä. Minulle vaan on ollut vaikeaa imetys lopettaminen ja olisi kiinnostavaa kuulla muiden tarinoita imetyksen lopettamisesta.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

Kommentit (9)

Tarjuska

Terveydellisistä syistäni loppui imetys 4v2kk ulkopuolisen "käskystä". Olin halunnut lopettaa lapsentahtisesti ja se oli järkyttävän suuri suru itselle ja myös ihanalle, rakkaalle tissihirmulle. Pahin tuska ja itku kesti itsellä 2 viikkoa ja vieläkin toisinaan koen haikeutta. Se side minkä imetys saa aikaan on ihmeellinen. Olen toki onnellinen imetyksen kestosta, kun se vihdoinkin kolmannen kohdalla onnistui❤
Tsemppiä teille!

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Tarjuska. Oli varmasti järkytys joutua lopettamaan imetys "käskystä" niin kuin mainitsit, etenkin kun olit ajatellut ihan muuta. Haikeus jää varmaan jollain tavalla, uskoisin. Tuntuu kuin se kertoisi omalla tavallaan niistä syvistä tunteista, mitä imetykseen liittyy. En tiedä lähdettä, mutta luin joskus miten intiaanit sanovat että imetys luo elinikäisen siteen ihmisten välille. 

Kahteen aiempaan imetykseen lopettamiseen verrattaessa lapsen ikä tekee oman juttunsa. Yli kolme vuotiaan kanssa surua ja luopumista käydään läpi myös yhdessä. Me voimme puhua ja halia, toki kuopus välillä suuttuu kun joudun tuottamaan pettymyksen. Toivottavasti mekin pääsisimme eteenpäin tuollaisella kahden viikon suru ja tuska ajalla. Haikeus saa jäädä. Nyt tälle itkulle ei ole vielä loppua. <3

-TIINA-

Juuri lopetin imetyksen kun vuosi tuli mittariin kuopukselle. Lopettamisen kanssa kipuilin, mutta varmasti osittain myös siksi että pieni joutui päivähoitoon kun minulle tarjoutui unelmaduuni. Imetin kuopusta yhtä pitkään kuin esikoista, mutta se harmittaa etten hänen kanssaan saanut ollakaan kotona niin kauan kuin esikoisen. Vieroitus taisi lopulta olla tuskallisempaa äidille kuin lapselle, vaikka melkoinen tissitakiainen olikin. Vieroitusta tehtiin pitkään, kerrasta en olisi pystynyt lopettamaan. Nyt kun iskä oli lasten kanssa kotona minun lähdettyä töihin, on ollut ihana nähdä miten pienin saa lohdutusta myös tasavertaisesti isältään kun äitin tarjoamaa lohtumaitoa ei ole enää saatavilla!<3 Loppu hyvin, kaikki hyvin, pääsin kuitenkin yhden vuoden tavoitteeseeni töistä huolimatta!

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos kokemuksesi jakamisesta -TIINA-. Sinulla olosuhteet vaikuttivat imetyksen lopetukseen. Siihen varmasti liittyi kipuilua, luopumista ja uuteen elämänvaiheeseen siirtymistä. Minusta on hienoa, että otit unelmatyön vastaan ja kumppanisi on nyt kotona. Ja imetys taipaleesi oli hieno, voit olla oikein ylpeä siitä.

Odotan itsekin innolla tuota, miten imetyksen loppumisen jälkeen kuopus saa lohtua meiltä tasavertaisesti. Uskon, että murukin huomaa eron. <3

Jaana

Kahden lapseni kohdalla molemmilla suurin syy imetyksen lopetukseen on ollut halu saada vauvat nukkumaan paremmin öisin. Tyttö söi rintaa kymmenen kertaa yössä tai söi ja söi kuhan vain olin hänelle tuttina. Lähdin töihin hänen ollessa vuoden joten oli helppo lopettaa imetys sen myötä. Poikaa imetin vuoden ikäiseksi ja sitten väsyin yöheräilyihin. En ole osannut lopettaa pelkkiä yösyöttöjä vaan olen hiljalleen lopettanut koko imetyksen. Minulle imetys on aina aika kuluttavaa että jos en huolehdi syömisistä laihdun helposti liikaa. En voi kuin ihmetellä miten voi imettää monta vuotta, mutta hienoa ja ihan kunnioitettava asia kuitenkin!

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos oman imetyskokemuksesi jakamisesta Jaana. Imetys on hyvin yksilöllinen asia ja kokemus, joten niitä ei kannata verrata. Olet toiminut minun mielestäni täysin oikein, kun olet kuunnellut itseäsi. Omien voimien puntaroiminen on äärimmäisen tärkeää. 

Minulle tämä oli oikea hetki lopettaa imetys. Yöheräilyjä on ollut, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joskus olen jopa nukkunut kokonaisen yön. Kolmen lapsen kanssa käy helposti niin, että kun jokaisen herää johonkin kerran niin siinä onkin jo kolme herätystä... 

Äitien jaksaminen ja uni ovat tärkeitä. Joten ei podeta syyllisyyttä! <3 

Vierailija

Kiitos kun jaoit tämän! Pitkä, yli 1,5 vuoden kestävä imetys on edelleen suhteellisen harvinaista ja vielä, väittäisin, pieni tabu. Minulla 2 v 9kk poika, imetys jatkunut tähän asti. Nyt, mikä saa pohtimaan lopettamista, on tahtoikäisen kovat paineet antaa "tissiää, tissiäää" milloin missäkin tilanteessa. Toki eniten kotona, sohvalla, mutta otteet voi olla aika raisut, ja rinnalla haluttaisiin oleilla vähän pidempäänkin. Isoksi kasvamisessa tuttu tissi tuo lohtua, ja sehän juuri on hellyyttävää.

Yöimetys ei ole ongelma. Poika nukkuu samassa sängyssä ("sivulaiva"-systeemillä) vieressä, joten satunnaiset "tissiäää" pyynnöt öisin eivät väsytä. Tissi suuhun, hetki kainalossa ja taas nukutaan.

Mitenhän tämä päättyy? Nyt olen alkanut jutella pojalle, että kun ollaan aika isoja, ei enää ole tissiä. Oma haikeus on suuri. Tuntuu luopumiselta, juuri kuin otsikossa kirjoitat.
Ja kuva kertoo kaiken: pörröpää taapero äidin kainalossa, turvassa, äiti läheisyydestä nauttien. Haikeaa ajatella, että joskus se on ohi!

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Ihana kuulla, että koit kirjoitukseni tärkeäksi. <3 Ja kiitos itsellesi, että kirjoitit palan teidän imetysmatkaa. Olen ihan samaa mieltä kanssasi, että ei pitkistä imetyksistä kauheasti puhuta ellei olla "oikeassa" seurassa. Minun onneni oli eräs ystävä joka imetti molempia tyttöjään yli 3-vuotiaaksi. Hän oli niin läheinen, että se normalisoi minullekin pitkän imetyksen. Myöhemmin tutustuin vielä Imetyksen tuen työntekijöihin ja tukiäiteihin - heiltä olen saanut paljon tietoa sekä vahvistusta. Kun epäilijöitä tuli tiesin, että tämä on oikein vaikka muut sanoisivat mitä. 

Luopuminen on ollut todella haikeaa, tunne menee luihin ja ytimiin. Jokin niin tärkeä vaihe on loppu. Nytkin alkaa kyyneleet kohoamaan silmiin. Tästä viikosta tulee ensimmäinen kokonainen viikko kun en enää imetä. Ja voi miten ikävä minulla meidän yhteisiä hyviä hetkiä. Tissi on ollut kovin rakas pienellekin ja välillä kuopus haluaa taputella "ihanaa tissiä". Sydän pakahtuu onnesta silloin, näen ja tunnen miten rakas muisto imetyksestä on hänelle jäänyt.

Anna sinä ajan kulua ihan rauhassa. Unohda "ikärajat", kuuntele kehoasi ja lasta. Imetys on kaunis ja luonnollinen asia, mille pitäisi antaa sille kuuluva arvo. Vapaus valita. Ja uskon, että hyvän imetyskokemuksen jälkeen jokin ikävä jää. Nauttikaa te yhteisistä imetyshetkistä, etenkin niistä hyvistä ja rauhallisista. <3

Vierailija

Kauniisti kirjoitettu vastaus, kiitos! Tiesin kyllä ennen vauvan saamista, että pitkäkin imetys on biologiselta kannalta normaalia, jopa kuuteen vuoteen asti. Koin kuitenkin outona ajatuksen isommasta lapsesta tissillä, liian "hippinä" minulle. Kun imetys vain jatkui, ja ongelmitta, en kuitenkaan halunnut sitä väkisin lopettaa...ja aika vierähti. Nyt taas on seesteisempi kausi, rajuimmat tissin vaatimiset ovat ohi (pari kuukautta sitäkin kesti), ja imettely on taas mukava yhteinen hetki ennen ja jälkeen päiväkotipäivien. Vielä hetkinen tätä onnea riittää <3 Kiitos neuvosta, koetan tuulettaa päästäni pois ikärajat ja kuunnella kehoa ja lasta. Ei muuta. 

-Mitä poikasi harrastaa?

-Hmm. Ei mitään. Hän on vasta 3-vuotias.

-Me käymme temppujumpassa, perheuinnissa ja muskarissa.

-Päiväkodin lisäksi?

-Kyllä. Harrastukset on tärkeää aloittaa ajoissa.

 

Kävin tämän keskustelun reilut kuusi vuotta sitten. Se jäi hyvin vahvasti mieleeni. Olin untuvikko, esikoinen oli juuri aloittanut päiväkodissa. Heti ensimmäisistä viikoista lähtien kiinnitin huomiota, miten paljon lapset harrastavat. Ja miten vähän minun lapseni harrastaa muuta kuin kotoilua. 

 

Kunpa olisin silloin uskonut enemmän itseeni tai lukenut Yle uutisten jutun Lastenpsykiatri: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Haastattelussa lastenpsykiatri Janna Rantala muistuttaa vanhempia, että pikkulapselle tärkeintä on kiireetön yhdessä olo eikä harrastuksia tarvita välttämättä lainkaan ennen kouluikää. 

 

En olisi stressannut yhtään niin paljoa! Tuntui välillä, että olen ihan huono äiti. Iltaisin puhuimme tästä monet kerrat murun kanssa.

 

Muiden esimerkkiä noudattaen aloitimme 4-vuotiaana temppujumpan. Se oli kerran viikossa ja ihan mahtavaa! Siellä poika oppi sulavasti kaikki kuperkeikasta volttiin ja sai paljon ystäviä. Kävimme temppukoulua kouluikään saakka.

 

Kokeilimme myös jalkapalloa. Paska nakki. Ei sopinut meidän pojalle, vaikka näimme, että hänellä olisi ollut kaikki edellytykset olla hyvä. Se oli ensimmäinen kerta, kun minä ja muru jouduimme kohtaamaan helpolta kuulostavan tilanteen. Oma lapsi viis veisaa tai ei pidä yhtään lajista, joka on sinulle rakas.

 

Ei ollut helppo katsoa jalkapallopeliä, jossa oma lapsi hölkkäsi vastustajan rinnalla ja hymyili iloisesti, mutta ei ottanut palloa. Tai hyppeli vain muuten vain sammakkohyppyjä. Kun pelin jälkeen kysyin, mitä siellä tapahtui poika vastasi, että hän halusi leikkiä. Mitä siihen enää voi sanoa? Hän oli silloin 5-vuotias. Joten jalkapallo jäi meidän osalta.

 

Ennen kouluun menoa kävimme terveystarkastuksessa terveydenhoitajan luona. Hän kyseli kaikkea perheemme arjesta. Kun aloimme puhua harrastuksista, sanoin hieman nolona, että tällä hetkellä meillä ei ole harrastusta.

 

Terveydenhoitaja vastasi:"Hienoa!" Hän kertoi näkevänsä usein pienia poikia ja tyttöjä, jotka uupuvat, kun koulu alkaa ja harrastuksia on liikaa. Tästä on ollut myös Yle uutisissakin juttua: ”Harrastaako lapsesi liikaa?” Haastattelussa kasvatustieteiden professori Juha.T Hakala ilmaisi huolensa nykypäivän suorituskeskeisestä maailmasta myös lasten osalta. 

 

Keskustelimme harrastuksista ja olimme samaa mieltä, että yksi harrastus voisi olla hyvä.

 

Poika kokeili sählykerhoa, futiskerhoa ja liikunnallisia kesäleirejä parina kesänä. Mikään ei kuitenkaan ”iskenyt”. Aina sai olla vähän patistamassa.

 

Samaan aikaan pelien maailma veti poikaani ja hänen kavereitaan puoleensa aina vain enemmän. Välillä on tuntunut, että eivät he muusta puhukaan. Ja aina kysytään, koska saa pelata. Onneksi leikit ovat vielä olleet pelien rinnalla.

 

Hieman jo huolestutti, että joku hyvä harrastus löytyisi ennen murrosikää. Ja se löytyi!

Tammikuussa poikani kaverin äiti keksi karaten. Saimme houkuteltua sinne kaveripiiristä useamman pojan.

 

Mikä muutos! Näen poikani iloiset silmät ja kuulen innostuneen höpötyksen, ennen karateen lähtöä. Hän syö reippaasti, tekee läksyt ilman mutinoita ja lähtee karateen. Takaisin hän tulee tyytyväisenä ja alkaa heti opettaa pikkusiskoille karatea. Viime viikolla hän sai ensimmäisen vyönsä, keltaisen vyön ja into vain kasvaa.

 

Kuulin puistossa viime viikolla, miten poikani sanoi kavereilleen: ”Vitsit, mä olen iloinen, että olen aloittanut karaten.”

 

Minun sydän meinasi sulaa onnesta. Pojan lauseeseen tiivistyi, mitä hyvä harrastus voi tuoda. Iloa elämään. Uusia värejä, joita ei ole aiemmin nähnyt. Vihdoinkin hän löysi oman juttunsa. Ihka oman. <3

 

*Olen itse entinen maajoukkue koripalloilija ja urheiluhullu. Omat lapseni ovat todella olleet oppikouluni. He eivät ole erityisen kiinostuneita palloista. Poika rakastaa nyt karatea, tytär haaveilee tanssista, baletista ja karatesta. Kuopus on vielä arvoitus. On ollut hyvä huomata, että minä en voi valita. Voin korkeitaan antaa mahdollisuuksia ja auttaa heitä matkallaan. 

 

*Miten te olette löytäneet lapsille oikeat harrastukset? Koska olette aloittaneet? Millaisia kokemuksia teille on kertynyt? Nyt voi myös jakaa positiivisessa hengessä omia vinkkejä tähän monimutkaiseen harrastusasiaan. =)

Kommentit (2)

Puhu muru

Kyllä! Olen täysin samaa mieltä Westend Mum. =)  Itse ainakin voi yrittää olla avoin ja kannustaa lasta etsimään rauhassa omaa juttua. Se on vaan harmillista, että monet harrastukset ovat yllättävän kalliita. Mikä eriarvoistaa lasten mahdollisuuksia harrastaa.

Elämässä on välillä hetkiä, jolloin aika matelee tai menee liian äkkiä. Kuopuksen hoidon aloitus tuntui hetkellisesti melkein siltä kuin olisin joutunut viemään hänet ikuisiksi ajoiksi päiväkotiin. Lopulta tuli silti jokin helpotus ja rauha. Oma tulevaisuus jännitti myös. En tiedä vieläkään, mihin olen palaamassa.

 

Mitä kaikkea tapahtui kahden viikon aikana ennen päiväkotiin menoa? Miltä se tuntui?

 

 

Kaksi viikkoa ennen hoidon alkua: Saan päiväkodinjohtajalta soiton. Minun pitäisi hyppiä onnesta ja olla kiitollinen. Kuopus sai paikan samasta päiväkodista, jossa isosisko on. Asia on selvä, me otamme paikan. Se on peruutuspaikka ja hoito alkaa jo kahden viikon päästä. Tuntuu hurjalta, miten äkkiä hoidon aloitus tulee. Tunteet ovat hyvin ristiriitaiset. Illalla itkettää.

 

Kerroin päiväkodinjohtajalle, että oma tilanteeni on vielä ihan auki. Voi olla, että palaan nopeasti töihin tai sitten teen keikkaa koko kevään. Tähän väliin tulevaisuutta ennustava kristallipallo olisi ollut loistava.

 

Viikko ennen hoidon alkua: Yritin olla viime viikon ajattelematta kuopuksen hoitoonmenoa. Jos ajattelin, käänsin sen positiiviseksi. Työnsin kaikella mielen voimallani negatiiviset tunteet syrjään ”Onpa hienoa, että saimme paikan!” -tyylillä. Moni ihmettelee, miten nopeasti hoidon aloitus tulee. Joku sanoi, onpa kuopuksemme vielä pieni päiväkotiin.

 

Päiväkodilla kuopuksen tuleva hoitaja kyselee, koska aloitamme ryhmässä. Se tekee tästä kaikesta todellista. Todellisempaa kuin aiemmin. Melkein pelottaa, vaikka hymyilen iloisesti hoitajalle.

 

Viisi päivää ennen hoidon alkua: Kurkkua kuristaa. Tuntuu kuin olisin nielaissut jotain liian isoa ja se on jäänyt jumiin kurkkuuni. Tiedän kyllä, mistä tunne johtuu. Tunne vain vahvistuu, kun katson suloista kuopusta nukkumassa päiväunia. En enää ole kohta ottamassa pientä unista taaperoani vastaan päiväunien jälkeen. Kyyneleet polttavat silmiä.

 

En haluaisi vielä laittaa häntä ”isoon maailmaan” pärjäämään ilman äitiä ja isiä. Mietin kaikkea mahdollista lähtien päiväkodin aloituksen vaikutuksesta kiintymyssuhteeseen. Satuin lukemaan illalla Facebookista professori Liisa Keltigas-Järvisen haastattelun Suomenkuvalehdestä, missä hän oli sitä mieltä etteivät alle 2-vuotiaat kuulu päiväkotiin. Uni ei meinannut tulla silmään syyllisyyden tunteiden takia.

 

Kolme päivää ennen hoidon alkua: Olemme puhuneet murun kanssa hoitoon menosta melkein joka ilta lasten mentyä nukkumaan. Murullakin on samanlaisia surun ja haikeuden tunteita. Yritämme tukea toisiamme.

 

Nyt on vain pakko tehdä näin taloudellisista syistä. Kotihoidontuki ja pienet lisätuloni eivät vain riitä. Helsingissä asuminen kolmen lapsen kanssa on kallista. Se on ihan perseestä, mutta ei voi mitään. Minun piti olla alun perin kuopuksen kanssa kotona syksyyn 2017 asti. Käyn läpi luopumisen lisäksi pettymystä. Onneksi saan murulta hellyyttä lohdutukseksi.

 

Päivä ennen hoitoon menoa: Koko viikko on mennyt haikeissa tunnelmissa. Emme ole tilanteessa ensimmäistä kertaa. Tiedämme murun kanssa molemmat, että surulliset vanhemmat eivät ole avuksi päiväkodissa aloittavalle lapselle. Kuopus tarvitsee meiltä rohkaisevia katseita ja uskoa siihen, että hän pärjää. 1,5-vuotiaalle se ei tarkoita sanoja, vaan koko olemusta.

 

Pakkaan illalla kuopuksen päiväkotitavaroita, nimeän vaatteita, etsin varavaatteita ja isosisko valitsee pikkusiskolle unilelua hartaudella. Isosisko on ainoa meistä, joka on superinnoissaan kuopuksen päiväkodin aloituksesta. Hän on odottanut pikkusiskon hoidon aloitusta, kuin odottaisi joulua.

 

Oma oloni alkaa rauhoittua. Hyväksyn tilanteen ja yritän nähdä tilanteen hyviä puolia. Pakko on myöntää, että minuakin jännittää oman itseni puolesta. Minulla ei ole työpaikkaa mihin palata. Kelpaanko? Löydänkö oman alani töitä?

 

Lähden työnhakuun ja tekemään keikkatöitä nyt aluksi. Juuri tällä hetkellä oman yrityksen perustaminen ei ole järkevää. Tulevaisuudessa on odottamassa kuitenkin paljon jänniä juttuja. Pari neuvottelua on kesken. Keväällä tulee minun ja Samin kirja. 

 

Taidan olla salaa sisimmässäni innoissani tulevasta, kaiken haikeuden keskellä. Täytyy luottaa siihen, että tulevaisuus kantaa. Kyllä me molemmat löydämme paikkamme. <3

 

 

 

* Miltä sinusta tuntui hetki, jona hoidon aloitus varmistui? Olitko innoissasi vai surullinen? Minkä ikäisenä lapsesi aloitti hoidossa? Miten sinun töihin paluusi tai työnhaku sujui? Blogini kommentteihin voi laittaa omia kokemuksia. Ollaan silti reiluja toisillemme, eikä arvostella kenenkään valintoja.

Kommentit (6)

Minä ja Morris

Voih, tuo sama on edessä tammikuun lopulla. Pelottaa jo etukäteen. On haikeaa, tunnen syyllisyyttä jne jne. Mietin jatkuvasti, onko lapsi sittenkin liian pieni päivähoitoon (1v 4 kk). Monet sanoo, että päivähoidon aloitus on vaikeampaa äidille kuin lapselle. Ehkä se pitää paikkaansa, en tiedä, mutta ei helpota oloani yhtään :D

Puhu muru

Ei se helpolta ole tuntunut. Mutta uskon myös tuohon, että se voi olla äidille vaikeampaa kuin lapselle. Jos vain suinkin pystyt niin kannattaa yrittää mahdollisimman pehmeää aloitusta lapselle. Samalla itsekin saa tutustua hoitajiin ja päiväkotiin. Sen jälkeen on itsekin helpompi jättää pieni hyvillä mielin. Tsemppiä sullekin. Ollaan me äidit vertaistukena toisillemme. Jos se ees vähän helpottaisi turhaa syyllisyyttä. <3

Justina

Ymmärrän niin hyvin tunteesi. Meillä on kuopuksen hoidon aloitus edessä tammikuussa, jolloin hän on melkein 1v 7kk. Olemme tällä kertaa hakeneet paikkaa vain päiväkodista. Kaksi koululaistamme ovat aikanaan aloittaneet perhepäivähoidossa.
Tunnen jo nyt haikeutta vaikka pitäisi kai vaan nauttia viimeisistä kuukausista kotona...
Meilläkin oli tarkoitus olla kotona vielä kesä 2017, mutta toisin kävi. Olen nyt kuitenkin aloittamassa kolmepäiväisellä työviikolla, vaikka tiedän ettei ole helppoa omassa työssäni. Onneksi kuitenkin tuo mahdollisuus järjestyi.
Tsemppiä teille, sitä varsinkin äiti alkuun tarvitsee!

Puhu muru

Kiitos Justina. Sanasi tuntuivat erityisen hyvälle tuossa viime viikon tunnemyrskyssä. Nyt olo on jo erilainen, luottavaisempi. Julkaisen tänään tai huomenna kirjoituksen, miten viikkomme meni. Voin silti paljastaa, että se outo haikeus jäi vielä minuun. Huokailenkin normaalia enemmän...

Tsemppiä teillekin koko perheelle hoidon aloitukseen tammikuussa. Ja erityis tsemppiä äidille. <3 Yritä nauttia rauhallisin mielen viimeisistä viikoista kotona. Ja onneksi. Ei lasta tarvitse kokonaan antaa päiväkodille vaan hän tulee kyllä aina kotiin. =)

Tuo kolme päiväinen viikko kuulostaa todella kivalle. Meillä on nyt nelipäiväinen viikko, mutta jos mahdollista se voi olla vähemmänkin. Todennäköisesti teille ja meillekin käy niin, että jossain vaiheessa lapsille tulee jopa ikävä päiväkotiin. Siellä kun on kaverit. =)

RiikkaPauliina

Asuin lapsen kanssa syntymästä asti kahden ja töihin oli palattava kun poika oli 1 v 1kk. Pelkillä Kelan tuills ei asuntolainaa juuri lyhennetty :( Päiväkodilla esitin iloista kun heilutin itkevälle lapselle ja ensimmäiset viikot itkin aina kun pääsin päiväkodin ovesta ulos. Meillä poika oli n. 1-2 krt viikossa päiväkodissa, parissa kuukaudessa tottui äiti, lapsi nopeammin. Vuorotyön hyviä puolia kun pystyi sumplimaan niin ettei tarvitse olla kovin pitkiä päiviä eikä montaa päivää viikossa.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi RiikkaPauliina. Tuo aika oli varmasti sinulle rankkaa ja olit kyllä todella urhea, kun jaksoit esittää päiväkodilla iloista. Siitä oli varmasti lapsellesi hyötyä. Täälläkin on ollut kyyneleet silmissä muutamana aamuna.

Elämässä tosiaan tulee hetkiä, kun ei aina pysty tekemään niin kuin toivoisi. Minusta niinä hetkinä asiat tuntuu vielä hieman vaikeammilta. Mutta en voi valittaa vaikka olo on surullinen. Minusta tuo meidän lähipäiväkoti hoitaa lapset ammattitaitoisesti ja rakkaudella. Ja uskon, että siellä on hyvä kasvaa kodin rinnalla.

Luopumisen tuskan viikko on takana. Keskiviikkona hain vaatteeni pois Relovesta jännittyneenä. Nyt jännitys oli erilaista. Paljonko olemme tienanneet? Mitä teen meille jääneille vaatteille? Miltä tämän jälkeen tuntuu?

 

Miten viikko sitten meni? Kolme kertaa olin tuonut rekkiini lisää vaatteita, mikä yllätti hieman. Vaatteitani todella ostettiin. Etenkin merkkivaatteet hävisivät nopeasti. Olin viimeisen päivän pitänyt vaatteet -50% alennuksessa ja se oli vaikuttanut myyntiin. Asiakasvirtaa hiljensi ainoastaan Helsingin seudun syyslomaviikko. 

 

Vähän kuoraisi vielä loppusuorallakin nähdä muutamien lempivaatteiden hävinneen. Toisaalta loputon jossitteluni päättyi nyt. Olo alkaa tuntua vapaammalta. Hassu tunne. Välillä silti myös kaduttaa. Muru onneksi tukee minua iloisesti naljaillen. Hyvä niin!

 

Työn täytteinen tämä kirppisviikko kyllä oli. Juttelin parin ystäväni kanssa ja he olivat täysin samaa meiltä, että ei raha helpolla kirppikseltä tule. Keskiviikkona kotiin tullessa ajattelin, että ei ikinä enää. Liikaa hommaa. Etenkin kun se pirun enterokko tuli kuopukselle.

 

Nyt sunnuntaina tuntuu kuitenkin jo paremmalta. Sain tänään raivattua minulle jääneet vaatteet. Siinäkin oli vielä aika paljon hommaa. Etenkin tuo meidän 4-vuotias oli hyvin kiinnostunut tonkimaan myyntiin meneviä ja Relovesta palautuneita vaatteita.

Tulevaa ajatellen haluan kuitenkin oppia ostamaan vähemmän ja harkita enemmän. Kaikki "melkein hyvä" saa jäädä kauppaan tai kirpputoreille. Äitini kummitädin neuvoa noudattaen: ”Köyhällä ei ole varaa halpaan.” Mieluummin sitten säästän yhteen laadukkaaseen vaatteeseen kuin ostaisin heti sen edullisen.

 

Osan myymättömistä vaatteista ja kengistä yritän myydä vielä muita reittejä esimerkiksi Facebook-kirppiksillä. Pienen määrään pakkaan vielä vintille. Ison on vien UFF-vaatekeräykseen. Vauvanvaatteista suurin osa on lahjoitettu äidille, joka todella tarvitsi niitä ja pienimmät vien Helsingissä Meilahteen K7 vastasyntyneiden teho-osastolle.

 

Hoitovapaalla olevana äitinä odotin jännityksellä tietoa, paljonko olimme tienanneet. Rahat ovat olleet tiukilla ja muutama ylimääräinen euro olisi tervetullut. Ehkä saisin niillä etsittyä lapsille vielä puuttuvia talvivarusteita. Rekin tyhjennyksen jälkeä Relovessa tehdään kassalla tilitys myydyistä vaatteista, ja me saimme 362 euroa. Olin ihan ihmeissäni! Wau! Soitin heti murullekin. Ajatella miten, ihanaa. 

 

Tilityksen kuuleminen sinetöi tunteen, että kyllä tämä oli ollut kannattava projekti. Kaikki työ ei mennyt hukkaan ja oma olokin helpottui. Tuntuu, kuin kaulaliina ei olisi enää niin tiukalla.

 

En tiedä, miten sinä olet miettinyt seuratessasi ”tuskien taivaltani”, mutta jos harkitset vaatteista tai muista tavaroista luopumista – tee se rohkeasti. Tavaraa saa aina lisää ja ihmisen on parempi olla, kun sitä ei ole liikaa. Lisäksi sillä voi vaikka tienata vähän omaa rahaa tai lastentalvihaalarirahat. Muista vain varata aikaa riittävästi vaatteiden laittoon. Ja pyydä vaikka kaveria avuksi, niin kuin minä tein.

 

Kiitos naapurin ihanalle naiselle, murulle ja Relovelle. Tämä projekti alkaa olla nyt päätöksessään. Ja kaapeissakin on nyt enemmän tilaa! Jes! =)

Kommentit (4)

Nimppe

Täällä ahdistaa tavarapaljous mutta mistä sitä raaskii luopua?? Se mekko minkä ostin kaks vuotta sitten ja missä on hintalaput edelleen kiinni odottaa kutsua kesähäihin ja ne monen monet farkut odottaa vaan että saan raskauskilot pois Vaatii selvästi sulattelua ja senkin jälkeen varmasti luopuminen tuska on melkoinen...

Puhu muru

Joo ei toi luopuminen ole kyllä yhtään helppoa. Mäkin oon ollut kunnon säästäjä ja syyllisyys virhehankinnasta painaa helposti. Raskauksien jälkeen on kyllä hyvä odottaa rauhassa, että palautuu. Mä oon aina lihonnut +25kg ja odottaminen on kannattanut. Mutta aina joka raskauden jälkeen osa vaatteista ei enää tunnu omilta. Vaikean luopumisen jälkeen tulee onneksi helpotus. Toivottavasti säkin saat rohkeutta laittaa pois ne vaatteet, mitkä ei tuota iloa sulle. =)

sessejapoika

Mä olen ollut mukana Vuosi ilman uusia vaatteita-haasteessa ja onnistunut 100% - toki vielä pari kuukautta jäljellä ;) samaa olen yrittänyt ulottaa kaikkiin hankintoihin! Lähtökohta olis se että ostaa vain ja ainoastaan tarpeeseen ;D

Puhu muru

Wau! Kuulostaa mielenkiintoiselta haasteelta. Hieno saavutus. Ja varmasti muuttaa myös omaa ajattelua. Tuohon mäkin haluan pyrkiä. =)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat