Kirjoitukset avainsanalla keskonen

Sain esikoiseni yksin vain 22-vuotiaana. Kaikki tapahtui vähän nurinkurin ja nopeasti. Olen jo aiemmin kirjoittanut Äidiksi yllättäen postauksen, jossa kerron esikoisraskaudestani  ja synnytyksestäni.

 

Eilen sukelsin Sis.klubilla uudelleen elokuuhun 2007, jolloin esikoiseni syntyi. Kaikki se, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten elää edelleen kehossani vahvoina muistoina.

 

Minun muistoissani suurin ja kipein kokemus oli kuolemanpelko. Kätilön sanat ”vauvasi saattaa kuolla ” kirjoitettiin tunnemuistiini, kirjaimet poltettiin ihooni. Ne kirvelivät, aiheuttivat ahdistusta ja hätää. Nuo sanat johtuivat ennenaikaisesta synnytyksestä, raskausviikkoja oli koossa vasta 31+4. 

 

Synnytyksessäni se näkyi etäisyytenä. Olin jollain tavalla irti kehostani ja mielestäni. Suojelin itseäni. Yritin suorittaa synnytyksen mahdollisimman hyvin ja saada epävarmuuden päätökseen. Minulle oli tärkeää, että äitini tuli synnytykseen heti, kun ehti paikalle. Tiesin, että hän pystyy olemaan rinnallani, jos pahin tapahtuu.

 

Kaikki kulminoitui esikoiseni syntymän hetkeen ja hetkeen sen jälkeen, kun sali hiljeni.

 

Pienen pieni vauvan rääkäisy. Niin pieni, että hyvä kun kuulimme sen. Sitten minulle näytettiin nopeasti tuo pieni, puolentoista kilon ihmisen taimi, ennen kuin kätilöt veivät hänet kiireellä vauva-teholle. 

 

Itse jäin syli ja kohtu tyhjänä saliin. Äitini itki hiljaa vähän matkan päässä tuolilla. Olimme ihan hiljaa. Minä en pystynyt edes itkemään. Nielin kyyneleitä, ja taistelin rakkautta vastaan. Pelkäsin ihan helvetisti rakastaa tuota ihanaa pientä vauvaani, koska pelkäsin hänen menettämistään. Se kipu repi sisintäni. Kaikki tuntui epätodelliselta ja vääristyneeltä.

En tiennyt edes saanko olla onnellinen. Olihan juuri saanut vauvan ja tullut äidiksi! Eikö tässä vaiheessa pitäisi olla euforisessa vauvakuplassa?

 

Mietin mielessäni, että kestän paremmin, jos en rakasta vauvaani liikaa.

 

Sis.klubilla tätä kertoessani, itkin jälleen. Padot aukesivat, vaikka taas yritin taistella virtaa vastaan. Nyt taistelin kyyneliä vastaan sen takia, että saisin kerrottua tarinani. Huomaan kuitenkin, että kipu on muuttanut muotoaan. Se ei ole enää niin ankara. Ehkä haava on muuttunut arveksi, osaksi ihoani.

 

Toisaalta ymmärrän itseäni hyvin, toisaalta tekisi mieli ihmetellä ääneen, että mikset vain rakastanut alusta asti täysillä. Onneksi aika auttoi, vauvani oli sitkeä taistelija varustettuna ripauksella onnea. Hän alkoi kasvaa, ja minä aloin rakastaa päivä päivältä enemmän. Nyt hän onkin jo esimurrosikäinen ja maailman rakkain minulle. <3

 

 

*Onko sinulla jokin kipeä muisto synnytyksestäsi? Voit jakaa sen tähän, jos haluat. Jossain vaiheessa elämää se muisto kannattaa yrittää purkaa, ettei se vaivaa läpi elämän. Kuuntele itseäsi, milloin olet siihen valmis. <3

*Kuvat ovat perhealbumistamme. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (4)

Omenapuuro

<3

Minä sain esikoiseni ollessani vielä 19-vuotias, rv 39+2 neuvolassa todettiin (vihdoinkin) raskausmyrkytys ja kävelin lapsen isän kanssa kohti Tyksiä. Äitiyspoliklinikalla vahvistettiin raskausmyrkytysepäily ja kävelin yksin osastolle, kun olin soittanut äidille ja laittanut tekstiviestin.

Sen ja seuraavan päivän olin osastolla ja ihmettelin. Synnytystä yritettiin hieman käynnistellä pillerillä, mutta koska hyvää tulosta ei saatu, päätti osaston ylilääkäri, että käynnistetään. Ilmeisesti kouristuskynnys oli jo madaltunut, joten oli syytäkin.

Rv39+4 synnytys käynnistettiin oksitosiini-tiputuksella. En voi mitenkään sanoa kokemusta miellyttäväksi. Olin lähes koko 12h kiinnitettynä piuhoihin, jotka tarkkailivat poikaamme. Sain epiduraalipuudutuksen, taisin ehkä torkahtaakkin hetkeksi. Illalla klo 22.30 sain alkaa ponnistamaan. Se tuntui jotenkin tosi helpolta, tiesin kyllä mihin suuntaan ja miten ponnistaa, aikaa kului 38min ja repesin.

Pieni poikamme oli hetken sylissäni, kuulin kätilön sanovat: "Täällä vuotaa oudosti", jonka jälkeen poika siirtyi isänsä syliin ja minut vietiin leikkaussaliin. Spinaalipuudutus tiputti verenpaineeni lattiatasolle, muistan kuinka anestesiahoitaja läpsytteli poskiani ja sai minut hereille. 3.-4.asteen välilihan repeämä ommeltiin ja pääsin heräämöön. Isä ja poika pääsivät sinne myös, koska siellä ei siihen aikaan yöstä ollut ketään muuta. Saimme kuohuvaa ja sain syödäkseni. En muista koska leipä olisi maistunut NIIN hyvälle!

Sänkyyn sitominen piuhoilla jäi traumana mieleeni, samoin repeäminen. Kävin äitiyspolilla juttelemassa kätilön kanssa kuopusta odottaessa. Hänen synnytyksensä meni täysin toisella tavalla. Näin jälkeenpäin kun mietin esikoisen syntymää, niin jotenkin tuntuu, että nuori ikä vaikutti monen sairaalassa työskentelevän ammattilaisen suhtautumiseen. Eihän minulle mitään tarvinnut kertoa, kun olin niin nuori, etten olisi kuitenkaan ymmärtänyt. Imetykseen sain jonkinsortin neuvontaa, mutta aina kätilöillä ja lastenhoitajilla oli kiire ja jäin yksin. Mutta se on vallan toinen tarina.

Esikoisen synnytyksen lähestyessä pelkäsin eniten sektiota. Samaa pelkäsin kuopusta odottaessa, eri syystä tosin. Jos olisi ollut vauvan tai minun henki kyseessä, en olisi epäillyt hetkeäkään, mutta niin kauan kuin molemmat olimme hyvässä kunnossa, en halunnut edes ajatella sitä.

Nyt mulla on aivan ihana 16-vuotias ja aivan ihana 8-vuotias. Molemipien otsat tuntuu niin samanlaiselta, kuin vastasyntyneenä <3 Vai onkohan se vain äidin kuvitelmaa =D Molemmat tuoksuivat ihanalle vauvamaiselle aika pitkän aikaa. Nyt en voi sanoa kummastakaan enää samaa :P Ei siinä että haisisivat, mutta teini on teini ja neiti 8v tykkää mustikkashamppoosta =D

Imetystrauman olen purkanut Imetyksen tuki ry:n kurssilla. Se herätti valtavan suuria tunteita. Nyt pystyn katsomaan asiaa hieman kauempaa ja näkemään sen lyhyydessäkin kauneuden.

Puhu muru

Kiitos koskettavan kokemuksesi jakamisesta Omenapuuro. <3  Olet joutunut kokemaan hurjan ensi synnytyksen, missä oma kehosi "kahlittiin" piuhoihin ja sait repeämät. Ylipäätään synnytykseen lähteminen on erilaista, kun kyseessä on käynnistys raskausmyrkytyksen takia. Todella hienoa, että olet sitä päässyt purkamaan myöhemmin ja sanoittamaan tapahtumia. Imetystrauman purkaminen oli varmasti myös hyvin tärkeää. 

Tarinasi nostaa minussakin paljon tunteita, sillä koin itsekin ajoittain ettei nuorta äitiä kohdeltu samalla tavalla kuin aikuisempia äitejä. On todella väärin kohdella nuorta äitiä sivuuttaen häntä tai kiirehtien. Tilanteen pitäisi olla ihan päinvastoin! Nuori äiti tarvitsee tukea, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Hänellä on kaikki edellytyksen hyvään vanhemmuuteen. Minulle suuri apu ja tuki tuli neuvolasta. Ihana neuvolatätini muistutti aina, miten ihanan luontevaa minun ja muiden nuorten äitien suhtautuminen raskauteen, vauvoihin ja arkeen oli. Se tuntui todella hyvältä ja kannusti uskomaan omaan riittävyyteen. <3

Olet osannut kohdata vaikeat tunteet ja kirjoituksestasi huokuu vahva kiintymys lapsiisi. Voit olla todella ylpeä itsestäsi ja perheestäsi. Onnea lastesi teinivuosiin! <3

Omenapuuro

<3

Onneksi mulla oli ihana neuvolan terveyenhoitaja, hän oli kaikille asiakkaillee samalaine, mun ikäni ei vaikuttanu hänen tukkeensa ja neuvoihin.

Käytiin poikasen syntymän jäläkeen näytillä parikin kertaa ihan huviksemme, terveyenhoitajasta oli ihana nähä asiakkaittensa lapsia :)

Puhu muru

Yksikin ammattilainen joka tukee ja on nuoren äidin rinnalla, tekee ihmeitä. Vaikka sietäisi muiden ottaa heiltä opikseen ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Tuollaiset viisaat ja työtään rakastavat neuvolatädit ovat kultaakin arvokkaampia! <3 Ihanaa, että sinulla oli noin ihana neuvolatäti Omenapuuro. <3

Kaikki alkoi odottamattomalla tavalla, sillä alussa oli menetyksen pelko. Kätilön sanat ennen synnytystä kirjoitettiin kehooni: "Varaudu siihen, että vauvasi voi kuolla synnytyksessä."

 

Olin täynnä rakkautta, mutta en uskaltanut rakastaa. 

 

Purin huulta itkien sisäänpäin muiden edessä. En halunnut olla heikko muiden edessä. Ääneen itkin vain yksin potilashuoneessani.

(Kuvat ovat otettu samana päivänä, kun poikani syntyi. Raskausviikkoja oli silloin takana rv 31+4 ja poikani painoi 1600g.)

 

Joka hetki olin kateellinen muille äideille heidän vauvoistaan, joita he kantoivat kotiin kaukaloissa sairaalan pihalla. Välillä tuntui, että sain yksin kannettavaksi ihan liikaa. Saisinko edes omaa pientäni kotiin ikinä?

 

Kaiken hulluuden huippuna, minun huoneesi laitettiin tuore äiti vauvansa kanssa kaksi päivää poikani syntymän jälkeen. Yötä päivää kuuntelin tuon toisen vauvan itkua ja ajattelin, etten kestä sitä. Miten rumia ajatuksia voikaan ajatella tuollaisena hetkenä?

 

 Tsemppasin itseäni katselemalla digikamerasta kahta kuvaa, jotka olivat pienestä pojastani. Tunnustelin miltä äitiys tuntui.

 

Koko sairaala-aika oli rankka, mutta sain kulkea kohti rakkautta. Hoitajat olivat lempeitä ja tukivat minua äitiyden hapuilevilla ensi metreillä. Päivä päivältä poikani vahvistui, sain alkaa hoitaa häntä ja pitää sylissäni. Imetys yhdisti meidät lopullisesti. Rakkaus voitti pelon menettämisestä.

(Kuvassa poikani on ensimmäistä kertaa vauva-uinnissa 5kk ikäisenä.)

 

Muistan, mitä ajattelin tuolloin kymmenen vuotta sitten. Toivoin, että minulla olisi kristallipallo, josta näkisin tulevaisuuteen. Näkisin, miten kaikki menee pienen keskospoikani kanssa. Miltä hän mahtaa näyttää 4-vuotiaana? Tai 10-vuotiaana? Miten koulu sujuisi?

 

Nyt tiedän mitä kristallipallosta olisi näkynyt. Olisin nähnyt iloisen ja taitavan pojan, jonka kanssa olen saanut kasvaa keskellä rakkautta. Haluaisin lohduttaa tuota nuorta äitiä, joka olin kymmenen vuotta sitten ja sanoa: "Usko itseesi, ota rohkeasti muiden apua vastaan - kaikki menee hyvin. " ❤️

(Kuva on tuorein kuva pojastani. Nyt hän on 10-vuotias.)

 

*Voit myös lukea aiemman postaukseni aiheesta Äidiksi yllättäen.

*Onko sinulla ollut samanlaisia tunteita, kun olet saanut vauvasi? Oletko pelännyt rakastaa? Voit kirjoittaa kommentteihin kokemuksesi, jos haluat. Aiemmissa postauksissa olen huomannut ja saanut palautettakin, että ihmisille on tärkeää lukea muiden samanlaisista tai samankaltaisista kokemuksista. <3 

Kommentit (15)

Puhu muru

Kiitos. <3 No pikkumies oli kyllä ihan MINI. En tiedä ootko sä ikinä nähnyt sitä kuvaa, missä hän nuken kanssa? Ovat kuin kaksi marjaa! ;) 

Puhu muru

Ihanaa, että sullakin on jo niin iso pieni ihmisen taimi! <3 On nuo pienet niin sisukkaita. Onnea teidänkin 10-vuotiaalle ja kiitos kommentistasi! =)

Puhu muru

Kiitos ihanasta palautteestasi Nicola. Se lämmittää aina yhtä paljon mieltä. <3  Kävin tuossa katsomassa myös blogiasi ja tykkäämässä sitä facebookissa. Jatka samaan malliin! Kirjoittaminen tekee mielellekin hyvää. =)

Hh

Mulla oli samoja tunteita kun esikoinen syntyi ja joutui teholle toiseen sairaalaan. Olin pitkään varma, että lapsi viedään multa vielä pois ja ei musta äitiä tullutkaan ja jälkeenpäin ajateltuna tämä vaikutti vauva-aikaan. Onneksi vaikeasta asfyksiasta huolimatta meillä on terve 3 vee ja pikkuvelikin, jonka synnytys ja sairaala-aika paikkasi haavoja.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Hh. <3 Sairaala-aika vauvasi kanssa oli varmasti rankka. Tuo mitä kerroit, kuulostaa niin tutulta. Samoja pohdintoja ja haavoja. On onneksi ihana huomata, että meillä molempia nuorempien sisarusten syntymät ovat parantaneet noita haavoja. Antaneet korjaavia kokemuksia. Yritetään molemmat nähdä itsemme armollisesti. Toimimme varmasti niin hyvin äiteinä silloin kuin osasimme juuri niissä olosuhteissa. Kaikkea hyvää perheellenne. <3

Janzku

Meillä syntyi 2010 pieni prinsessa rv 24+6 700g syntymäpainolla..alussa kyllä.pelkäsi rakastaa.mutta oltiin jo aikanaan päätetty että jos selvitään aktiivihoidon rajalle niin selvitään kaikesta...nyt likka aloitti juuri eka luokan <3

Puhu muru

Kiitos kokemuksenne jakamisesta. Teidänkin tyttö on ollut noin pieni ja pienillä viikoilla. Alku oli varmasti todella pelottavaa - kaiken kaikkiaan. Miten niin hauraasta ihmisen taimesta saadaan autettua pikku hiljaa vahvistuva vauva.  Siinä on aina jotain niin ihmeellistä. Ihan varmasti teidän päätöksestä ja asenteesta on ollut apua. Ja nyt teillä on sitten pieni eka luokkalainen. Niin ihana selviytymistarina! <3 Toivottavasti koulu on lähtenyt hyvin liikkeelle. Pitäkää rakkaudesta huolta. <3

Akv

Meillä 32+5 ja 36+1 syntyneet pojat nyt 1,5v ja 7,5kk. Esikoinen rupsahti erittäin yllättäen ja suht nopeasti eikä yhtään oltu osattu varautua.. olo oli aika ns lamaantunut olihan se ihan super ihana jne mutta se järkyttävä pelko joka esti innostumasta liikaa.. kaikista inhottavinta oli ne koneet mitkä piipitti lasten vierellä yleensä turhaan ja sai aikaan melkein sydämin.. vieläkin jos sen äänen kuulee tulee sellainen ahistava olo.. nyt poika on reipas ja iloinen ikäänsä vastaava joskin siro :) nuorempi oli Senverta iso että selvisi valohoidolla ja "miljoonilla" verikokeilla :) ovat itseasiassa nyt aika saman kokoisia ja periaatteessa samaa vaatekokoa käyttävät :D

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Juu - ne piipittävät laitteet. Ja kun et kuule laitteita, mietit niitä. Yöt valvot puhelinta. Se epätietoisuus on rankkaa. Sydäntä lämmittää kuulla, että teillä on kaikki mennyt hyvin vaikka pojat ovat olleetkin pieniä. <3 <3 <3

Vierailija

Kuopukseni syntyi hätäsektiolla istukan osittaisen irtoamisen vuoksi 35+6. Ei siis mitenkään hirveän pieni, mutta lastenosaston kautta viereeni. Paino vauvalla tippui viisi pvää, vaikka pidin kiinni sovituista maitomääristä, jotka pumppasin. Purin hammasta aina ruokaa itselleni hakiessa yhteiseltä pisteeltä, etten olisi purskahtanut itkuun muita hyvinvoivia vauvoja ja äitejä nähdessäni. Huoneessani itkin paljon. Mieli oli musta mutta onneksi noista päivistä ja öistä selvittiin.
Kiva blogi sulla, aitoa asiaa:)

Puhu muru

Kokemuksesi oli varmasti rankka. Ja tuo alun vauvan painon putoaminen saa olon niin epävarmaksi, pahimmillaan epäonnistuneeksi. Hormonit saa mielen muutenkin herkäksi ja muiden "onni" korostuu. Oli hyvä, että uskalsit itkeä. Itkusi sai tulla tulla ulos. Onneksi te molemmat selvisitte haastavan alun jälkeen hyvin.  <3

Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja palautteesta. <3

Huoleton muuttuu huolehtimiseksi. Ei ole enää vain minä ja sinä. Alkaa valmistautuminen elämän isoimpaan seikkailuun, jonka jälkeen, mikään ei ole niin kuin ennen.

 

Toisesta tuli äiti. Yksin. Toisesta tuli isä. Yhdessä.  

 

Marja: Mitä tapahtui, kun rakkauden valmennuskurssi oli käyty, hengailut loppuivat ja suuntasit elämässä eteenpäin?

 

Sami: Mä olin kuin tuulen liikuttama lehti ja tuuli vei minut seuraavaan parisuhteeseen. Halusin kiivaasti jäädä johonkin kiinni. Saada elämään pysyvyyttä ja turvaa. Alkaa rakentaa jotain ympärilleni. Jotain, joka olisi enemmän pysyvää kuin kaikki aikaisempi. Muutettiin nopeasti yhteen. Perustettiin koti. Alettiin suunnitella häitä. Kaiken muun lisäksi sisältäni alkoi kuoriutua isä.

 

Elämä meni askel kerrallaan eteenpäin. Kerrostaloasunto muuttui rivitaloasunnoksi. Oli puhetta koirasta. Aamu alkoi kello seitsemältä ja ilta päättyi  ennen yhtätoista. Elämä alkoi saada rytmiä. Tuli suunnitelmia, joita kohti mennä.

 

Kaiken uuden sisällä pysyi vanhakin elämä vahvana. Kuljin kohti arkea ja rutiinia, mutta tietoisesti halusin myös rikkoa niitä. Jos arki meni liian turvalliseksi, tuli halu rikkoa sitä jollakin tavalla. Enkä tarkoita hajoittavalla tavalla, vaan pyrin ainakin toteuttamaan rutiinien rikkomista niin, että se olisi vain piristävää. Halusin samaan aikaan elämääni jotain aivan uutta, mutta samalla en ollut vielä valmis päästämään irti vanhasta.

 

Sami: Miten sinun romanttinen elokuva jatkui kauniin alkukohtaamisen jälkeen?

 

Marja: Se oli alusta asti tunteiden paloa. Intohimo näytteli pääosaa, sivuosissa oli rakkaus, viha ja mustasukkaisuus. Me mentiin kovaa ylämäkeen ja seuraavana päivänä alamäkeen. Elämä oli melkein hengästyttävää jopa niin, että se välillä ahdisti. Sitten taas joku outo voima imaisi mut, kun tuo mies puhui hetken kauniita ja suuteli sen jälkeen läpi yön kunnes annoin kaiken anteeksi.

 

Se taisi olla sitä kuuluisaa vaarallista rakkautta. Erityisen vaarallista siitä teki mustasukkaisuus, mikä oli kuin myrkkyä. Silti syksyn tullen, me muutettiin yhteen. Mä olin saanut opiskelupaikan Mikkelistä ja mies seurasi mua. Hetken oltiin niin ihanaa kotileikkiä, kunnes homma meni entistä hullummaksi.

 

Marja: Sä olit kahden maailman välissä. Valitsitko uuden ja turvallisen elämän vai palasitko vielä vanhaan vähän turvattomaan?

 

Sami: Kyllä mä valitsin turvallisemman elämän. Se tuntui hyvältä. Oli vakituinen työpaikka. Se oli syy tai pakko herätä aamulla. Oli vakituinen suhde. Se herätti halun miettiä tulevaisuutta enemmän kuin päivän tai viikon päähän. Oli vakituinen saunavuoro. Oli vakituinen sulkapallovuoro.

 

Ensimmäistä kertaa elämässä kaikki asiat olivat vain hoitamista vaille valmiina. Toisinaan se aiheutti pelon ja kauhun sekaisia tunteita. Ajatuksia, että rakentaako sitä vapaaehtoisesti muuria itsensä ja elämän välille. Eikä niissä ajatuksissa mitään väärää ollut.

 

Olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen pitääkin toisinaan pohtia sitä, että elääkö elämää, jota haluaa elää. Koska helposti käy niin, että luulee elävänsä haluamaansa elämää. Minulla oli tunne, että suunta johon olin menossa oli oikea. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin rakentaa tulevaisuutta pala kerrallaan.

 

Sami: Mitä Mikkelissä ollessa tapahtui? Olit vieraassa kaupungissa. Kaukana kaikesta. Alkoiko todellisuus lyödä kasvoille?

 

Marja: Ei me vaan osattu olla yhdessä. Mulla oli valtava palo elää opiskelija elämää, tutustua uusiin ihmisiin ja uuteen kaupunkiin. Koripallokin tuli taas elämään ja tuntui, kuin olisin tullut kotiin koripallohallissa. Meidän kodin seinien sisäpuolella ilma oli kuitenkin sakea epäilyistä, painostuksesta, epämääräisestä pelosta ja salaisuuksista. Ehkä siksi oli ihanaa hengittää kodin ulkopuolella.

 

Nyt kun katson tuota aikaa, näen nuoren naisen vieraalla paikkakunnalla täynnä elämän iloa. Suhde, jota kutsuin parisuhteeksi oli kuin rautapallo jalassani. Se piti minut otteessaan, eikä antanut minun ikinä mennä ilman painolastiaan. Silti minä tein siitä rautapallosta niin kovin rakkaan, että annoin sen satuttaa ja kutsuin sitä siltikin rakkaudeksi. Pelkäsin ottaa ohjat omiin käsiini ja olla taas yksin.

 

Marja: Millainen tulevaisuus noista paloista muodostui? Oliko se sitä elämää, mitä halusit elää?

 

Sami: Kyllä se siihen kohtaan riitti helposti. Palapeli oli vain yhtä palaa vailla. Se pala alkoi kasvaa vaimoni vatsassa. Minulla oli yhdeksän kuukautta aikaa muuntautua isäksi. Ystävä, joka oli tullut vajaata vuotta aikaisemmin isäksi alkoi opastaa minua, että lapsen tultua elämä muuttuu tyystin. Mikään ei ole kuin ennen ja minkään ei edes halua olla kuin ennen. Hän sanoi nukkuneensa kuukauden ajan kaksi tuntia yössä, mutta näytti siitä huolimatta onnelliselta ja levolliselta.

 

Yhdeksän kuukauden kuluttua minusta kuoritui isä. Oli lokakuu. Kello löi kuusi illalla. Lapsi makasi pienenä ja hentona äitinsä rinnoilla. Minun sisälläni liikahti pala, joka ei ole liikahtanut vieläkään paikoilleen. Se oli se palapelin puuttunut pala, joka on määritellyt elämäni tuosta hetkestä eteenpäin ja tulee määrittelemään elämäni loppuun asti. Pala, joka jo itsessään saa tämän maailman kauniiksi.

 

Sami: Uskalsitko lopulta ottaa ohjat käsiisi ja tehdä ratkaisun?

 

Marja: Elämä antoi mulle yllätyksen. Oudolle väsymykselle löytyi syy ja testiin ilmestyi kaksi palloa kylmänä helmikuisena perjantaina. Tuo hykerryttävä, ihmistä vavisuttava yllätys sai mun päässä asiat järjestymään. Raivasin yllätykselle turvallisen pesän, jossa minun oli hyvä olla ilman, että minua määrättiin.

 

Kävin sen kevään terapiassa, tapasin lastenvalvojaa, tutustuin neuvolaan ja kasvatin onnellisena mahaani. Olin halunnut äidiksi pikku tytöstä asti. Uhosin aina, että haluan nuorena äidiksi. Ennen kuin sain pienen yllätyksen käsivarsilleni, elämä yllätti vielä kerran. Se melkein kysyi haluatko varmasti tulla äidiksi ja ottaa vastuun toisen ihmisen elämästä? Minä halusin, joka solullani.

 

Synnytin kesän kuumimpana päivänä lokakuisen vauvani, kaksi kuukautta liian aikaisin. Koko synnytyssali hiljeni ja sitten kuului pieni vaikeroiva vauvan itku. Kaikki tapahtui nopeasti, vauvaa näytettiin ja sitten se vietiin vauva-teholle. En osannut itkeä. Katsoin vain turtana synnytyksessä mukana ollutta äitiäni. Vauvani ei ollut enää kohdussani, mutta sylinikin oli tyhjä. En halunnut lähetellä viestejä vauvani syntymästä, koska en tiennyt sainko olla onnellinen. En tiennyt edes olinko äiti.

 

Vasta neljän päivän päästä sain tuon pienen, puolentoista kilon ihmistaimen syliini ja lupasin rakastaa häntä aina vaikka minua pelotti. Sillä hetkellä minusta tuli äiti. <3

 

Onko elämässä olemassa oikeaa hetkeä tulla vanhemmaksi? Tai eihän sitä saa edes valita. Se hurja lottoarvonta, missä me olemme ihmisinä edelleen luonnon armoilla. On olemassa toivottuja, kaivattuja, vahinkoja ja yllätyksiä – monenlaisia tapoja tulla raskaaksi. Se pieni ihminen, mikä meille suodaan on meille kuin peili elämästämme. Se karistaa kaikkivoipaisuuden meistä avaamalla suunsa leijonan karjaisuun kerta kerran jälkeen. Sillä on taito löytää heikkoutesi ja opettaa sinulle lisää, jos suostut oppimaan. Pieni ihminen raivaa sydämeesi merkin, joka on kuin tatuoitu sinuun iäksi. Enää vain sinun tulee antautua rakkaudelle, hoivata ja pian taas päästä irti. 

Kommentit (0)

Nukahtelin luennoille ja aloin epäillä olinko raskaana. Ja kyllähän minä olin. Olin 21-vuotias juuri avoliitosta eronnut opiskelija. Tiesin heti, että pitäisin vauvan. Onneksi äitini sanoi uutisen kuultuaan: ”Kyllä sinä pärjäät ja me autamme sinua.”

 

Salasin asian opiskelijaporukaltamme, muutamia lukuun ottamatta, raskauden puoleen väliin saakka. Pelasin koripalloa ja yritin sopeutua tilanteeseen. Suhde lapsen isään oli jo ohi ja siksi valmistauduin saamaan vauvan yksin.

 

Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja.

 

Sairaala toi mukanaan pelon ja huolen. Vauva oli vielä aivan liian pieni, alle kilon painoinen. Sain piikkejä, minua makuutettiin pää alaspäin eikä mihinkään saanut liikkua sängystä ilman lupaa. Tilanne rauhoittui hetkeksi ja pääsin äitini luo vuodelepoon. Ensimmäisenä yönä omassa kämpässä meni lapsivedet. Ja taas mentiin ambulanssilla.

 

Pieni ihmeellinen taistelijapoikani syntyi raskausviikolla 31+4 ,reilun puolentoista kilon painoisena. Kuulin pienen itkun ja sitten hänet näytettiin minulle, ennen kuin hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti.

Vielä kahdeksan vuoden jälkeen, itken kun kirjoitan tätä.

 

Minulla ja pojalla oli onnea. Kaikki meni hyvin ja uskalsin pikku hiljaa alkaa rakastaa. Kuukausi meni sairaalassa elellen. Siellä opin imettämään, hoitamaan ja käyttämään kantoliinaa ihanien hoitajien avustuksella. Poika kasvoi hyvin ja vauvavuosi meni valvoen. Kasvoin äidiksi samaa tahtia.

 

Poika on nyt 8-vuotias iloinen koululainen. Jos joku olisi kertonut tästä päivästä silloin kun elimme vielä sairaala-aikaa, en tiedä olisinko uskonut.

 

Miten te olette tulleet äidiksi? Oletteko ikinä kirjoittaneet siitä? Oman tarinan kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain siitä voimaa. 

 

*Tämä kirjoitus on ensimmäisiä kirjoituksiani Puhu muru -blogissani. Blogini aukesi tammikuussa 2016. Koska olen siirtynyt Vauva.fi -sivustolta Me Naiset -sivustolle blogipostauksen somejaot eivät näy, mutta tätä on jaettu yli 1000 kertaa. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

Kommentit (17)

Nanaa11

Tuo lause kuulostaa ihan kuin omasta ajatuksistani

-"Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti."

Tämä sai kyyneleet silmiin koska koin ihan saman kun tyttäreni syntyi 26+0.
Se tyhjyys oli ihan sanoin kuvaamatonta kun tytär oli syntynyt ja viety teholle samantien eikä tosiaan tiedetty mitään mitä tapahtuu ja päässä vaan soi että minusta juuri syntyi äiti <3

Puhu muru

Se tyhjyys ja epätietoisuus on hurja. Ehkä siksi äitini itki synnytyssalissa enemmän kuin minä. Minä taisin enemmän niellä kyyneliä, koska pelkäsin olla onnellinen.

Minä muistan kun vaan katselin digikameraan otettuja kolmea kuvaa pojastani. Onneksi meillä oli niin ihana kätilö, että se oli ohjeistanut äitini hyvin. Ne muutamat kuvatkin toivat toivoa.

Matkalla äidiksi

Meidän ei lääkärin mukaan pitänyt saada lasta ja olinkin jo tottunut ajatukseen. Mutta yllättäen raskaustesti näytti positiivista. Raskaudessa oli paljon mutkia matkassa ja kontrollikäynnin yhteydessä huomasinkin makaavani vuodepotilaana naistenklinikalla.

Soitin miehelleni klo 15.05 ja ilmoitin, että kaikki hyvin, jään tänne vähän lepäilemään. Tyttömme syntyi  klo 15.29 hätäsektiolla. Muistan koko tapahtumasta vain henkilökunnan vuoronvaihdon juuri sillä hetkellä ja kuinka kukin tuli esittelemään itsensä. Olin aivan turta enkä kyennyt edes itkemään. Tyttömme painoi syntyessään 600 g (rv 24+0). En saanut nähdä tyttöä, sillä hänet kiidätettiin teho-osastolle. Kahden vuorokauden ikäisenä tytölle tehtiin iso avoleikkaus ja lääkärit ehdottivat hätäkastetta. Olimme niin shokissa ja vastasimme vain, että emme kuulu kirkkoon. Vietimme teholla päivää vaille kolme kuukautta, joista tyttö oli hengityskoneessa yli kaksi kuukautta: sain hänet ensimmäisen kerran syliini kun hän oli ollut teholla kaksi viikkoa.

Neidillä oli ihana omahoitaja, joka pian sanoi, että tässäpä on keskimääräistä voimakastahtoisempi tyttö. Nyt voin nauraa asialle, sillä hän oli oikeassa. Ensi viikolla viisi vuotta täyttävän neidin luonne on juuri sitä ja yritänkin pahempien uhmakohtausten aikana muistaa mistä rakas, pieni pippurinen tyttömme on selvinnyt. Olen niin kiitollinen!

Puhu muru

Olet käynyt vaativan matkan äidiksi. Aluksi pelko lapsettomuudesta ja sitten pikkukeskonen. Teillä kaikki tapahtui kovin nopeasti. On ihanaa kuulla, että teillä on ollut ihana oma hoitaja tukenanne. Olin itsekin ympäröitynä upeilla hoitajilla ja lääkäreillä. He olivat ammattitaitoisia ja tekivät vaativaa työtään täydellä sydänmellä. He pitivät vauvani lisäksi huolta myös minusta. "Miten sinä jaksat?" On tärkeä kysymys, kun eletään sairaala-aikaa.

Tyttäresi on todella ollut taistelija. ❤️ Ihmeellinen pieni ihmisen taimi. Hän varmasti nauttii nyt ja isompana kuulla omaa hienoa selviytymistarinaansa. Tsemppiä uhmakohtausten kanssa! Tuo vahvaluonne kyllä näkyy, mut nää mussukat kyllä pärjää elämässä. 😀

Kiitos tarinanne jakamisesta.

varhaisten äiti

Olen äiti ×3. Ensimmäinen raskaus sujui ongelmitta 32rv asti. Tuona pääsiäissunnuntaina 2011 kaikki muuttui. Tuli veri ryöpsähdys ja lapsivettä perään. Ambulansilla sairaalaan jonne on yli 130km matkaa. Synnytys oli käynnistynyt. Olin supistusten estolääkityksessä, antibiootti tipassa ja kortisooni piikit myös sain. Tilanne rauhoittui 2vko:ssi. Tuon ajan olin lepohoidossa sairaalassa. 34rv lääkäri oli huolissaan. Vauva ei ollut kahteen viikkon kasvanut. Sain luvan liikkua ja lapsi luvan syntyä. 34+1 ilman kivunlievitystä (koska oikeesti ei tuntunu pahalle ennenkuin vauva työntyi synnytyskanavaan.) Meille syntyi reilu 1800g ja 34,5cm pitkä poika. Näin hänet vilaukselta ennenkuin vsto kutsui. Olin hämilläni mutta onnellinen pojalla ei ollut hätää. Hän hengitti itse. 2 vko meni kotiutumiseen. Pojalla on synnynnäinen sydänvika, sitä ei vielä ole tarvinnut operoida.

Seuraavana vuonna 34+1 viikon lepohoidon jälkeen sairaalassa. Toinen poika syntyi 2700g ja 43cm pitkänä. Hänkin hengitti itse. 2vko vstolla ja kotio. Raskautta oli seurattu hieman tarkemmin sairaalassa.

Sitten vuosi 2015. Supistuksia oli jo ennen rv 20. Kävin kontrolleissa sovitusti ja vielä ylimääräisiä omista tuntemuksista. Rv 24+1 tunsin koko vatsan alueella outoa paineen tunnetta. Vauvalla näytti olevan kaikki ok. Mutta minut otettiin osastolle. Sain kortisooni piikit ja seuraavana päivänä lääkäri tutki uudestaan. Ei supistanut, mutta kun lääkäri ronkki kohdunsuuta niin supistukset alkoivat. Aloittivat estolääkitykset. Pyysin että vauvan sydänääniä kuunneltaisiin. Hoitaja kuunteli 90-100. Totesin etteikös pulssi ole alhainen. Minulle kuitattiin että pieniviikkoiset reagoivat näin lääkkeesen ja ne kestävät sen. Kohdunkaula kuitenkin vain lyheni entisestään. Minut päätettiin siirtää yliopistolliseen sairaalaan. Ambulanssi kyydillä Kuopioon.
Kello oli puoli kahdeksan illalla. Tuolloin en vielä tiennyt että elämäni tulee muuttumaan pysyvästi eri tavalla kuin olin aatellut. Vähän ennen kahdeksaa lääkäri aloitti ultraamisen. Näin sen hänen kasvoiltaan ennenkuin hän ehti sanoa mitään. "Elä vaan sano." Lääkäri katsoi minua silmiin " Valitettavasti hän on menehtynyt." Se tunne mikä vyöryi päälle oli aivan hirveää. Toivoin että lapsi revittäisiin minusta pihalle eihän tässä nyt synnyttää kai enää tarvitse. Vaikka tiesin ilman kysymistä, että synnytys olisi edessä.
Tästä alkoi elämäni raskain yö, täynnä tapahtumia. Rv oli 24+2. Seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan ponnistin täydellisen pienen tytön maailmaan. Valitettavasti hän oli jo poissa. Reilu 600g ja 32cm. Pidimme häntä sylissä useamman tunnin.

Kaikki kolme yhtä rakkaita. Kahdesta saan huolehtia, murehtia ja pelätä. Yhdestä minulla on muistona potkut. Muisto kun pidin häntä sylissä, suukotin ja tunsin kuinka kohdunlämpö hiipui pois. Häntä kaipaan jokaisena päivänä, joinakin päivinä vähemmän joinakin enemmän.

Tällä hetkellä matkassani on uusi salamatkustaja. Tunnen jo potkut. Tiedän että hänkin saapuu maailmaan varhain. Toivottavasti vasta samoilla viikoilla kuin veljet. Siskon kohtaloksi koitui ilmeisesti tulehdus istukassa. Hänessä itsessään ei ollut vikaa. Tälläkertaa olemme yliopistosairaalan asiakkaita alusta loppuun asti.

Puhu muru

Olette joutuneet kokemaan paljon surua. ❤️ Tarinasi sai minut itkemään. Sanoja noille hetkille on vaikea löytää. Tyttäresi menettämisen tuoma suru on osa sinua. Sanoit niin koskettavasti: "Kaikki kolme yhtä rakkaita. Kahdesta saan huolehtia, murehtia ja pelätä. Yhdestä minulla on muistona potkut."

Ihanaa, että vatsassasi on pieni salamatkustaja. Yritä nauttia, vaikka varmasti pelko ja epävarmuus vaivaavat mieltä. Toivotaan tälle pienelle turvallista matkaa maailmaan. ❤️

Kiitos koskettavan tarinasi jakamisesta kanssamme.

siili

Me yritettiin esikoista ex-miehen kanssa tasan 4 vuotta. Olin jo luopunut osin ajatuksesta että meille lasta koskaan tuleekaan kun mies ei ollut halukas suurempiin hoitoihin lähtemään mutta sitten testi oli positiivinen. Vajaa 5,5 kiloinen poika syntyi suunnitellulla sektiolla 38+3 ja vietti ensimmäiset 9 päivää teholla ja seuraavan viikon tavallisella osastolla syömään opetellen. Se aika kun vastasyntynyt on poissa luota on sisintä raastavaa. Seuraavaa yrittäessä olikin sitten keskenmenoja vuorossa ennen pysyvää raskautta. Nyt mulla on kuitenkin 4 lasta joista nuorin on 3-vuotias. Hän syntyi rv 35+6 kiireellisellä sektiolla vajaa 3kiloisena kun istukka lähti irtoamaan. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Puhu muru

Kiitos tarinastasi Siili. Olette käyneet läpi monta tiukkaa paikkaa kumppanisi kanssa. Ovatko koettelemukset yhdistäneet teitä? Mitkä asiat ovat auttaneet teitä hankalimpina hetkinä?

Tuo sisintä raastava tunne on tuttu minullekin. Vastasyntynyt vaan kuuluu syliin. Minusta tuntui, että juuri tyhjentynyt kohtu korosti vain tilannetta.

On hienoa kuulla, että teillä on nyt kaikki hyvin. Osaat varmasti arvostaa sitä. ❤️

Puhu muru

Hieno juttu, että innostuit kirjoittamaan oman tarinasi Caritainen! Kävin lukemassa blogisi ja tarinasi oli koskettava. Ihanaa, että teillä on kaksi lasta vaikeuksista huolimatta. Ja voimia sinulle surun käsittelyyn. 

Ajattelitko lukea tarinaasi lapsillesi? Meillä tuo 8-vuotias esikoinen kuunteli hiiren hiljaa tarinan ja sanoi, että se oli hyvä. Luulempa, että palaamme siihen vielä. =)

Vierailija

Ihana tuo sinun tarinasi.
Itselläni ei ole keskoslasta vaan täysiaiksisena syntynyt pieni poika. Meidän tarina kuitenkin on erikoinen siinä mielessä, että hän tuli täytenä yllätyksenä. Olimme puhuneet mieheni kanssa, että lapsia kyllä, sitten joskus. Asuimme pienessä kaksiossa kerrostalossa, kaupungin keskustassa ja elimme melko menevää elämää. Jonakin päivänä vain aloin epäillä olisinko raskaana, koska havahduin siihen, että alavatsa oli kivikova. Tehtyäni testin en löytänyt sanoja ja itku kurkussa soitin neuvolaan johon sain ajan heti seuraavalle päivälle. En osannut kertoa asiasta kenellekkään. En edes miehelleni. Neuvolassa täti sanoi kokeiltua mahaani, että kyllä tämä on jo aika pitkällä. Sydänääniä kuunnellessani olin shokissa. Minusta oli tulossa äiti. Pari viikkoa myöhemmin sain tietää olevani viikolla 22. Meni kaksi päivää ennen kuin sain puettua asian sanoiksi miehelle. Aamulla totesin vain hänelle "meille tulee vauva" en osannut sanoa muuta. Mies kuvitteli minun tilanneen koiran. Mutta kun sanoin vain että ei kun vauva.. hän oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin. Seuraavana päivänä kerroin asiasta siskoilleni, jotka olivat innoissaan. Sitten oli vuorossa "tunnustus kierros" isovanhemmille, niin kuin me asiaa leikkisästi kutsuimme. Kaikki olivat samalla hämmentyneitä ja silti innoissaan. Alettiin etsiä asuntoa, autoa ja valmistautua henkisesti tulevaan. Vauvatavaroita löytyi monilta tutuilta ja kirpparilta löytyi hyvin vaatteita. Joulukuussa löydettiin asunto, josta kauppoja väännettiin tammikuulle. Laskettuaika läheni ja olin peloissani miten ehtisimme muuttaa. Tavaroita pakattiin ja kuljetettiin vanhempieni luokse säilytykseen. Rv 40+4 saimme vihdoin omanasunnon avaimet. Veimme uuden sohvan ja pesukoneen asunnolle ensimmäisenä. Muutto oli parin päivän päästä. Istuttiin sohvalla ja anoppi sanoi että nyt voisi vauva tulla. Olin itsekkin helpottunut kun vihdoin meillä olisi asunto johon mahduimme. Sinä iltana minulla alkoi sattua ensin selkään ja alavatsaan. Olin ollut koko päivän liikkeessä, kun koitin kiireessä hoidella muutto puuhia. Ajattelin vain että olen rasittanut itseäni liikaa. En halunnut huolestuttaa ketään joten pidin olot omana tietonani. En tiennyt että nämä olivat supistuksia, koska odotin esikoistani. Lähdimme käymään vielä vanhempieni luona ja vajaan puolentunnin ajomatkan aikana minua sattui jo melkoisesti. Ajattelin kuitenkin, että tämä menee varmaan ohi. Emme olleet kauaa kylässä, koska minua väsytti, sattui ja ajattelin että minun täytyy päästä lepäämään. Lähtiessämme äitini sanoi, että taitaa tulla jännä yö. Niinhän siitä tulikin. Olimme tunnin kotona. Emme kellottaneet supistuksia, mutta ne olivat niin kivuliaat, että oksensin kivusta. Lähdimme sairaalaan. Sinne päästyämme kätilö tutki ja sanoi, että olin jo melkein kokonaan auki. Ehdimme olla sairaalassa kaksi tuntia ennen kun poika syntyi. Synnytyksen kestoksi merkittiin 4 tuntia ja 20 min. Miehen sukulaiset eivät meinanneet uskoa todeksi, kun mies ensin ilmoitti, että olimme sairaalassa ja vähän myöhemmin että poika oli tullut. Osastolle päästyäni katselin tuota pientä "ufoa" joka tapitti minua tyhjillä silmillään yhtä ihmeissään kuin minäkin olin hänestä. Sukulaiset hoitivat muuton sinä aikana kun olin sairaalassa. Oli melkoinen aika hyppy lähteä synnyttämään vanhalta asunnolta ja kotiutua uuteen, paritalo asuntoon, pienen nyytin kanssa. Meni pari viikkoa tottua uuteen ihmeelliseen elämään.

Puhu muru

Kiitos. <3 Äidiksi tulo on aina ihme ja outo matka uuteen elämään. Sinulla oli aivan erityinen matka. Vaikea uskoa edes sinun tuntemuksia kaiken yllätyksen keskellä. Olitte kaiken uuden edessä kuin pikakelauksella. Onneksi kaikki meni teillä kuitenkin hyvin ja saitte ihanan pienen pojan. Kiitos sinulle myös, kun jaoit tarinasi. =)

Eevatar

Esikoiseni oli 2 v, kun aloimme suunnitella toista lasta. Tulinkin raskaaksi hyvin nopeasti ja kaikki tuntui menevän ihan hyvin. Sitten kuitenkin alkoi verinen vuoto ja hakeuduin sairaalaan. Siellä minut otettiin osastolle lepoon, en saanut edes vessaan nousta (tästä on aikaa jo useampi vuosikymmen). N. viikon jälkeen lääkäri totesi, että parempi tehdä kaavinta, ei raskauden jatkumisesta ole mitään toivoa. Olin vielä sairaalassa, kun kaavinnasta tuli vastaus. En ikinä unohda sitä hetkeä. Lääkäri tuli aamukierrolla vuoteeni viereen, avasi kansioni ja totesi: "Ai niin, tämä oli se rypäleraskaus" ja kääntyi kannoillaan seuraavan vuoteen viereen. Minä, jonka sairaanhoitajatutkinnosta oli lyhyt aika ja siis muistin, kuinka gynen luennoilla oli puhuttu tästä hyvin pelottavalla tavalla (useimmat evät voi enää saada uutta lasta, joudutaan kohdunpoistoon jne.), purskahdin itkuun. Lääkäri kääntyi takaisin ja kysyi hämmästyneenä: "Ettekö te tiennyt tätä?" No eihän sitä kukaan ollut minulle aiemmin kertonut, kun vastaus oli tullut edellisenä iltapäivänä.
Onneksi kuitenkin pääsin 'säikähdyksellä' ja tarkalla gynekologiseurannalla asian yli. Ja neljä vuotta myöhemmin sain toisen tyttärenkin, 8 viikkoa ennen aikojaan syntyneen ja muutaman päivän ikäisenä verenvaihtoon joutuneen, mutta hyvin elämään selvinneen nyt jo aikuisen.

Puhu muru

Kiitos Eevatar, kun jaoit tarinasi. <3 Vaikka kokemuksestasi on jo aikaa, ne ovat varmaan silti vielä hyvin lähellä. Olet joutunut kokemaan paljon äidiksi tullessa. Kaikki se suru ja pelko, toisaalta ilo ja onni. En voi edes tiettä, mitä olet käynyt läpi. Ihanaa, että kuopuksesi selvisi kaikista koettelemuksista ja on jo aikuinen. Sen kuuleminen luo toivoa varmasti muihin, vielä pienten keskosvauvojen äiteihin ja isiin. 

Puhu muru

Kiitos Lama:3 kauniista sanoistasi! <3 Me olemme todella onnekkeita, että kaikki on nyt hyvin. Ehkei sitä aina muista, mutta muistutan aina itseäni lukemalla tarinoita keskosvauvoista. Miten pienestä elämä voi olla kiinni välillä. 

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat