Kirjoitukset avainsanalla Naiseus

Olen jo syksystä asti pitänyt tätä uutista sisälläni. Puhu muru –blogini perustamisesta on melkein kaksi vuotta. Ja nyt on aika siirtyä kohti uutta! Blogini muuttaa tammikuussa Me Naiset –lehden alle!!! Pääsen uuteen upeiden bloggareiden joukkoon, kuten Kalastajan vaimon, Venla Savikujan, Tyyliä metsästämässä, SivuraiteillaRikastamon ja Adventuristan

 

Miten kaikki sitten tapahtui? 

 

Olin pitämässä lokakuussa palaveria Me Naisilla ja minulta kysyttiin haluaisinko siirtyä heille bloggaamaan. Hassua tilanteessa oli se, että olin itse pohtinut jo samaa. Tai oikeastaan haaveillut Me Naisille siirtymisestä. Joten totta kai vastasin (mahdollisimman coolisti), että tulen mielelläni mutta tarkistan asian vielä.

 

Vauva.fi on ollut minun blogiurani kasvattajaseura. Aloitin bloggaamisen aivan yllättäen Vauva-lehden ja Meidän perhe –lehden alla. Siellä olen saanut kasvaa sekä kehittyä bloggaajana. Elämäni on vain mennyt eteenpäin. Vaikka olen edelleen taaperoimettäjä, minulla ei ole enää vauvaa. Enkä enää ole varma, tuleeko meille lisää lapsia.  Nyt on aika kokeilla siipiä uudessa liigassa!

Me Naisten alla blogini varmasti hieman muuttuu ja keskittyy enemmän naisen elämään, minun elämääni eikä niinkään perheeseen. Kotiäitiys loppui kohdallani vuosi sitten ja nyt luon uraa 110% innolla. Elämä muutenkin muuttuu hurjaa vauhtia, kun ei ole enää ihan pientä lasta kotona. Ehkä muru ja minä taas lähdemme kahden rakkauslomalle ulkomaille ensi vuonna? Ehkä elämäntaparemonttini saa uusia sävyjä? Rakkaus ja seksuaalisuus pysyvät aiheissa varmasti läsnä! 

 

Odotan ihan SUPERinnoissani koko tulevaa vuotta 2018. 

 

Mitä kaikkea keväällä ilmestyvä naisen orgasmeista kertova Iso O – matkaopas huipulle tuokaan mukanaan? Vireillä on muutenkin hyvin mielenkiintoisia työkuvioita. Otan edelleen seksuaaliterapia-asiakkaitani vastaan Sexpo-säätiössä ja teen luentokeikkoja ympäri Suomea. Ehkä jatkan taas opintojakin.

 

Toivottavasti te kaikki ihanat lukijat seuraatte blogiani Me Naisiin. Olkaa aktiivisia, kysykää, kommentoikaa, seuratkaa minua Facebookissa ja Instagramissa. Laittakaa omia tarinoitanne, jos haluatte jakaa niitä muille. Ja ennen kaikkea, ollaan ihmisiksi toinen toisillemme tuoden vähän lisää iloa ja väriä elämään! Minä lupaan jatkossakin puhua rakkauden ja seksuaalisuuden puolesta.  <3

 

Rakkain terveisin Puhu muru -bloggari,

Marja

 

Ja oikein onnellista uutta vuotta 2018 kaikille! Ensi vuonna jatketaan taas - uudessa osoitteessa vain! =)

 

*Onko sinulla jotain uusia suunnitelmia ensi vuodelle? Tai onko sinulla toiveita blogini aiheista? Voit laittaa tähän kommentia tai laittaa minulle meiliä puhumuru@gmail.com

*Jos et vielä ole Puhu murun seuraaja Facebookissa tai Instagramissa, nyt se kannattaa viimeistään. Laitan tarkemmin, koska blogini aukeaa Me Naisilla Puhu murun Facebook -sivuille. Tarkka päivä on vielä hieman auki teknisten asioiden takia. Huhu kertoo, että blogini olisi auki Me Naisilla maanantaina 8.1. ;)

*Kuvat Panu Pälviä

Kommentit (0)

Törmäsin pitkien naisten omassa facebook-ryhmässä kirjoitukseen, joka osui johonkin sisälläni. Kommentissa nainen kertoi, miten oli väsynyt nimittelyyn transuksi, etenkin jos hän laittautui. Hän pohti pitäisikö laittaa vain miesten vaatteet ja lopettaa meikkaaminen. Tuo kirjoitus nosti oudon tunteen, joka kirpaisi ja nosti vanhaa kipua esiin. Miten pitkä nuori nainen voikaan saada niin helvetin ikäviä kommentteja osakseen! Olen itsekin 180 cm pitkä ja saanut nuorena, ja aikuisenakin tosi rumiakin kommentteja. Ihmiset eivät varmasti aina edes ymmärrä, että ne sattuvat!

 

Ensimmäisen kerran mua epäiltiin mieheksi 16-vuotiaana. Oltiin kavereiden kanssa rannalla ja olin pukeutunut lökäreihin ja tankkitoppiin, hiukset olivat niin kuin aina lyhyttä pixie-tyyliä. Paikalla oli aikuinen miesporukka, joiden kanssa päädyttiin juomaan. Seuraavana päivänä mentiin taas rannalle ja olin laittanut farkkuhameen ja naisellisen t-paidan, sekä meikannut. Sama miesporukka tuli paikalle ja kommentti mulle oli "Ootko säkin muka nainen?!" Pituutta oli tuolloin 174 cm. (lukijan kommentti)

 

Nuorena on muutenkin helposti vereslihalla kaikesta muutoksesta.  Kasvu nuoresta tytöstä naiseksi saa jo olon epävarmaksi ja herkäksi muiden kommenteille. Saati sitten, jos joutuu porukan silmätikuksi negatiivisessa valossa. Itse sain kuulla yläkoulussa harva se päivä 8.-luokasta asti, että olen amatsooni pituuteni takia. Nimittely tuntui pahalta vaikka yritin esittää tosi coolia. Nielin vain hiljaa kyyneleeni.

 

Ihailin salaa itsekseni ”puolta pienempiä” ystäviäni, he tuntuivat olevan ”oikeanlaisia tyttöjä”. Onneksi pelasin koripalloa, siellä olin  juuri oikean pituinen, ja se suojasi minua. Toki olen jälkikäteen  oivaltanut, että yksi syy huuteluun oli se, että poikien pituuskasvu oli vielä ihan kesken. Minä olin heille pelottavan pitkä ja lähes aikuisen naisen näköinen. 

 

Nuorten huutelu on väärin, mutta ymmärrän sen vielä jotenkin. Mutta miksi aikuiset ihmiset kommentoivat yhtä rumasti?!!

 

23-vuotiaana kuulin silloisen mieheni ystävältä että näytän aivan "DDR:n kuulantyöntäjältä", kysyin tarkennusta ja vastaus oli, "sellaiselta mieshormoneita vetäneeltä naishirviöltä". (lukijan kommentti)

 

Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle sanotaan noin? Eikö tuo ihminen tunne ollenkaan empatiaa, joka puhuu toiselle noin? 

 

On hämmentävää, että joku voi sanoa noin toiselle ihmiselle päin naamaa. Itse olen saanut kuulla olevani, kirahvi, liian pitkä nainen käyttämään korkokenkiä ja nainen, jolla on ladonoven kokoiset hartiat. Kerran kotibileissä eräs mies laittoi salaa korkokenkäni jalkaansa ja alkoi leikkiä minua niin,  että kaikki nauroivat. Se oli kuin aikahyppy yläkouluun. Olisi tehnyt mieli lähteä kotiin itkemään tyynyä vasten. 

 

Helsingissä 25-vuotiaana, kokonainen pöytäseurue seurasi minua tupakkakoppiin ja kertoivat lyöneensä vetoa siitä oonko transu. Lähdin pois kyyneleet silmissä. (lukijan kommentti)

 

Pitkien naisten facebook -ryhmän keskustelussa kävi myös ilmi, miten moni nainen oli kuullut olevansa transu. Tai että häntä oli epäilty transuksi. Ensinnäkin toisen sukupuolen arvailu tai sen kääntäminen haukkumiseksi on törkeää. Ihmisen sukupuoli on hänen asiansa, ei muiden. Me emme voi ylipäätään olettaa tai määritellä toista. Mutta mikä saa meidät haukkumaan sukupuoli  aseenamme?

Olen itsekin saanut kokea hetken, jossa kaveri sanoi minulle: ” Näytät kyllä ihan transulta!” Olin siinä vaiheessa saanut pikku joulumeikin valmiiksi ja olimme lähdössä radalle. Kaverini sitten päätti ampua vitsikkäästi nilkkaani.

 

Onneksi vuodet ovat vierineet. Enkä enää ole niin herkkä. Sanon takaisin, haastan kommentoijan ja annan kommenttien valua kuin vesi hanhen selästä. Ja kaikki kauniit kommentit säilön itseeni ja nautin niistä.

 

Kotona yritän jo nyt murun kanssa kasvattaa tyttäriämme - joista tulee pitkiä - olemaan itsevarmoja,  pituudestaan ylpeitä tyttöjä ja tulevia nuoria naisia. 

 

Älä sinä ole se, joka haukkuu pitkää naista. Ole mieluummin se, joka kehuu pitkää naista! Ja jos sinä olet pitkä nainen, lue aiempi tekstini Pitkä nainen – käytä korkokenkiä ihan rauhassa. Ja laita ihmeessä liittymispyyntö suljettuun Pitkien naisten (yli 170cm) Facebook -ryhmään. Siellä on mahtava voima vertaistuessa! Pitkät naiset ovat niin upeita kuin itse haluavat olla. Ei anneta maailman tai rumien kommenttien latistaa meidän itsevarmuutta. <3

 

 

*Oletko sinä saanut pitkänä naisena kuulla rumia kommentteja? Jos haluat, voit kirjoittaa ne tähän. Toivottavasti tämän postaukseni lukisi mahdollisimman moni, jotta ajatus haukkua toisen pituutta tai ulkonäköä häviäisi iäksi. Voit myös kirjoittaa kauniita ja ihania kommenttaja tähän, mitä olet kuullut pituudestasi! 

*Kiitoksia lukijalleni, hänen henkilökohtaisten kokemusten jakamisesta! Lukija on sama viisas, kaunis nainen, joka aloitti bongaamani keskustelun Facebookin Pitkien naisten ryhmässä. <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (18)

Taru|Mutsi hoitaa

Mä oon tällainen joka suunnasta ihan keskimittainen suomalaisnainen, joten en osaa ongelmaan samaistua. Tosin monet kerrat olen ollut kateellinen 167 senttistä varttani päätä paria pidemmille naisille.

Mutta sitä vaan tulin sanomaan, että ainakin sä olet upea ilmestys 😘 Ja aivan varmasti myös ne muut naiset, jotka ovat saaneet kuulla törkeää kommentointia.

Puhu muru

Kiitos ihanista sanoistasi Mutsi hoitaa -bloggari Taru. <3 Kehuja ei kukaan saa liikaa ja uskon, että monelle pitklle naisille nuo sanat ovat hyvin tärkeitä. <3 

Lurre

Apua mitä kommentteja :o Itselle ei-niin-pitkänä ei ole kyllä tullut mieleenkään, että pituudestakin jotkut aukoo toisille päätä :/

Puhu muru

Kiitos Lurre kommentistasi. Nuo pitkien naisten saamat kommentit ovat osa niin ilkeitä, ettei sitä voi edes uskoa! Ihanaa, että sinä et ole yksi heistä. <3

Ja onnea sinulle ja perheellesi uudesta tulokkaasta. Niin pieni ja suloinen. <3 Kävin kurkkaamassa blogisi puolella. =)

Mauja

Olen ollut aina se pitkä ja hoikka tyttö jolle ei tissit kasvaneet kuin 2 vuodeksi raskauden ja imetyksen ajaksi lainaan. Olen aina tykännyt olla pitkä mutta se on myös tehnyt minut epävarmaksi ja usein myös maalitauluksi. Olemme veljieni kanssa kuulemma todella samannäköisiä. Miten tämän voisi muuten ottaa kuin että minä siis näytän pojalta... Nykyinen miehenikin on sanonut joskus että olen siinä rajoilla, vielä hiukan pidempänä olisin pelottava miehen näkökulmasta. Toki tässä oli paljon vitsiä mutta muistan sen edelleen näiden vuosien jälkeen. Mies on minua 10cm pidempi.

Tyttäremme tulee luultavasti olemaan vielä minuakin pidempi ja se huolestuttaa omien kokemusten pohjalta. Olenkin yrittänyt korostaa pituutta voimana ja ulottuvuuteen, toivottavasti se vähän auttaisi tyttöämme tulevaisuudessa..

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Mauja. Kirjoituksestasi kuulee sitä kipua, jota nuo rumasti puhuvat ihmiset ovat aiheuttaneet. Maalitaulu. Tuo tunne on minullekin kovin tuttu. Aina ei jaksaisi olla se joka huomataan niin hemmetin helposti. Ikävimmillään siihen liittyy myös haukkuminen. Vaikka joku sanoikin tulla Facebookin puolella hyvin, että pelkkä tuijotus voi sattua.

Puhuit tyttärenne kasvattamisesta ja kauniista sekä voimallisista sanoista, joita sanot hänelle. Uskon, että sanasi ja oma esimerkkisi kantaa keho ylpeydellä auttavat tytärtäsikin löytämään pituudestaan voimaa. Ja en itse näe sitä huonona, että kertoo myös hetkistä jolloin on ollut epävarma. Isomman lapsen kanssa voi yhdessä pohtia, miten rumasti kommentoiville ihmisille voisi vastata. <3

Hirvikö?

Yläasteella _kaverini_ sanoi että sullahan on perse niinku hirvellä, ei yhtä iso mutta yhtä korkealla.
On muitakin kommentteja tullut vuosien varrella, mutta onneksi kuitenkin suurin osa positiivisia.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Hirvikö? Tuollainen hauska sutjautus, voi naurattaa kummasti tai satuttaa ihan helvetisti. Siinä vaiheessa, kun tuntuu että jalat on liian pitkät eikä housun lahkeet ikinä riitä - AUTS! Ehkä lyhyempi ihminen ei sitä aina edes ymmärrä. Elämistä puheen ollen, minunkin käsiä on sanottu apinan käsiksi. Vaikka minusta ne ovat ihan sopusuhtaiset. =) Itse yritän kanssa muistaa ne hyvätkin ja kauniit kommentit. <3

Vierailija

Hei! T*ansu on haukkumasana transihmisistä ja on todella ikävää, että useat ihmiset ovat joutuneet tämän haukkumasanan kohteeksi. Haluaisin kuitenkin sanoa, että sana t*ansu ei tarkoita sukupuolta, eikä liity siihen millään tavalla, se on ainoastaan erittäin ruma ja loukkaava haukkumasana.

Puhu muru

Kiitos Vierailija kommentistasi! Siinä on tärkeä pointti. Nostin transu sanan esiin, koska se tuntui toistuvan niin monen pitkän naisen kokemuksessa. Se mitä sillä haukkuja todella tarkoitti jää toki epäselväksi. Itse tulkitsin noista kommenteista, että vaihtoehtoina oli ainakin oletus:  a) mies ,joka on pukeutunut naiseksi b) mies, joka on käynyt sukupuolen korjausleikkauksen naiseksi eli transnainen c) kyse oli silkasta ilkeydestä

-> Eli osassa tapauksesta kyse oli "sukupuolen" tulkinnasta ainakin jollain tasolla.

Olen samaa mieltä kanssasi, että transu on sanana erittäin ruma ja loukkaava haukkumasana. Ja siltä se on tuntunut myös pitkistä naisista.

Puhu muru

Uskon, moni malli on yli 180cm. Pituus voi olla myös hieno mahdollisuus. <3

Kirsi

Minua on teini-iässä kiusattu pituudestani. Menen edelleen pituus edellä joka paikkaan, tietäen sen herättävän katseita ja ihmetystä. Aikuisena siitä on sanottu muutama kerta tosi rumasti, sanojina tuntemattomat miehet. En mahdu ”normimuottiin” niin se tuntuu olevan syy loukata todella pahasti.Ahdistuin lopulta niin että hakeuduin terapiaan. Olen opetelliut puolustamaan itseäni ja hyväksymään pituuteni.

Puhu muru

Kiitos Kirsi kokemuksesi jakamisesta. On todella ikävää, että sinua on kiusattu pituudestasi. Olen kuitenkin äärimmäisen iloinen, kun kuulet että olet hakeutunut terapiaan ja oppinut puolustamaan itseäsi. Terapiaan meno voi olla valtavan tärkeä hetki elämässä, käännekohta. Kenenkään pitkän naisen ei tarvitse vain kestää, vaan tuollaista rumaa puhetta ja kiusaamista ei tarvitse hyväksyä. Kaikkea hyvää sinulle - jatka samaan malliin upea pitkä nainen! <3

Jossu

Sama, terapiaan hakeuduin koska ahdistuneisuus muuttui sietämättömksi. Olen elämäni aikana kuullut loukkaavia kommentteja, ne söivät itsetuntoni pois, tuntui kuin olisin pitkä enkä mitään muuta. On raskasta pelätä kommentteja koko ajan. En ymmärrä näitä jotka loukkaavat, en ikinä menisi kommentoimaan toisen ulkonäköä, jotku kokee sen tehtäväkseen. Olen opetellut sanomaan takaisin, vielä ei ole tullut tilaisuutta, mutta en enää nuole haavojani että minussa olisi joku vika vaan täältä pesee.

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos Jossu kokemuksesi jakamisesta. On todella ikävä kuulla, että olet joutunut ilkeiden kommenttien kohteeksi pituutesi takia. Onneksi olet ollut niin rohkea, että hakeuduit terapiaan käsittelemään kokemuksiasi. Niin kuin sanoit, on hyvin raskasta pelätä kommentteja koko ajan, mikä varmasti lisäsi ahdistuksen tunnetta. 

Omien rajojen puolustaminen on jokaisen oikeus. Hienoa, että olet opetellut itsesi puolustamista. Toivon silti, ettei sinun tarvitsisi puolustaa itseäsi. Jokainen ihminen voisi miettiä, miltä ilkeät sanat itsestä tuntuisivat ja jättää kommentoimatta toisen ihmisen ulkonäköä. Toki kauniisti saa aina sanoa. <3

P.P.

No, pitkät naiset kiusaavat ja nimittelevät lyhyitä miehiä, eli on peiliinkatsomisen paikka omassakin suhtautumisessa muihin ihmisiin.

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos kommentistasi P.P. Ihan varmasti joku pitkä nainen on joskus kiusannut lyhyttä miestä. Ja se on väärin. Kenelläkään ei ole oikeutta kiusata toisia. 

Käyttäydythän itsekin jatkossa asiallisesti. Mikäli haluat syytellä minua jostain, kirjoitat rohkeasti oman nimesi etkä jää nimimerkin merkin taakse.

Nainen kuulee kaikenlaisia kommentteja rinnoistaan elämänsä aikana. Minun kohdalla kommentointi alkoi jo lapsuudessa, muiden aikuisten toimesta. Äidilläni oli isot tissit ja tästä syystä, myös minun tulevaisuuttani pohdittiin ääneen.

 

Aika hurjaa näin jälkikäteen.

 

Yksi vahvimpia omia ”tissimuistoja” lapsuudestani  oli eräs käynti uimahallissa. Olimme ystäväni kanssa suihkussa, kun viereisen suihkun mummu heitti tissin olalle ja alkoi pestä harjalla tissin alta. Oli siinä ihmettelemistä. Taisimme aika hävyttömästi suut auki tuijottaa tissinpesijä mummua.

 

En tiedä vaikuttiko aikuisten puheet minuun, mutta odotin rintojeni kasvua kovasti –isoja sellaisia. Totesin äidilleni ennen kouluikää, että minulle tulee isommat rinnat kuin hänellä!

 

No eipä tullut. Teininä se oli pettymys, mutta myös valtava helpotus. Pelasin koripalloa ja tajusin kyllä nopeasti, että isoista rinnoista olisi ollut vain haittaa. Silti tilanne välillä ihmetytti. Ja jälleen kuulin aikuisten kommentteja, että ei sille tyttärelle tullutkaan yhtä isoja rintoja kuin äidilleen.

 

Teininä olisi tehnyt mieli huutaa: ”Nyt turvat tukkoon, tämä on minun kehoni.” En kuitenkaan uskaltanut. Esitin vain, etten kuule.

 

Kavereiden kanssa rinnoista on puhuttu ihan alakoulusta lähtien. On leikitty ”aikuinen nainen” –leikkiä. Meikkasimme upean meikin ja täytimme äitien tissiliivejä sukilla. Yritettiin keimailla ja naisena oleminen oli yhtä suurta kabareeta kotipihoillamme.  Siitä muistona muutamakin valokuva.

 

Murrosiän alettua, hieman häpeillen, mutta ylpeinä ostettiin ekat rintaliivit kavereiden kanssa. Kateus on tullut samoihin aikoihin mukaan, kun jokaisen yksilöllinen polku on alkanut näkyä. Se tuntuu luissa ja ytimissä, kun kadehtii kaveria. Onneksi Suosikin terveyspalstaa lukiessa huomasi, ettei ole ainoa joka miettii kuppikokoaan.

 

Yläkoulussa rinnat olivat hyvin esillä. Kirjaimellisesti. Minuun ja osaan kavereistani iski rehellinen pissis-vaihe. Oli kiehtovaa esitellä uutta hienoa kehoaan! Harmi vain, että osa koulukavereista yhdisti sen huora-sanaan. Sekin vaihe meni ohi. Sitten olinkin melkein jo konservatiivinen yläkoulussa ja lukioon mennessä.

 

Noihin aikoihin yläkoulussa rintojen seksuaalisuus nousi esiin. Aluksi rinnat olivat enemmän seksuaalisia muille kuin itselle. Ja itselle rintojen seksuaalisuus tuli kuin peilikuvana muilta. Muistan, miten itsekin ihailin erää kaverini rintoja. Oli melkein helpompi nähdä muiden rinnat kuin omat.

 

Pikku hiljaa seksin tultua mukaan elämääni opin nauttimaan rinnoistani. Tajusin, miten uusi ja ihmeellinen osa minua ne ovat.

 

Poikia tuli ja meni. Oli pidempikin suhde. Sinkkuaikoina etenkin kuuli monenlaisia kommentteja. Osa oli kauniita. Osa ikäviä. Pienet rinnat ovat kuin salmiakkia, osa tykkää, osa ei ja osa ei oikein tiedä vielä mistä tykkää.

 

Ikävin kokemus oli, kun eräs poikaystäväni ilmoitti, että ei halua seksiä kanssani kuin niin, että minulla on rintaliivit päällä. Viesti oli aika selvä.

 

Tulin vain 21 -vuotiaana raskaaksi ja se muutti suhdettani kehooni. Olin innoissani erityisesti rintojeni muutoksesta. Sain vihdoin muutoin hoikkaan uumaani muotoa ja rinnat kasvoivat monella kuppikoolla. Seksuaalinen nautintokin sai aivan uuden ulottuvuuden.

 

Kauneinta on ollut kuitenkin imettäminen. Se on jotain, mihin en ehtinyt keskosvauvan äitinä valmistautua.  Jo ensimmäiset ”supermaitotipat”, jotka vein vauvateholle saivat minut arvostamaan kehoani uudella tavalla. Ja imetyksen vihdoin onnistuttua tunsin olevani osa jotain suurempaa. Kehoni todella tuotti täydellistä ravintoa vauvalleni. Upeat rintani!

 

Nyt meillä on kolme lasta. Olen imettänyt kuusi vuotta. Vuodesta 2012 olen imettänyt putkeen kokoajan 4 kuukauden jaksoa lukuun ottamatta ja silloinkin olin raskaana. Ja imetys jatkuu edelleen taaperoimetyksenä.

 

Kun katson peiliin näen kauniin kolmekymppisen naisen. Välillä katson peläten rintojani. Mitähän niistä jää, kun joskus lopetan imetyksen? Pitääkö ottaa laiva Tallinnaan ja ottaa silarit? 

 

Minä aion lempeydellä ottaa vastaan sen mitä tulee. Voi olla silti, että se vaatii aikaa. Omia rintoja voi kuitenkin oppia rakastamaan uudelleen ja uudelleen, kun ne muuttuvat. Minua helpottaa, että muru on nähnyt kehoni voiman. Hän ei näe vain nahkaani. Ja seksuaalinen halu on paljon monimutkaisempi asia kuin vain visuaalinen ärsyke, mikä on osa sitä.

 

Enää ei kannata vieraiden, ei naisten tai miesten tulla arvostelemaan rintojani. Kunpa minulla olisi ollut tämä rohkeus ja viisaus jo nuorempana!  Rinnoissa on niin monta ulottuvuutta, joista kuppikoko on vain yksi. Ja kokonaisessa naisessa on jo yksi universumi. Yrittäkää ihanat naiset olla ylpeitä rinnoistanne ja koko kehostanne. <3

 

 

 

*Kerroin teille rintojeni tarinan, historiikki vuodesta 1985. Nyt sana on vapaa. Voitte jakaa oman tarinanne tai palan siitä. Miten ja miksi suhtaudutte rintoihinne niin kuin suhtaudutte? Mikä on satuttanut ja mikä saanut hehkumaan? Ja kaikilta kommentoijilta toivon viisautta arvostaa muita ihmisiä. Kukaan ei kaipaa näin herkän aiheen äärellä haukkuja.

Kommentit (8)

Jasmin

Ihana kirjoitus. Monet kohdat tuntuivat lukiessa rinnoissa asti - ei sillä hyvällä tavalla. Olen nuoresta asti hävennyt kehoani. Olen laiha ja niin on myös rintanikin pienet kroppaani vasten. Olen kuullut myös palautetta näistä, hyvää että huonoa. Teini-ikä oli vaikeinta ja edelleen 22-vuotiaana hapuilen ja yritän oppia rakastamaan kehoani juuri tällaisena kuin se on. Ajattelin kertoa, sillä se miten naisien rinnoista sanotaan suoraan päin naamaa saattaa satuttaa niin pahasti, että siitä jää ikuinen jälki. :/

Puhu muru

Kiitos Jasmin, että kerroit rohkeasti omasta suhteestasi kehoosi. Erityisesti suhteesta rintoihisi. Kiitos myös ihanasta palautteestasi. <3

Toisten kommentit voivat todella olla satuttavia. Ikinä ei saisi arvostella toisen kehoa. Pienet rinnat voi olla surun aihe ja aiheuttaa paljon paineita sekä kateuden tunteita. Usein tulee tahtomattaankin verrattua itseä muihin. Olet myös vielä varsin nuori ja vaikka murrosikä on ohi, naiseutesi vahvistuu ja kasvaa vielä.

Voit yrittää opetella itseksesi peilin edessä katsomaan kehoasi lempeästi. Voit olla alasti tai alusvaatteissa. Katsele kehoa silmin, jotka näkevät kehosi kauniina, ainutkertaisena ja hyvänä. Kokeile kehua ääneen vartaloasi. Aluksi voi olla, että katsot vain hetken kehoasi. Mutta yritä pikku hiljaa pidentää kertoja ja rohkaistua, samalla katsoen itseäsi rakastavasti. <3

Vierailija

Tuttu tarina. Itse rinnakkaan naisen tyttärenä odottanut ja pettynyt omiin pieniin rintoihin. Iän tullessa on oppinut hyväksymään kehonsa vaikka rintani olivat kuin tyhjät nahkarukkaset kun lopetin imettämisen. Nytten on jo uusi vauva rinnalla, miltä tämän episodin jälkeen näytän, sitä en murehdi. Enkä ikimaailmassa halua myrkyttää kehoa ja mieltä laittamalla turhamaiset ja jopa terveydelle haitalliset silikonit.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi ja oman kokemuksesi jakamisesta Vierailija. <3 Ei ole tosiaan helppo rooli olla rinnakkaan naisen pieni rintainen tytär. Sinä ehkä tavoitit tuosta tekstistä vielä jotain syvempää, koska olet ollut samassa tilanteessa. 

Kuulen sinussa tuttua, kun puhut imettämisestä ja sen jälkeisestä ajasta. Itsekin imetän meidän kolmatta lastamme ja jokainen imetys on tehnyt minusta omalla tavallaan vahvemman. Niin kuin tuossa blogitekstissäkin kirjoitin: "Rinnoissa on niin monta ulottuvuutta, joista kuppikoko on vain yksi. Ja kokonaisessa naisessa on jo yksi universumi. " Täytyy vain rakkaimpien tuella opetella rakastamaan muuttuvaa kehoa. <3 Minullakin silikonit alkavat olla jotain, mitä en enää vartalooni ottaisi. Vaikka sillä ajatuksella joskus itseäni olen lohduttanut. 

Vierailija

Samaistun usein kirjoituksiisi, kuten nytkin. Olen hieman edellä tässä tarinassa, vajaa pari kuukautta sitten lopettanut imettämisen. Neljä pitkää imetystä.. näky on kyllä aika lohduton. Olin hyväksynyt pienet kiinteät rinnat, jopa pidin niistä. Nyt nekin on entisestään tyhjentynyt. Sopivien alusvaatteiden löytyminen hankalaa. Silikoneihin ei meinaa kyllä taipua, vaikka minäkin välillä niihin yritän antaa itselleni luvan. Se on vähän kuin minkä taakseen jättää niin edestä löytää.. Luulen ettei mun psyyke kestäisi niitäkään. Pelko terveyshaitoista ja uusintaleikkauksista olisi liikaa. Eli ei tässä taida olla vaihtoehtoa kuin hyväksyä.. ja toivoa edes vähän palautuvan ajan kuluessa.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Vierailija. <3 Ja kiva kuulla, että voit samaistua kirjoituksiini. 

Kerroit, että olet lopettanut juuri pari kuukautta sitten imetyksen ja näky on aika lohduton. Se tuntuu varmasti todella pahalle ja vaikuttaa sinun kuvaasi itsestäsi. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu todennäköisesti lattealta, mutta rinnat saattavat palautua pitkän imetyksen jälkeen jopa vuoden ajan. Joten sinulla on todennäköisesti vielä menossa tuo palautuminen. Yritä vielä jaksaa odottaa, vaikka se on kurjaa.

Uuden kehon hyväksyminen voi viedä aikaa. Ja se voi vaatia surutyötäkin, koska siihen kuuluu luopumista. Olet kuitenkin varmasti oikein kaunis ja ihana nainen. Minkä työn rintasi ja kehosi ovatkaan tehneet ruokkiessaan neljä lastanne! Voit olla ylpeä itsestäsi. <3

Lopuksi. On ihan ok, leikkiä ajatuksella silikonirinnoista. Jos se auttaa pahimpina hetkinä ja saa hymyilemään, se on oikein hyvä haave. Minulle se on ainakin ollut tärkeä apu. Enkä vieläkään sano "ei koskaan" vaikka en varmaan silikoneja ikinä ota. =)

Fairytonia

Itselläni on täysin toisenlainen kokemus liittyen imetykseen. Se ei minun kohdallani ollutkaan mahdollista, ja aloin vihata rintojani. Mitä ne siinä tekevät kun ei niistä ollutkaan täyttämään sitä tehtävää mihin ne on luotu. Inhosin katsoa rintojani, koskea niitä. Inho on pikkuhiljaa lastenut, ja ehkä joku päivä opin rakastamaan niitä uudelleen, tällä hetkellä ajatukset rinnoistani ovat jo aina neutraalilla tasolla

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Fairytonia. <3 Olet kokenut aivan valtavan pettymyksen, kun imetys ei ole onnistunut. Ja ikävät tunteet kohdistuivat rintoihisi. Olen todella pahoillani. Yritä muistaa synkimpinäkin hetkinä, että se ettei pysty imettämään ei ole sinun vikasi. Olet hyvä äiti ja nainen ilman imetystäkin.

Toivottavasti olet pystynyt puhumaan asiasta jonkun luotettavan ystävän, läheisen tai vaikka neuvolatädin kanssa. Ainakin kerroit, että inho on pikku hiljaa laskenut ja kokemuksesi rinnoista muuttunut neutraalimmaksi. Mikä on hieno asia. Jos asia kuitenkin painaa sinua, sen puhumista kannattaa jatkaa. Olisi ihanaa, jos vielä jonain päivänä voisit nauttia rinnoistasi. <3

Lukijani Vuokko halusi jakaa tarinansa kanssanne, koska yksi suurimpia voimanlähteitä hänelle on ollut vertaistuki muilta naisilta. Yksinään kaikki tuntuu paljon raskaammalta.

 

Tämä on Vuokon tarina:

 

Isoäitini kuoli vuonna 1993 hyvin todennäköisesti munasarjasyöpään. Äitini sairastui vuonna 2009 rintasyöpään, joka uusiutui vuoden 2015 tammikuussa. Äiti kuoli samana kesänä. Asiaa tutkittuamme huomasimme, että suvussamme on kuollut ainakin kolmessa polvessa naisia munasarja- tai rintasyövän aiheuttamiin syöpiin.

 

Hyvin todennäköinen syy äitini ja isoäitini syöpiin on geenivirhe BRCA2, joka on sukumme geeneissä. BRCA2 lisää naisilla rintasyövän riskiä 40-70% ja riskiä munasarjasyöpään 10-20%. Heidi Sohlberg sairastui rintasyöpään tämän saman geenin takia. Siihen auttaa vain leikkaus, jossa poistetaan rinnat, munasarjat ja kohtu. Leikkausten avulla rintasyövän riski on enää 5% ja munasarjojen syövän riski lähes nollassa. 

 

Sain itse kuulla, että minulla on BRCA2 kesällä 2013. Se hiljensi minut, en osannut puhua kokemuksestani. Toisaalta, kukaan muukaan ei osannut suhtautua saamaani tietoon. Kaiken sen keskellä elimme pikkulapsiperheen arkea 1- ja 3-vuotiaiden lapsiemme kanssa.

Ei silloin pitäisi saada tällaisia uutisia! Ei pienten lasten äiti voi kuolla.

 

Kyllä se taisi olla aika järkytys. Vaikka olin tehnyt päätöksen, etten itke niin kyllä siinä tuli kyynel tai pari. Oltiin yhtä shokissa mieheni kanssa. Aika paljon taisi jäädä kuulematta, mitä lääkäri puhui.

 

Vaikka olin hiljaa, sisälläni myllersi. Jälkikäteen siitä jäi näkyväksi muistoksi kampaajankäynti. Menin heti tiedon saatuani kampaajalle. Värjäsin tukkani punaiseksi. Se oli kamala eikä sopinut minulle yhtään. Kukaan ei sanonut siitäkään mitään. Ei varmaan uskaltanut. 

 

Hiusten värjääminen taisi olla oma reaktio kuolemaan varjoon, joka tuli päälleni. Se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Ihan kuin minut olisi revitty elämään ihan eri elämää, mitä olin elänyt siihen asti.

 

Edessä olisi kontrollikäyntejä ja minua tutkittaisiin säännöllisesti. Lääkärit suosittelivat minulle leikkausta. En ollut siihen mitenkään valmis. Eikä minulla ollut voimavarojakaan. 

 

Parisuhteemme joutui myös isolle koetukselle tämän uutisen jälkeen. En osannut jakaa kokemustani kumppanini kanssa. Käännyin sisäänpäin ja suljin asian sisälleni. 

 

Jotain tapahtui, kun äitini sairastui uudelleen. Rintasyöpä oli ehtinyt jo levitä ja kuolema häämötti edessä. Tuntui niin pahalta luopua äidistä ja lasteni mummista liian aikaisin. Surun määrää ei voi edes kuvailla. Onneksi äitini eli hyvän elämän.

 

Sisälläni alkoi kasvaa valtava taistelutahto. En halunnut kuolla liian aikaisin. Halusin elää. Ja mieluiten ilman helvetillistä kuoleman pelkoa. 

 

Prosessini oli käynnistynyt. Prosessi, joka päätyisi elämääni suurimpaan päätökseen, joka veisi minut leikkauspöydälle. Maailman kuuluisin samanlaisen leikkauksen läpikäynyt nainen on Angelina Jolie, jolla on geenivirhe BRCA-1. Hänen ja Heidi Sohlbergin tarinat ovat olleet minulle tärkeänä tukena.

Leikkauspöydällä olisi koko naiseuteni. Voiko nainen luopua rinnoista, munasarjoista, munajohtimista ja kohdusta? Mitä sen jälkeen jää? Miten käy minä-kuvalleni? Miten käy parisuhteelle? Mitä ennen aikaiset vaihdevuodet aiheuttavat?

 

Mieleni on ollut ja on edelleen täynnä valtavia kysymyksiä. Päätökseni lähteä leikkaukseen on tuonut minua ja miestäni lähemmäs toisiamme. Tämä on meidän juttu, ei vain minun. Mieheni on ollut mukanani lääkärikäynneillä ja tukenani. Hän ei halua menettää vaimoaan.

 

Leikkauksiin liittyy silti oma kuoleman pelkonsa. Ne eivät ole pieniä leikkauksia. Itse olen kantanut huolta, miten perheeni käy, jos kuolen. Mieheni ei halua edes puhua mahdollisuudesta, että kuolisin.  

 

Onneksi minulla on ollut muutama upea nainen tukenani, jotka ovat käyneet nämä leikkaukset ja kantavat samaa geenivirhettä. Ilman heitä olisin ollut yksin pelkojeni kanssa. Heidän kanssaan olen vahvempi ja voin aina puhua, jos kaipaan kuuntelijaa. Me puhumme samaa kieltä.

 

Leikkaukset ovat edessäni keväällä ja loppuvuodesta. Edelleen minua pelottaa. Joudun kohtaamaan vaihdevuodet 40-vuotiaana. Toipuminen vie aikansa ja henkinen tottuminen vielä paljon pidempään. Silti tähän päätökseen liittyy jokin valtava rauha. 

 

Opinko jotain tästä kaikesta?

 

Opin, että elämä on tässä ja nyt. Ennen pingotin milloin mistäkin, nyt otan rennommin. Haluan nauttia elämästä, miehestäni ja lapsistani. Parisuhteemme on jopa parantunut kaiken tämän keskellä. Olemme lähentyneet ja löytäneet toisemme syvemmin.

 

Ihmiset, jotka ovat täynnä negatiivista energiaa eivät enää kuulu elämääni. Haluan ympäröidä itseni ilolla ja positiivisuudella. Enkä enää ikinä halua kätkeä edes vaikeita asioita syvälle itseeni. Olen huomannut, että mitä vaikeampi asia on, sen tärkeämpää se on jakaa. <3

 

 

 

*Kävin haastattelemassa Vuokkoa hänen kotonaan joululomalla. Suuri kiitos Vuokolle hänen kokemuksensa jakamisesta blogissani ja voimia leikkauksiin. Kommentteihin voitte laittaa tsemppiviestejä Vuokolle, omia kokemuksianne tai ajatuksia, mitä tämä kirjoitus herätti. Toivon, että pysymme kuitenkin tyylissä, joka ei loukkaa ketään. Vuokko on luvannut myös, että hänelle voi laittaa meiliä. Jos haluat jatkaa Vuokon kanssa keskustelua, laitathan minulle meiliä puhumuru@gmail.com niin minä välitän meilit hänelle.

Kommentit (16)

Elli1989

Missä voi tutkituttaa, kantaako kyseistä geeniä ja paljon se suunnilleen maksaa? Ei varmaan saa terveyskeskuksen palveluna...

Meillä on suvussa myös paljon syöpää, joten mietityttää asia.

Rohkea kirjoitus Vuokko, kiitos kun jaoit sen!

Vuokko

Hei Elli,

Kiitos kommentistasi :)

Itse pääsin tutkimuksiin, kun äidille oli tehty labratestit ja todettu kantajaksi. Tätä kautta soitin suoraan HUS:n Genetiikan yksikköön ja varasin ajan ensin konsultaatioon ja siitä sitten verikokeeseen. Koska geenivirhe oli jo todettu suvussa suorassa sukulinjassa, meille (minä, sisko ja veli) testi maksoi vaan poliklinikkamaksun verran. Suosittelisin, että soittaisit suoraan HUS:n Genetiikan yksikköön ja kyselisit lisää: Genetiikan laboratorio, puh. 09 471 74339 toimisto tai 09 471 75905 lääkäri. Mun äidinäidin sukuhaarassa on ollut hyvin paljon näitä tiettyjä syöpiä ja luulisin, että äidin lääkärinkäyntien kautta tästä kiinnostuttiin ihan eri tavalla. Äidinisä ehdittiin myös testata ennen kuolemaansa, ihan vaan varmistuksen vuoksi ja hänellä ei sitä ollut, joten se vielä vahvisti asian.

Toivottavasti saat selvyyden omaan tilanteeseesi. Vaikka tämän tiedon prosessointi on ollut hyvin vaikeaa, olen joka tapauksessa tyytyväinen, että selvitin asian. Knowledge is power!

Kaikkea hyvää tulevaan kevääseen!

Mrs. Pepper

Hei Vuokko! Toivon sinulle ja perheellesi pelkkää hyvää! Tämä oli tosi pysähdyttävä kirjoitus juuri sen aitoutensa vuoksi, minulle tuli tarve kommentoida jotain, vaikka mitään sanoja ei ole. 💕

Vuokko

Hei Mrs. Pepper,

Kiitos paljon. Ihanaa, että kommentoit. Joskus se muutamakin sana auttaa paljon. Hiljaisuus itse asiassa on se pahin asia, koska silloin tulee helposti olo, että toiset eivät välitä. Toki ei tässä tilanteessa kauheasti tiedä mitä sanoa. On se syövän uhka tai itse syöpä, kyllä se hiljaiseksi ihmisen vetää. Omassa tilanteessa auttoi hieman Angelina Jolien "ulostulo", tilanne oli helpompi selittää. 

Vertaistuen löytäminen lopulta auttoi itseä kaikkein eniten. Ihan tuntemattomien ihmisten kanssa ei tarvinnut kierrellä ja kaarrella vaan pääsi suoraan asiaan. 

Mutta siis, kiitos paljon kommentistasi! Se lämmitti mieltäni <3

Puhu muru

Tällä kertaa blogin kommentteihin vastaa pääsiassa Vuokko itse. Minusta on mahtavaa, että Vuokko on mukana kommentoimassa. =)

Vierailija

Minä odotan kanssa tietoa, onko äidilläni tämä geeni. Ja aion kanssa poistattaa ainakin rinnat ja kohdun jos näin on. Inhottaa vaan odottaa. Ilmeisesti tutkimukseen pääsee omakustannehintaankin... jotai 50e vain maksaa... Tsemppiä sinulle. Fuck cancer

Vuokko

Hei,
Odottelu on hyvin tylsää. Varsinkin näin ison asian odottelu. Toivottavasti testi näyttää negatiivista niin ei tarvitse alkaa miettimään näitä asioita. Jos on positiivinen tulos, niin ota ihmeessä yhteyttä!!! Itseltä puuttui se vertaistuki heti tuloksen saatua, joka olisi ollut äärimmäisen tärkeää.
Kiitos tsempeistä ja avot, nimenomaan Fuck Cancer, ihan isoilla kirjaimilla. Tsemppiä myös sinulle!!

Tiedonhaluinen

Jos on ilmennyt, että itsellään on tuo geenivirhe. On käynnyt kaikki mahdolliset leikkaukset, niin onko vaarana kuitenkin sairastua johonkin syöpään?

Vuokko

Hyvä kysymys, kiitos siitä Tiedonhaluinen. Rintasyövän riski ei katoa kokonaan, koska rintakudos on niin laajalla alalla kroppaa, että sitä on mahdotonta saada kaikkea pois. Mutta se tippuu sieltä 40-70%:sta noin suunnilleen viiteen. Normaalin naisen tod.näk. sairastua rintasyöpään on ilmeisesti noin 10%, jostain olen lukenut. Eli se tippuu sen alle. Miehet voivat olla myös geenin kantajia ja miehillä riskit koskevat rintasyöpää ja eturauhassyöpää.

Wikipedia kertoo seuraavaa BRCA:sta: https://en.wikipedia.org/wiki/BRCA_mutation. Sieltä löytyy ihan mielenkiintoisia tilastoja. 

Ja ainahan voi sairastua johonkin ihan muuhunkin syöpään. Johonkinhan me kaikki kuollaan. Omalla kohdallani kävin kontrolleissa kolmen vuoden ajan, jonka jälkeen päätin, että nyt on tehtävä jotain, koska viime syksyn kontrollien jälkeen täytin 38v. Tieto siitä, että äiti kuoli 62v, isoäiti kuoli 66v ja hänen äitinsä (mummini oli 4v isomummin kuollessa) suorassa linjassa ovat kaikki kolme kuolleet rintasyövän tai munasarjasyövän takia, haluan tehdä kaikkeni että vähennän todennäköisyydet näihin syöpiin niin pieniksi kuin mahdollista. Kuten mieheni sanoo, olisi kiva että vaimo eläisi yli 70-vuotiaaksi. Myös äidin ja mummin syöpätaistelujen seuraaminen on ollut tosi kuluttavaa. Ei kiitos, sanon minä. Äidin serkkujen joukossa on myös useita syöpätapauksia joista yhden tiedän saaneen rintasyövän jo 40-vuotiaana. Kello tikittää.

Toki kaikkien kannattaa olla tietoisia omasta sukutaustasta ja tehdä päätökset sen mukaisesti. Ketään ei pakoteta leikkauksiin. Taas omalta kohdaltani voin sanoa, että syksyllä ensimmäiseen operaatiojonoon (kohdun- ja munasarjojen poisto) liittyessäni sekä gynekologi että sairaanhoitaja olivat hyvin kannustavia ja olivat hyvin iloisia päätöksestäni. Tämä operaatio itsessään puolittaa rintasyövän riskiä, enää siis 20-40% ;) Myös hyvä ystäväni, joka on Meikun päivystyksessä sairaanhoitajana on "potkinut takapuolelle" tämän kanssa. Hän näkee työssään liikaa liian nuoria syöpäpotilaita ja on jo pidemmän aikaa yrittänyt saada minuun "järkeä".

Kysymykseen tähän loppuun vielä suora vastaus, että aina se vaara siis on olemassa. 

Tästähän tuli ihan kunnon iltasatu nyt, toivottavasti tiedonhalu täyttyi, enkä rönsyillyt liikaa :)

Kohtuuton

Täällä osittainen kohtalotoveri. Sain kohdunkaulan syövän diagnoosin 32-vuotiaana. Hoitona kohdun- ja munajohtimien poisto.

Vaikka lapset on tehtynä, niin silti tämä on ollut kipeä ja raskas prosessi. Olen nyt kohduton nainen, en enää koskaan kanna elämää kohdussani, en synnyä, en imetä.

Kaikki tapahtui nopeasti ja leikkaus tehtiin kuukauden päästä diagnoosista. Nyt leikkauksesta on kulunut kuukausi ja oikeastaan surutyö on alkanut vasta nyt kun akuutein tilanne on ohi.

Koko kauheus on iskenyt vasta nyt mieleeni. Nyt on vain tyhjä kohdun paikka ja tyhjä syli.

Vuokko

Hei Kohtuuton. 

Olen syvästi pahoillani, että olet joutunut kohtaamaan näin suuren surun. Kuten sanoit niin surutyösi on vasta alkamaisillaan. Jos et ole jo saanut vertaistukea ja keskusteluapua jostain, toivottavasti saat sitä pian. Toivottavasti keskusteluavun kautta saat työkaluja joilla pääset käsittelemään suruasi ja kohtu(u)ttomuutta.

Toivon myös, että saat hyvin paljon apua ja tukea läheisiltäsi ja lasten läsnäolo saa mietteesi välillä myös muihin aatoksiin. Syvältä sydämestäni toivon, että syöpä saatiin näillä operaatioilla nujerrettua ja saat elää loppuelämäsi pitkään ja onnellisesti <3

Vierailija

Heippa Kohtuuton.
Haluaisin kertoa myös toisen puolen tällaista tarinaa, jossa nuorelle naiselle diagnosoidaan kohdunkaulansyöpä.
Ystävälläni ko. syöpä diagnosoitiin 2014, ja koska hän oli lapseton, päätettiin leikkaus jättää väliin ja hedelmällisyyttä koettaa säästää hoitamalla syöpää vain sytostaatein ja sädehoidon avulla. Kun muutaman viikon hoitokierros oli ohitse, havaittiin, että syöpä oli ehtinyt levitä sinne tänne. Toivo hiipui hyvin pian, ystäväni kunto romahti ja 2015 hän joutui kovien kipujen vuoksi saattohoitoon. Noin vuosi sitten hän menehtyi.
Sinun tarinasi on tietenkin omasi ja lapsettomuutta saa ja pitääkin surra. Toivotaan, että se, että et enää voi saada lapsia kuitenkin pelastaisi sinut :)

Puhu muru

Hei Vierailija. Kiitos, kun jaoit tarinasi. Ystäväsi tarina on hyvin surullinen. Olet kokenut suuren menetyksen ja kohdannut surun ystäväsi kuolemasta. Elämäntarinoita ei kannata kuitenkaan vertailla vaikka suru nostaa esiin tunteita, kuten miksi ystävälleni kävi näin. Sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiin surutyössä. Toivottavasti olet saanut siihen tukea. Me kaikki olemme kuitenkin samalla puolella. Ei kukaan halua kuolla.

"Kohtuuton" kommentin kirjoittajalla on oikeus kokea myöskin kaikkia tunteita ja surra tyhjää syliä. Kuoleman pelko on varmasti ollut myös läsnä. Tässä kohtaa on kuitenkin tärkeää luoda toivoa ja antaa olemassa olevalle surulle lupa. 

Voimia teille molemmille. <3

Vierailija

Ihana Vuokko!

Sinä olet aina osannut jakaa asioita positiivisella tavalla ja saada siitä voimia, seuraavia vuosikymmeniä odotellessa..

Pöllöpää lähes 34 vuoden takaa<3 

Vuokko

Ihana Pöllöpää <3 <3

Cheers vähintään seuraavalle 34 vuodelle!!! And many more after that!!

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat