Kirjoitukset avainsanalla Ikävä

Kokosin teille iltalukemiseksi viisi eniten tunteita herättänyttä blogipostaustani. Osa näistä saattaa nostaa esiin vahvoja tunteita, joten kannattaa ihan rauhassa kuulostella omia tuntemuksiasi. 

 

TOP 5 tunteita herättävät postaukset 

1. Pakotettuna

"Sain lukijaltani tarinan, joka menee luihin ja ytimiin. Tarina, jota lukiessa tunnen vihlaisun sydämessäni monestakin syystä. Seksuaalinen väkivalta parisuhteissa on edelleen tabu, ja  uhriksi joutuneen vaiettu kivulias salaisuus. Lukijani halusi omalla tarinallaan rikkoa tätä hiljaisuutta. "

2. Kaksi elävää vauvaa ja yksi kuollut - kohtuun kuollut vauva on osa perhettämme 

"Vauvastamme näkyi miten lähellä elämä oli vielä ollut. Elämä oli kuin ilmapallo, joka karkaa ja sitten sitä ei lopulta enää näe. Kuinka olisin voinut repiä sen elämän jotenkin takaisin? "

3. Uudelleen toisen luokse <3

"Kun yhteyden toiseen kadottaa, se usein katoaa pikku hiljaa. Siksi toisen luokse pääseminenkin tapahtuu pienin askelin. Molempien on tärkeää kohdata itsensä ja oma pahaolo, jotta voi pyytää toista tukemaan ja lähelle. Joskus se vaatii jopa terapiaa."

4. Äidiksi yllättäen

"Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja."

5. "En ole kertonut tätä kenellekään"

"Tiesitkö, että hetki, jolloin joku ihminen kertoo sinulle itselleeen ihan valtavan merkityksellisen asian on ihmeellinen. Se hetki on paljas."

 

Mitä ajatuksia nämä postaukset sinussa herättää? Onko jokin näistä sinulle erityisen tärkeä? Mikä postaukseni on koskettanut sinua kaikken eniten kautta aikojen?

 

Minua itseäni ovat koskettaneet vuosien varrella kaikkein eniten lukijoideni koskettavat kokemukset, joita olen saanut kunnian kertoa blogissani. Kiitos teille kaikille. <3

 

* Haluaisitko jakaa oman kokemuksesi blogissani? Laitathan minulle meiliä osoitteeseen puhumuru@gmail.com ja pohditaan yhdessä millainen kirjoitus siitä tulisi. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

Kommentit (1)

”Voihan kaipaus! Istun täällä lentokentän parkkipaikalla odottamassa murua työmatkalta. Miten paljon tunnenkaan rakkautta, kun ajattelen häntä. Melkein jännitän, miltä hän näyttää.  Miltä hänen huulensa tuntuvat kun kohta taas suutelemme.”

(Puhu murun -Facebooksivut)

 

Kirjoitin tuon tekstin vain pari tuntia sitten rakkauden pursuillessa rinnastani murun kotiinpaluusta. Linkitin samaan päivitykseen vähän kirjoitukseni Kaipaus voi vahvistaa arjessa haalistunutta rakkautta. Silti muutama tunti kotiinpaluun jälkeen löydän itseni mököttämästä murulle keittiössä. Miten hitossa tämä on mahdollista?

 

Ja samaan aikaan vielä niin tuttua. Ei ole ensimmäinen kerta, kun riitelemme heti kotiinpaluun jälkeen.

 

Joka päivä olen odottanut murun kotiinpaluuta. Olen tuntenut ikävän kehossani ja väsymyksen päänsärkynä. Lapsien kanssa viikko meni mukavasti, mutta viikonlopun vapaapäivinä heidänkin ikävänsä tiivistyi. Jokainen kiukutteli tasaisesti ikätasoon sopivalla tyylillä.

 

Taapero käytti suoran huudon ja itkun taktiikkaa. 6-vuotias kiukutteli, mökötti ja yritti salaa tehdä kiellettyjä asioita. Koululainen haastoi minua uudelleen ja uudelleen pelaamisesta. Josko vielä vähän saisi pelata?!! Tuntui, että järki lähtee ja kirosin murun mielessäni.

Vaihdetaan näkökulmaa. Jos katson lintuperspektiivistä, ymmärrän tilannetta paremmin. Murun tullessa kotiin vastassa oli neljä ihmistä, joista jokainen halusi tasoituksen ikävälleen. Heti tässä ja nyt. 

 

Muru oli silmät väsymyksestä sikkuralla 18 tunnin lennon jäljiltä, sitä paitsi hän tuli Balilta työmatkalta ei lomalta. Ymmärrys hänen väsymykseensä oli nolla, etenkin minulla. Huomattava, kotona olevan kumppanin marttyyri-kosto-moodi oli päällä. Päässäni vain surisee: ”Minä olen enemmän väsynyt. Olen ollut koko viikon yksin lasten kanssa.”

 

Tässä kun tätä blogia kirjoittaa autenttisessa tilassa huomaan, miten inhimillistä kotiinpaluuriitely on. Odotuksemme ovat vain olleet kohtuuttomat, viikon ikävä purkautuu ja kaikkia väsyttää. Onneksi tiedän, että kyllä tämä tästä asettuu parissa päivässä.

 

Jokaisen on vain saatava  oma annoksensa rakkautta ja unta. 

 

Aion myös pyytää murulta rauhassa anteeksi, kunhan saan hänen huomionsa hetkeksi itselleni. Ollaan siis armollisia kotiinpalaajalle ja toisaalta, ymmärretään myös kotona odottaneiden ikävää ja odotuksia. Kotiinpaluuriitely ei riko rakkautta, vaan jopa vahvistaa, kunhan selvittää riidan ja kertoo omista tunteistaan. <3

 

*Kuvat Meri Björn

* Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

Kommentit (2)

Askeleita isyyteen

Tunnistan tilanteen. Odotukset ovat niin kovat, että reaalielämä ei niihin pysty vastaamaan. Mutta kuten hyvin kirjoitit kotiinpaluuriitely on tosiaan inhimillistä. Ehkä niitä omia odotuksia pitää yrittää ensin asettaa uomiinsa ja antaa aikaa akuutin väsymyksen hoidolle. Tätä kautta tilanteet eivät ehkä kärjistyisi. Mutta helpommin sanottu kuin tehty :) Avoimuutta ja keskustelua - toimiva lääke tähänkin.

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos kommentistasi Askeleita isyyteen! Tuo on niin totta, että pitäisi ensiksi antaa aikaa akuutin väsymyksen hoidolle. Koska väsymys, jos mikä saa asiat menemään niin helposti sotkuun ja tunteet vain heittelehtii. Onneksi tälläkin kertaa, pikku hiljaa tilanne raukesi. Odotukset purkaantuivat sanoiksi, hellyys hoiti ikävää ja arki jatkui taas yhdessä. Aika monelle tuttu tilanne siis. Onneksi rakkaus on vahva tunne. <3

Äitini eli tavallisen, hyvän lapsuuden maatilalla. Oli äiti, isä ja isoveli. Hänen, ja koko perheen aurinkoinen kesä muuttui kuitenkin synkkien pilvien ilmaannuttua horisonttiin.

 

Isoveli, joka oli juuri päässyt ripiltä, oli kalpea jo kesällä. Ensimmäisen kerran hän pyörtyi syksyllä isopapan hautajaisissa, jolloin äitini muistaa kysyneensä: ”Mikä sulla on broidi?” Äitini oli tuolloin 12-vuotias. 

 

Perheen valtasi huoli. Käynti sairaalassa vahvisti huolen aiheelliseksi. 

 

Isoveljellä oli leukemia eli verisyöpä. Tuolloin elettiin 1970-lukua, eivätkä syöpähoidot olleet vielä samalla tasolla kuin nykyään. Alussa oli toivoa, seuraavana kesänä elämä tuntui jopa olevan lähellä normaalia. Mutta ei kuitenkaan.

 

Tuli joulu. Ja sairaala kutsui taas isoveljeä. Syöpä näytti ruman voimansa nuoren eloisan pojan elämässä. Se luikerteli koko perheen elämään, täyttäen sen huolella, selviämisellä ja hiipuvana toivona. 

 

Mitään ei ollut enää tehtävissä.Oli jäljellä enää viimeiset hetket ennen lopullista luopumista. 

 

Isoveli kuoli pääsiäislauantaiina mammani ja äitini pidellessä häntä kädestä. Hän oli kuin vaipumassa vain uneen, rauhallisena ja kauniina. Äitini on sanonut, että ei silloin tajunnut, ettei isoveli heräisi enää koskaan. Jäljelle jäi valtava suru. Isoäiti haki apua jumalasta, isoisä itki yksin hiljaa isoveljen huoneessa. Äitini yritti olla vahva nähdessään vanhempiensa tuskan ja ikävän.

 

Uuden suunnan elämään antoi isoäitini raskaus. Se oli kuin valo pimeässä.

 

Äitini on isovanhempieni kanssa muistellut isoveljeä puheissaan läpi elämäni. Äitini isoveljen kuolema on ollut läsnä kauniina, mutta kipeänä muistona. Suru on ollut käsinkosketeltavaa,  ja se on näkynyt kyyneleinä poskilla. Olen itsekin itkenyt tuota minulle tuntematonta enoa, joka poissaolostaan huolimatta tuntuu läheiseltä. Tiedän, miten tärkeä hän oli. Miten paljon rakkautta ja kaipuuta elääkään hänen muistossaan.

Joskus suurin mahdollinen suru voi tuoda mukanaan jotain hyvääkin. Isoveljen kuolema nosti rakkauden merkityksen äitini perheessä uudelle tasolle. Arjessa se tarkoitti rakkauden näyttämistä kumppanille ja lapsille ilman kiirettä. Minulle se on näkynyt koko elämäni. Olen saanut kasvaa isovanhempieni ja äitini rakkaudessa. Syliin on aina päässyt ja iltaisin on annettu hyvänyönsuukot.

 

Isoveljen luona on jo hänen isänsä, minun isoisäni. Siellä jossain, missä te olette – teitä ei ole unohdettu. Suruun sekoittuu aina myös rakkautta. Ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistä. Minunkin lapset tietävät, keitä te olette ja miten paljon teitä on rakastettu. <3

 

Voimia kaikille, jotka sitä tarvitsevat surun keskellä. <3

 

*Voit jakaa oman kokemuksesi surusta tähän, jos haluat. Tai voit kommentoida tekstiäni. Muistetaan kaikki aiheen herkkä luonne, ettei loukata toisiamme. 

*Kuvat Pixabay.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (8)

Jyllannin suomineito

Tämä oli aivan uskomattoman kaunis teksti. Miten kuolemasta voikin kirjoittaa näin, elämän ja ilon kautta? ❤️🙏

Puhu muru

Kiitos Jyllanin suomineito. <3 Ehkä se joku kauneus tulee äitini ja isovanhempieni tarinoista. Kaikki se rakkaus ja menetys on niin käsin kosketeltavaa. 

Marsa.

Veljeni teki itsemurhan ollessaan reilu parikymppinen - ja minun ollessa kolme. Luonnollisestikkaan en muista häntä, mutta suren sitäkin enemmän. Milloin sitä, että en tuntenut häntä, milloin ikävää ja milloin elän mielikuvassa millaista olisi lapsuuteni ollut, jos isoveljeni eläisi..

Puhu muru

Kiitos Marsa kokemuksesi jakamisesta. <3 Olet ollut kovin pieni, kun veljesi kuoli mutta pienikin lapsi aistii surun. Tuossa iässä tunteet ovat vielä enemmän kehollisia. Koko tapahtuma on varmasti muuttanut lapsuuttasi, mistä mainitsitkin. Suru tosiaan vaihtelee muotoaan ja sitä mitä milloinkin suree. On varmasti ollut raskasta välillä olla noiden kaikkien kysymysten äärellä, mihin ei saa ikinä vastausta. Voimia sinulle. <3

Vierailija

Oli ihana teksti! Pisti itkemään, koska minulla on pikkuveli kuollut kun olin itse vasta neljä ja hän kaksi vuotta. Toi pintaan kaikkea mitä voisi olla, mutta ei ole. Toisaalta hänen on parempi olla siellä nyt. Perheessäni rakkaus on hyvin näkyvää myös, aina on aikaa haleille ja hellyydelle ja tuelle.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja oman kokemuksesi jakamisesta Vierailija. Tarina varmasti koskettaa, kun on oma kokemus. Olet ollut vielä pieni, kun veljesi on kuollut. Mutta ne muistot pysyvät vaikka suru muuttaa muotoaan. Ihana kuulla, että teidän perheessäkin on aina aikaa haleille, hellyydelle ja tuelle. Se kertoo, että rakkautta on paljon. <3 

Unensieppaajat

Kaunis kirjoitus.❤

Meillä myös mun isovanhemmat elää puheissa ja muistoissa,nuorempi lapsi ei koskaan ehtinyt tavata isomummia- tai pappaa. Kerron paljon tarinoita omasta lapsuudesta,se helpottaa hiukan omaakin ikävää.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja kokemuksesi jakamisesta Unisieppaajat. Puheissa nuo voimme tosiaan kuljettaa läheisiämme mukanamme, vaikka he eivät olisi enää keskuudessamme. Lapsillesi se on hieno lahja saada kuulla sinun rakkaista isovanhemmistasi. Samalla kerrot tarinoita sukupuustanne. <3

NYT! Minun vuoroni lähteä, sillä yleensä muru lähtee työmatkalle. Lähden ensi viikolla Maailman seksuaaliterveysjärjestön (WAS) konferenssiin Prahaan edustamaan Suomen Seksologista Seuraa. Olen ihan superinnoissani ja motivoitunut. Mutta. Syyllisyys on hiipinyt myös mieleeni.

 

Mistä kummasta tämä syyllisyys on tullut? Tätähän olen odottanut! Vaikeina hetkinä se on ollut unelma, jota kohti menen pikku hiljaa askel askeleelta. Jokainen pyykkikoneen läpi meno, lapsen kiukkukohtauksen rauhoittelu tai imetys ovat olleet askelia.

 

Suomen Mielenterveysseuran sivuilla syyllisyydestä sanotaan, että syyllisyyden tunteisiin kuuluvat häpeä, tunnontuskat ja katumus. Tunnistan heti tunnontuskat. Ne liittyvät vahvasti tulevaan työmatkaani ja ne tuntuvat kehossa asti. Välillä on melkein pahaolo, kun ajattelee liikaa tulevaa matkaa syyllisyyden kautta.

 

Edellisen kerran olin työmatkalla Berliinissä melkein kolme vuotta sitten! Se voi tuntua kaukaiselta, mutta aika on mennyt äkkiä äiti-hommissa. Tässä välissä olen ollut kotona lasten kanssa ja tehnyt töitä enemmän ja vähemmän. Niin ja tehtiin me Samin kanssa Pannaan menemään kirjakin!

 

Järjellä ajateltuna voisin lähteä vailla turhia syyllisyyden tuskia. Tunteet eivät kuitenkaan aina järkeä kuuntele. Ikävä kyllä.

 

Siksi teen itselleni saman kuin jos pyydän asiakkaitani tekemään. Raakalista siitä – MISTÄ SYYLLISYYTESI JOHTUU? Sitten käyn listan läpi, katson jokaisen asian taakse ja mietin, mitä ne tarkoittavat. Mistä juuri tuo syyllisyyden tunne kumpuaa?

 

* Miten lapset pärjäävät?

* Miten muru jaksaa?

* Miten imetyksen käy?

* Pelko omasta ikävästä – mitä jos en osaa nauttia yksin olosta?

* Mitä jos minulla on liian kivaa?

 

Nämä asiat nousivat spontaanisti. Melkein nolotti kirjoittaa niitä. Miten ihmeessä lapset tai muru eivät muka pärjäisi ilman minua, totta kai he pärjäävät! Ajattelenko, että olen jotenkin korvaamaton? Tai imetys. Voisin olla jopa helpottunut, että se loppuisi luonnollisesti. Mutta samaan aikaan suren imetyksen loppumista jo etukäteen.

 

Pelko omasta ikävästä ja siitä nautinko yksinolosta, on tärkeä kohta listallani. Se on kuin huutomerkki. Tämän äidin on korkea aika lähteä pidemmäksi aikaa ja kauemmaksi kuin yhdeksi yöksi Turkuun. Minä tarvitsen äitinä, naisena ja vaimona varmuuden siitä, että riitän itselleni omana itsenäni. Haluan huomata, miten ihanaa on olla yksin.

 

Jos minulla on liian kivaa, niin mitä sitten?! Pahinta, mitä se voi aiheuttaa on onnellinen nainen, joka palaa työmatkalta kotiin perheensä luokse.

 

Listan teko auttoi minua. Tai oikeastaan koko tämän blogipostauksen teko. Koska on ihan turhaa kantaa harteillaan syyllisyyttä, joka ei ole tarpeen. Ensi viikolla varmaan kipuilen lähtöä hieman ja valutan kyyneliä laittaessani lapsia nukkumaan. Saatan myös voivotella, miten osaan nukkua ilman murua. Se on ihan ok.

 

Lauantaina kun lähden, lähden työmatkalle ilman taakkaa. Aion nauttia innostuksestani työtäni kohtaan, aamupaloista ilman lapsiperheen sirkusta, lounaista kiinnostavien työkollegoiden kanssa ja illalla voin nauttia lasin viiniä terassilla. 

 

Ikävä kotiin on sitä rakkautta, mikä saa minut hymyilemään ja rakastaan perhettäni vieläkin enemmän.  Ehkä pieni välimatka tekee meille kaikille hyvää. Avain on kaunis kaipaus. <3

 

 

*Oletteko te tunteneet syyllisyyttä työmatkalle tai lomalle lähtiessänne, jos lähdette ilman perhettä? Miten olette selättäneet syyllisyyden vai oletteko kantaneet siitä taakkaa mukananne matkalla?

 

*Laittakaa minulle ihmeessä hyviä vinkkejä syyllisyyden kanssa. Tai vaikka matkavinkkejä Prahaan. Toivottavasti ehdin edes pienen hetken kurkata, millainen Praha on kongressikeskuksen ulkopuolella. =)

Kommentit (6)

Laamu

Lähdin huhtikuussa Tukholman risteilylle ystävän kanssa. Olin ensin innoissani, matkan lähestyessä lähinnä kauhuissani. Ihan samalla tavalla Oodin syyllisyyttä, pohdin ja mietin joka kantilta matkan hyviä ja huonoja puolia. Sitä miten ne pärjää ilman mua. Hamstrasin poikaa varten ruokaa ydintalven varalle, siivosin, järjestelin. Itkin ja kaipasin jo etukäteen. Kerroin myös kummeille että tietäisivät pyytää isää ja poikaa sitten mukaan puuhaamaan jotain kivaa, että päivät kuluisivat huomaamatta, ja iskä saisi vähän levähtää siinä sivussa.
Tavallaan sitä toki tiedostaa tän kelan älyttömyyden, mutta kai ne on pakko kelata läpi. Lopulta syyllisyys helpotti jo kun matkasin bussilla keskustaa kohti. Matka meni hyvin, en itkenyt ikävääni, ja kotiin saavuttua oli mahtavaa huomata miten kivaa isällä ja pojalla oli ollut. Kehtasivat bondata oikein kunnolla mun poissaollessa.
Lopulta tuollainen pieni irtiotto oli vain hyväksi isän ja pojan suhteelle, ja ihan tervetullut herääminen mulle, että kaikki sujuukin oikein hyvin vaikka en ole kaikista naruista vetelemässä.
Hyvää matkaa sinulle!

Puhu muru

Kiitos Laamu! Tuo kuulostaa melkein kuin minun matkalle lähdöltäni. Niin samoja tunteita ja tuo jännä helpotus, kun saa lähdettyä. Lentokoneessa oli jo paljon kevyempi olo.

Olen nyt ollut Prahassa neljä yötä. Kotona murulla ja lapsilla sujuu hyvin niin kuin täälläkin. Olen nukkunut neljä yötä kokonaan! Tavannut todella mahtavia ihmisiä ja kuunnellut mielenkiintoisia luentoja. Eli kyllä tämä taisi kaikille tehdä hyvää vaikka välillä on ollut ikävä. Huomenna sitten kotiin. <3

Soikku

Tunnistan. Oltiin häämatkalla 8vrk kun kuopus oli 11kk. Imetys oli siinä juuri loppunut mutta koin kauheaa syyllisyyttä ensimmäiset pari päivää. Sitten kyllästyin itsesääliin ja loppuloma menikin mukavasti. Lapset olivat toki kaivanneet meitä mutta mitään traumoja ei jäänyt. Mummot ja vaarit hoitivat lapset hyvin.
Praha on ihana. Mahtavia oluita, kieroja taskuvarkaita...

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Soikku. Ihanaa, että sinäkin kuitenkin sitten parin päivän jälkeen annoit itsesi nauttia häämatkasta. Minäkin päätin, että nautin täällä ja onhan tämä ollut mahtavaa. Ja Praha on kyllä kaunis. <3 

Karita

Hei, tuolla syyllisyyden tunteella on myös merkityks ajatellen äidin ja lapsen kiintymyssuhdetta. Omien tunteiden lisäksi olisi hyvä miettiä myös mitähän pieni lapsi mahtaa miettiä äidin poissaolosta. Poissaolon valmistelu ja yhteydenpito lapseen voi auttaa lasta kestämään eron aiheuttamia tunteita ja pitämään äidin mielessä. MLL:n Vanhempainnetistä löytyy muuten osuva Pirni lapsi erossa vanhemmistaan -teksti tällaisiin pohdintoihin: mll.fi/Vanhempainnetti/tukivinkit/erossa_vanhemmista

Puhu muru

Kiitos kommentista ja tiedon jaosta Karita. Laitankin tuo linkin suosikkeihin. Me valmisteltiin poissaoloa puhumalla lapsille matkastani, hieman yhdessä pakattiinkin  ja nyt ollaan soitettu skypepuheluita. Lapset ovat kuitenkin isänsä kanssa eikä heillä ole mitään hätää. Tämä on varmasti vain syventänyt heidän suhteitaan, mikä on hyvä asia. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat