Kirjoitukset avainsanalla ystävät

Minä en todellakaan ole äiti, joka olisi kiinnostunut pelaamisesta. Olen itse pelannut lapsena Super Nintendoa 1990-luvulla sisarusteni kanssa. Pelaaminen oli kivaa, mutta ei mikään ykkösjuttu.  Niinpä minun on pitänyt etsimällä etsiä kiinnostusta 9-vuotiaan poikamme pelaamiseen. Pelijutut menevät välillä ihan yli hilseen.

 

Olen juuri se tyyppi, joka ihmettelee, miksi aikuiset ylipäätään ”haaskaavat” aikaansa pelaamiseen. Toki osaan ajatella, että se on joillekin samanlainen intohimon kohde, kuin minulle esimerkiksi koripallo. Mutta silti…

 

Lapset opettavat. Niin tässäkin asiassa. Minun on ollut pakko kiinnostua. Angry Birds -peli taisi olla ensimmäinen, joka huumasi poikamme täysin. Ikää hänellä oli 5-vuotta ja peli murun iPhonessa. Peli nosti esiin hänessä suuria onnentunteita, joista mentiin nopeasti raivotilaan. Pieni ihminen eläytyi sellaisella intensiteetillä, että se melkein pelotti. Tuli myös loputon inttäminen, koska saa pelata.

 

Vuosien varrella olemme puhuneet pelaamisesta paljon tuttavaperheiden ja isovanhempien kanssa. Tuntuu, että pelaaminen on melkein kuin sää. Sitä päivitellään harva se kerta pojan kavereiden vanhempien kanssa. Ja se on hyvä. Tilanteet vaihtuvat nopeasti ja me ”muumiot” putoamme kärryiltä helposti.

Vuosia sitten saimme yhden parhaista neuvoista murun vanhemmilta: ”Tutustu aina peleihin, joita lapsesi pelaa.” He todella tietävät, mistä puhuvat. Erityisopettajina he näkivät pelaamisen hyvät ja huonot puolet.

 

Tämä neuvo on ollut tähän päivään asti arvokas. Aika haastava tosin.

 

Nyt kun poika on jo kolmasluokkalainen, emme pysty valvomaan hänen pelaamistaan kokoajan. On entistä tärkeämpää tietää, mitä ”appseja” hänen puhelimessaan on. Meillä menee edelleen kaikki lataukset aikuisten puhelimien kautta, siten että me hyväksymme tai hylkäämme latauspyynnön, ja silti hänen pitää kysyä myös meiltä lupa.

 

En tiedä, olemmeko olleet liian tiukkoja, mutta aika tiukkoja olemme olleet pelaamisen suhteen kaikki nämä vuodet. Toki välillä ollaan sovellettu. Poikamme sai omakseen minun vanhan puhelimeni ekan luokan keväällä. Sitä oli edeltänyt kuukausien itkuvirsi ”kaikilla muilla on jo puhelin…”. En olisi silloinkaan hänelle vielä puhelinta antanut.

 

Olen ollut välillä hämmentynyt tai jopa tuohtunut, miten vähän aikuiset valvovat lastensa ”kännykkäpuuhia”. Pojan koulukavereissa on paljon lapsia, jotka saavat pelata oman mielensä mukaan. Se on näkynyt esimerkiksi leikkipuistoissa paikallaan, kännykkä kädessään nököttävinä lapsina, jotka eivät leiki. Tai lapsina, jotka kokoajan pitävät puhelinta kädessä.

Mikään ohje tai käytäntö ei toimi kaikilla lapsilla samalla tavalla. Me sovellamme ja muokkaamme kännykkäsääntöä säännöllisesti. On tiettyjä asioita, joiden pitää sujua. Läksyt täytyy hoitaa eikä pelaaminen saa tehdä vihaiseksi. Ennen nukkumaanmenoa kännykkään ei kosketa. Joka päivä EI pelata. Ei edes niin, että ollaan oltu kaverin luona. Eikä pelistä saa puhua kokoajan. Kotonamme on ollut jo pitkään kännykkäparkki, joka on koko perheelle. Se toimii. Ja yhdessä pelataan säännöllisesti.

 

Pelottavinta pelimaailmassa ja kännyköissä on epätietoisuus. Miten vaarallista kännykän säteily on? Miten pelit muokkaavat kehittyvien lasten aivoja? Miten peliriippuvuusriski kasvaa, kun on aloittanut pelaamisen jo niin nuorena? Mitä kaikkea lapset tekevät salaa puhelimilla?

 

Nämä lapset kasvavat niin erilaisessa maailmassa kuin  me vanhemmat kasvoimme, että täytyy vain yrittää pysyä mukana.  Siksi kuuntelemme pojan välillä rasittavaa pelihöpinää, vaikka ei itseä kiinnosta yhtään. On minulla Pokemon Go, totta kai. Ja monta muuta peliä. Muru on meillä enemmän perillä peleistä ja tsekkaa aina uudet pelit pojan kanssa. Se on heille tärkeä yhteinen juttu.

 

Meillä on nähty painajaisiakin pelien takia, kun pojilla on ollut vanhemmille tarkoitettuja pelejä. Usein niitä on pelattu vanhemmilta salaa iltapäivisin. Olemme myös joutuneet puhumaan aikuisista, jotka alkavat puhua lapsille online -pelien kautta. Turvataitoja on pitänyt vahvistaa. Kenellekään ei saa antaa omia tietoja eikä heille tarvitse puhua. Aina pitää kertoa vanhemmille.

On silti ilahduttavaa huomata, että poikamme englannin kielen taito kehittyy hurjaa vauhtia pelaamisen ja Youtubesta katsottujen pelivideoiden myötä. Maailma on hänelle paljon enemmän auki, kun hän ymmärtää netin linkittävät ihmiset samoille tasoille. Onhan pojilla ihan sairaan hauskaa, kun he pelaavat yhdessä. Kaikki omilla puhelimillaan ja pelin kautta he ovat samassa maassa. Tunnelma on ihan katossa kuin lätkän MM-finaaleissa.

 

Pelaamisesta on tärkeää puhua oman lapsen ja hänen kavereidensa kanssa. Vanhempien yhteinen tiedon vaihto on ollut meille ainakin äärimmäisen tärkeää. Uskon, että pelaamisenkin suhteen rajat antavat turvaa. Niin, usein olen sanonut pojallemme: ”Me laitamme rajat, koska välitämme sinusta.” <3

 

*Mitä mieltä sinä olet lasten palaamisesta? Millaisia rajoja teillä on? Kaipaatko enemmän keskustelua muiden aikuisten kanssa lasten pelaamisesta?

Kommentit (4)

Ammattinörtti

Hyvä ja aiheellinen postaus - liian monet vanhemmat eivät ole tietoisia siitä kuinka realistisia ja väkivaltaisia pelit nykyään ovat.

Peleissä on ikärajat, joita on syytä noudattaa ainakin ohjeellisesti.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi Ammattinörtti. Olen täysin samaa mieltä. Pelit vaihtuvat lapsilla tiuhaan ja perässä pysyminen ei ole aina helppoa. Siksi on minusta hyvä alusta asti opettaa, että aikuisen pitää tietää, mitä pelataan. 

Ja ikärajat. Siinä on hyvä ohjenuora, mutta noudattaminen on kyllä ihan villilänsi. Harvemmin k-15 tai k-18 peli on hyväksi kymmenvuotiaille. Yhdessä pelaamalla pääsee onneksi hyvin perille siitä, miksi pelin ikäraja on tietynlainen.

Pelikasvattaja

Hei! Hyvä kirjoitus lapsille tärkeästä harrastuksesta. Pelien kanssa pähkäilevien vanhempien tueksi on kirjoitettu kattava ja maksuton kirja, jonka voi ladata osoitteesta: www.pelikasvatus.fi

Puhu muru

Kiitos palautteestasi. =) Ja mahtavaa, että jaoit vinkkisi ilmaiseen pelikasvatukseen liittyvään kirjaan. Toivottavasti mahdollisimman moni vanhempi tutustuu siihen. Itse ainakin aion tutustua. 

Marjan ja Samin seksisuhde tulee vaiheeseen, jossa seksiä on, mutta niin on harjoiteltavaakin. Harjoittelun hyvät tulokset motivoivat harjoittelemaan lisää. Mutta tekevälle sattuu ja vieläkin punastuttaa vuosien takaiset kommellukset. Ja samaan aikaan naurattaa, niin että lapset ihmettelee äidin tai isän outoa käytöstä. Marjan ja Samin seksisuhde jatkuu ensi kerralla Samin Havaintoja parisuhteesta -blogissa.

 

 

Marja: Muuttuiko suhteesi ystäviisi kun seurustelit nuorena? Olivatko ystävät innoissaan vai mustasukkaisia?

 

Sami: Mulla oli muutama hyvä ystävä. En kaivannut ympärilleni paljoa ihmisiä. Suhteen heihin ei muuttunut mitenkään. Meillä jatkui kaikki ennallaan. Lukiossa vietin aikaa heidän kanssaan ihan normaalista. Mun tyttöystävä oli toisessa koulussa. He suhtautuivat seurusteluuni neutraalisti. Eivät olleet innoissaan eikä mustasukkaisia.

 

Sami: Seurusteliko sun ystävätkin vai olitko siinä suhteessa eturintamassa? Miten he asian ottivat?

 

Marja: Osa ystävistä oli seurustellut jo jonkun aikaa. Muutama läheisin ei seurustellut ja ystävyys alkoi muuttua. Mun poikaystävä oli toisella paikkakunnalla, joten mua ei enää viikonloppuisin paljoa näkynyt. Toki tuli äärettömän hauskoja yhteisiä reissujakin tehtyä, mun bestiksen kanssa. Mä yritin jopa parittaa häntä ja poikaystävän parasta kaveria. Harmi vaan, se ei onnistunut. Mutta tuli siinä myös mustasukkaisuutta, mikä sanottiin suoraan ja toisaalta etäännytti. Poikaystävän lisäksi mun elämästä vei silloin leijonan osan koripallo.

 

Marja: Kävikö teille ikinä mitään hassuja kommelluksia seksin saralla? Ekassa suhteessa kun usein harjoitellaan aikalailla.

 

Sami: Mä vähän luulen, että seksiä harjoitellaan koko elämä. Muistan, kun iskä antoi mun kokeilla auton ajamista ensimmäisen kerran. Eihän siitä mitään tullut, kun piti katsoa niitä polkimia, että mistä pitää painaa milloinkin. Se oli verrannollista seksiin, joka tapahtui alle kaksikymppisenä. Eihän sitä tiennyt, että mitä kohtaa oli painettava ja mitä olla painamatta. Samalla piti vilkuilla huoneen ovea, että kukaan ei tule sieltä kesken harjoituksen. Seksi oli ihan kaikkea muuta kuin yhdyntää. Jos sai napin avattua, oli jo seksi onnistunutta.

 

Sami: Näin jälkikäteen ajateltuna, nuoruusajan seksissä oli tosi paljon huumoria ja leikkiä. Oletko samaa mieltä? Mitä tahtoisit siirtää siitä ajasta seksin suhteen nykyiseen seksielämääsi? Kerro joku konkreettisen tapahtuman kautta.

 

Marja: Mä tapasin toisen pojan aika pian kun erosin ekasta poikaystävästäni. Hänen kanssaan taivaat alkoivat avautua lisää ja kaikenlaista leikkiä oli ilmassa. Meidän yhteinen ilo, hullutus ja nautinto oli tehdä tuhmuuksia milloin missäkin. Mikä vimma siitä tuleekaan, kun miettii jääkö kiinni vai ei. Ratikkapysäkki, bussitakapenkki, leffateatteri, rappukäytävä, puisto, uimaranta.... Me naurettiin välillä ihan kippurassa!

 

Nyt meillä on murun kanssa kolme lasta, niin me "huiputetaan" lapsia ja napataan välillä aikaa rakkaudelle uusin keinoin.  Se on erilaista, mutta en sanoisi että se on yhtään sen tylsempää. Kekseliäisyys on vain lisääntynyt samoin nauru. Täytyy toivoo, et ne ei ikinä häviäisi. "Sen minkä nuorena oppii, vanhana taitaa." Onko tää sit sitä?

 

Marja: Kävikö sulle ikinä mitään mikä jäi nolottamaan sängyssä?

 

Sami: Huhhuh Marja! Lukiessani sun vastausta mun päässä alkoi pyöriä eroottinen filmi sun nuoruudesta. Mä alan tuntea kateutta sun nuoruuteen. Olihan niitä noloja hetkiä. Nuorena on ehdoton jopa itselle, joten hyvin useinkin sattuneet lurpsahdukset hävettivät päiviä tapahtuneen jälkeen. Olin vihainen pippelilleni ja toisinaan puhuin sille jyrkin äänensävyin, että eihän se saa nukkua silloin kun on toiminnan aika. Tosi usein se nukkui. Sitä latasi itsensä täyteen paineita ja se ei ikinä ole se paras tapa saada itseä toimimaan. Sitä ajatteli, että onko minussa jokin vakava vika ja joskus päässä pyöri ajatus, että enkö voi ikinä harrastaa seksiä ja että olenko saanut rikkinäisen pippelin. Kenelle siitä olisi voinut puhua. Ei kenellekään.

 

Nyt osaa jo nauraa asialle, sillä en osaa ottaa asiaa enää niin vakavasti. Tiedän, että on aivan normaalia, että mies ei aina toimi silloin kun pitäisi toimia. En ole enää itselleni armoton ja ehdoton. Onneksi seksi on muutakin kuin sisäänulos jumppaa ja vaikka ei aina toimisi, niin seksiä voi silti harrastaa.

 

Sami: No paljasta sä mulle joku nolo hetki samoissa tunnelmissa? Mikä juttu saa sut vieläkin punastumaan?

 

Marja: Hi-hii. Ei sun muuten tarvitse kokee kateutta. Kaikilla on omat polkunsa. Mä tulin niin nuorena äidiksi, et hyvä kun sain viilettää villinä yössä ennen sitä.

 

Mun noloin hetki on ollut varmaan se kun pieraisin ekan kerran sänkypuuhissa. Vieläkin melkein alkaa hävettää vaikka osaan jo nauraa sille. Tämän mun silloin suhteellisen tuoreen poikaystävän kanssa multa pääsi pieru, kun se hääri mun alapäätä hellimässä. Ja mikäs siinä. Itkeä vai nauraa? Juosta karkuun? Huutaa äitiä? Vai tajuta, et se on vaan elämää ja nauraa hulluna. Mä menin siitä niin solmuun, että kerroin tapahtuneesta vasta tuhannen tuiskeessa ystävälleni juuri ennen valomerkkiä. Sillä vaikka kuinka pinnistelee, niin joskus käy vahinko ja se voi hävettää ihan pirusti. Mulle kävi. Eli rakkaat kanssa sisaret, jos sulle on käynyt näin. Et ole ainoa. Ja rakkaat urhot, naiset piereskelevät. Joskus myös vahingossa sängyssä.

 

Meillä ei ystävät unohtuneet seurustellessa, vaikka Marjalla ystävyyssuhteet hieman muuttuivatkin. Joskus voi käydä niinkin, että tuore rakkaus saa muun elämän menettämään merkityksensä hetkellisesti. Onneksi rakkauden superhuumasta pulpahtaa pinnalle aina jossain vaiheessa. Silloin olisi hyvä, että olisi ystäviä kuuntelemassa niitä onnellisia, hauskoja, surullisia ja jopa vihantäytteisiä tarinoita. Sami koki, ettei oman tahtonsa omaavasta pippelistä voinut puhua kenellekään. Samaan aikaan suurin osa nuorista ja aikuisistakin miehistä kipuilee saman asian kanssa. Heillä ei ole rikkinäiset pippelit vaan se on aivan normaalia. Kunpa he eivät kaikki olisi hiljaa. Marja myönsi vasta humalassa ystävälleen intiimillä hetkellä sattuneen pierumokansa. Ja silloinkin oli vaikea katsoa edes ystävää silmiin. Häpeä saa meidät nielemään sanat ja puhumaan vasta alkoholin voimalla.

 

Mitä, jos tietäisimme miten paljon helpottaa, kun ystävä sanoo: ”Mulle on käynyt ihan samalla tavalla. Se on vaikea sanoa miehelle, mikä on iholla: ”Et kuule, pidetään pieni tauko tai multa pääsee pieru. Yleensä sitä vaan yrittää kiemurrella karkuun ja sitten joku epäonninen kerta se pieni pahan hajuinen sissipieru pääsee vapaaksi… Ehkä se mies ei ollut ikinä kokenut sitä, mutta sä et ole ainoa upea nainen, mille on niin käynyt.” Nämä sanat voivat pyyhkiä sen surkeuden, ahdistuksen ja ”super-nolouden” tunteen. Ne saavat ymmärtämään, että minulle sattui megamoka seksipuuhissa, mutta en ole sen takia yhtään vähemmän ihana kuin aiemmin. Hurraa pierevät naiset, miesten omapäiset kikkelit ja turvalliset ystävät! 

Kommentit (0)

Juoksua, joogaa, koripalloa, salitreeniä, kotijumppaa… Olen pohtinut treenaanko pienen vauvan äitinä hyvien pakaroiden takia vai hyvän olon takia. Haluaisin olla niin aikuinen, että treenaisin vain hyvän olon takia. Mutta en ole. Minussa asuu myös turhamaisuus.

 

Haluan näyttää hyvälle. Olen lukenut Cosmopolitan lehteä siitä asti kun se alkoi ilmestyä 2000-luvulla ja maailmankuvani on varmasti muokkaantunut sen mukana. Cosmon merkitys on muuttunut elämässäni, mutta kauneusihanteet lehden sivuilta ovat piirtyneet verkkokalvolleni iäksi. Ja olen raaka ennen kaikkea itseäni kohtaan. Muille olen paljon armollisempi. Olen niin lapsellinen, että olen jopa haaveillut minishortsien käytöstä ensi kesänä. Viime kesänä en niihin mahtunut raskauskilojen takia, mutta nyt mahdun. Ja olen siitä superonnellinen.

 

Tiedän, että raskauskiloille on hyvä syy ja vauva on suuri lahja. Minusta tuntuu silti väärältä ja epäreilulta lihoa niin paljon. Olo on kuin minulla olisi rasvapuku päällä. Olen itse siellä alla, mutta en näy eikä tunnu oikealta. Valokuvat ahdistaa, kaikki ihanat vaatteet ovat liian pieniä. Ja onhan muutos valtava. Vajaan vuoden aikana melkein 30 kiloa lisäpainoa on paljon! Ei siitä pääse mihinkään. Se ei muuta suhdettani vauvaani, joka on ihmeellinen. Se muuttaa minun suhdetta itseeni. Ja se on vaikeaa.

 

Nyt varmaan joku miettii, miten syön raskaana tai treenaanko silloin. Syön raskaana enemmän kuin normaalisti ja herkutkin maistuu paremmin. Syöminen on osasyy kiloihini. Olen kuitenkin jokaisen raskauden aikana treenannut. Nyt kolmannenkin kohdalla pelasin koripalloa vielä raskausviikolla 20. Sitten jatkoin salilla käymistä, uimista, äitiysjoogaa ja kävelyä omaa kehoa kuunnellen. Pyöristyn silti komeasti. Olen vain todennut, että näin kehoni toimii. Laihduttamaan en silti rupea raskaana.

 

On ihana huomata pitkästä aikaa, miten muru ei voi olla seuraamatta katsellaan minua kun olen vähissä vaatteissa. Tiedän, että hän pitää näkemästään. Mutta se ei yksin riitä. Jotta voin olla haluttava, minun pitää itse kokea olevani sitä. Pikku hiljaa tuntuu siltä. Ja treenaaminen auttaa siihen. Raskauskilot ovat pudonneet pikku hiljaa ja treeni kiinteyttää kehoa. Urheilun tuomat endorfiinit saavat olon tuntumaan hyvälle ja peilin armollisemmaksi. Siitä se lähtee. Kun minusta ei enää tunnu muumimammalta löydän itsestäni seksin jumalattaren pyykkivuorista välittämättä. Ja muru kyllä huomaa eron minussa.

Vauvapalstat ja äitiryhmät ovat täynnä tuoreiden äitien treenaamiseen liittyviä ketjuja. Olen jo vähän oppinut katsomaan, mitä luen ja mitä en lue. Osalla on todella upea kroppa jo viikko synnytyksen jälkeen ja he eivät edes näytä synnyttäneiltä. Olen onnellinen heidän puolestaan. Minulle se kuitenkin aiheuttaa välillä katkeruuden kyyneliä. Tuntuu lähes pahalta katsoa noita kuvia ja sitten omaa peilikuvaa.  

 

Minulle sopii paremmin lukea treenausketjuja, joissa äideillä on samanlainen kokemus raskauskiloista. Se helpottaa ja antaa toivoa. On ihana tietää, etten ole ainoa ja joku tietää, miltä minusta tuntuu. Vaikka nuo äidit ovat tuntemattomia, he ovat tärkeitä minulle. Sieltä saadut treenivinkit ovat olleet myös hyviä. Joskus on myös hyvä sanoa edes kirjoittamalla kuinka harmittaa ja nauraa ”yhdessä”. Toisen äidin antamat lohduttavat tai kannustavat sanat ovat arvokkaita.

 

Tapasin tutun äidin eilen ruokakaupan edessä. Olin itse tulossa juoksulenkiltä, niin kuin hänkin omaltaan. Hän kertoi, miten lenkki oli auttanut aamuiseen kiukkuiseen oloon. Minä olin aivan samaa mieltä. Jo pelkkä masentava maanantai voi kääntyä paremmaksi kun hölköttelee vaunujen kanssa, tekee muutaman askelkyykyn ja venyttelee.

 

Vaikka haluan ne ihanat timmit pakarat, litteän vatsan ja viimeiset raskauskilot pois, ei kyse ole silti vain turhamaisuudesta. Kyse on oikeasti myös hyvinvoinnista. Ei se ole huono asia, jos äiti on hyvässä kunnossa. Kauppakassit jaksaa kantaa paremmin ja pari lastakin menee ohessa kolmanteen kerrokseen. Mieliala kohenee. Parisuhde eheytyy, kun nauttii itsestään ja mieli on virkeämpi. Lapset saavat samalla hyvän mallin liikunnasta nauttivasta äidistä.

 

Mikset sinäkin alkaisi treenaamaan? Ei ponnari liian kireällä vaan oman fiiliksen mukaan. Älä aloita liian kovaa lankutushaastetta vaan anna vatsalihaksien palautua rauhassa. Voit kysyä vaikka neuvolantädiltä pääsisitkö tapaamaan fysioterapeuttia. Hän voi neuvoa sinut alkuun.

 

Ja jos vain mahdollista, ota mukaasi äitikaveri. Yhdessä treenaaminen on hauskempaa. =)

Kommentit (2)

Niini

Tiedän niin tuon raskauskilo-masennuksen. Esikoisesta pamahti 17kg aikoinaan ja nyt odotan kaksosia rv 23 ja nyt on jo tullut 18 kg. Ja en varmasti ole syönyt epäterveellisesti, vaan olen jättänyt suolan, rasvan ja mm. leivän pois. Mutta joka aamu vaaka näyttää enemmän ja enemmän, ihan sama miten olisi vaan salaattia tai puuroa syönyt edellisenä päivänä. Mulla keho vaan varastoi ihan kaiken ja kerää nestettä ihan hirveesti raskaana. Aineenvaihdunta on ihan seis, en edes hikoile lähes ollenkaan, eikä tähän mikään auta. :(

Tosin yritän lohduttautua sillä, että esikoisen synnytyksen jälkeen paino tippui kahdessa viikossa 14kg ja lähtöpainossa olin vaunulenkkien ansiosta ristiäispäivänä. mutta nyt jo stressaa nämä uudet kilot, kun voin veikata, ettei kolmen alle 2,5v. lapsen kaa jää aikaa urheilulle kunnolla. Siks rukoilen, että nää nykyiset kilotkin ois lähinnä nestettä, mit saa nähä, miten tässä vielä käy.

Puhu muru

Niini. Kiitos kirjoituksestasi. Sun tarinasi kuulostaa niin tutulle. Paino vain nousee ja nousee. Oot vielä ihan uuden edessä kun odotat kaksosia. Olet kyllä hienosti päässyt omiin mittoihin esikoisen kanssa. Liikunta jää tosiaan vähemmälle kun on enemmän lapsia, mutta hyötyliikunta kasvaa kohisten.

Minua on auttanut, kun olen puhunut tästä. Myös nämä blogikirjoitukset ovat auttaneet ja sen huomaaminen, että löytyy muitakin. Sinäkin tiedät miltä minusta tuntuu ja se helpottaa. Eniten sattuu niiden ihmisten sanat, jotka eivät yhtään ymmärrä mistä puhun. Yritä nauttia raskaudestasi ja anna kehollesi aikaa. Pääset varmasti taas mallailemaan lempi farkkujasi kun kuukaudet kuluvat. :)

Kahdeksan vuotta sitten, keskospoikani päästyä sairaalasta, olimme kahden. Käperryimme ihanaan vauva-arkeen, kotiimme. Yksiöni oli kuin pieni pesä meille. Rakkaus vauvaan oli valtava. Pidin poikaani sylissä, kantoliinassa ja nukuimme vierekkäin. Meillä kävi kylässä ystäviä ja omaa perhettä, muuten varoimme pöpöjä. Välillä menimme mummolaan lepäämään, kun en enää jaksanut valvoa vauvan kanssa.

Miten ärsyttikin tiskata väsyneenä pitkän päivän jälkeen, pojan vihdoin nukahdettua. Ja olohuoneessa odotti vain tyhjä sohva ja telkkari. Nukkumaan mennessä otin vanhan nalleni kainaloon. Hellyyden kaipuu tuntui kipuna kehossa. Miten paljon voikaan ikävöidä toisen aikuisen kosketusta?

Pelkäsin, etten kelpaisi enää ikinä kenellekään. Huolisiko kukaan meitä molempia? Sanoisiko joku minulle vielä ne maailman kauneimmat sanat: Minä rakastan sinua.

Olin nuori nainen ja minulla oli myös seksuaaliset tarpeeni, mutta eipä miehiä isketä vaunujen kanssa noin vain. Saanko naisena ja äitinä haluta seksiä ilman sitoumuksia? Tekeekö se minusta jotenkin huonon?

Onneksi välillä oli omaa aikaa. Poikani meni mummolaan hoitoon. Urheilin, tapasin ystäviä ja välillä käytiin viihteellä. Ne harvat vanhat ystävät, jotka olivat vielä kuvioissa ja uudet äitiystävät olivat korvaamattomia. Toiset äidit auttoivat jaksamaan arkenakin ja lenkkeillessä parannettiin maailmaa.

Kokeilin seurusteluakin ja oli ihanaa kokea, miltä tuntuu kahden vanhemman perhe. Minun oli silti pakko jatkaa matkaani. Halusin jakaa lapsen tuoman ilon toisen aikuisen kanssa, mutta en halunnut tyytyä ”ihan hyvään” suhteeseen. Halusin rakastaa joka solullani ja tulla rakastetuksi. Halusin haluta ja tehdä töitä, jotta suhde kestäisi.

Yksin oleminen teki hyvää minulle. Opin, mitkä valtavat voimat minulla on ja perhe sekä ystävät tukenani. Minulla oli kaikki hyvin. Mutta minulta puuttui silti jotain tärkeää.

Kommentit (2)

Vierailija

Samat fiilikset. Hyvin kirjoitettu ja hyvä kun kirjoitat, niin ei tunnu siltä kuin olisin ainoa jolla tämmönen olo...ja kuva tietää, että toivoa on. :)

Puhu muru

Kiitos kommentistasi. Se oli minulle todella tärkeä, sillä tiivistät siinä juuri sen miksi kirjoitin tämän. Halusin, että niin monen yksin elävän vanhemman aito suru ja pelko liittyen toisen aikuisen ihmisen kaipuuseen tulee näkyväksi.

Koin sen itse ja mielestäni aiheesta puhutaan vielä aivan liian vähän. Sekin auttaa, että tietää ettei ole ainoa, niin kun sanoit. Ja toivoa on. ❤️

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat