Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Minä en todellakaan ole äiti, joka olisi kiinnostunut pelaamisesta. Olen itse pelannut lapsena Super Nintendoa 1990-luvulla sisarusteni kanssa. Pelaaminen oli kivaa, mutta ei mikään ykkösjuttu.  Niinpä minun on pitänyt etsimällä etsiä kiinnostusta 9-vuotiaan poikamme pelaamiseen. Pelijutut menevät välillä ihan yli hilseen.

 

Olen juuri se tyyppi, joka ihmettelee, miksi aikuiset ylipäätään ”haaskaavat” aikaansa pelaamiseen. Toki osaan ajatella, että se on joillekin samanlainen intohimon kohde, kuin minulle esimerkiksi koripallo. Mutta silti…

 

Lapset opettavat. Niin tässäkin asiassa. Minun on ollut pakko kiinnostua. Angry Birds -peli taisi olla ensimmäinen, joka huumasi poikamme täysin. Ikää hänellä oli 5-vuotta ja peli murun iPhonessa. Peli nosti esiin hänessä suuria onnentunteita, joista mentiin nopeasti raivotilaan. Pieni ihminen eläytyi sellaisella intensiteetillä, että se melkein pelotti. Tuli myös loputon inttäminen, koska saa pelata.

 

Vuosien varrella olemme puhuneet pelaamisesta paljon tuttavaperheiden ja isovanhempien kanssa. Tuntuu, että pelaaminen on melkein kuin sää. Sitä päivitellään harva se kerta pojan kavereiden vanhempien kanssa. Ja se on hyvä. Tilanteet vaihtuvat nopeasti ja me ”muumiot” putoamme kärryiltä helposti.

Vuosia sitten saimme yhden parhaista neuvoista murun vanhemmilta: ”Tutustu aina peleihin, joita lapsesi pelaa.” He todella tietävät, mistä puhuvat. Erityisopettajina he näkivät pelaamisen hyvät ja huonot puolet.

 

Tämä neuvo on ollut tähän päivään asti arvokas. Aika haastava tosin.

 

Nyt kun poika on jo kolmasluokkalainen, emme pysty valvomaan hänen pelaamistaan kokoajan. On entistä tärkeämpää tietää, mitä ”appseja” hänen puhelimessaan on. Meillä menee edelleen kaikki lataukset aikuisten puhelimien kautta, siten että me hyväksymme tai hylkäämme latauspyynnön, ja silti hänen pitää kysyä myös meiltä lupa.

 

En tiedä, olemmeko olleet liian tiukkoja, mutta aika tiukkoja olemme olleet pelaamisen suhteen kaikki nämä vuodet. Toki välillä ollaan sovellettu. Poikamme sai omakseen minun vanhan puhelimeni ekan luokan keväällä. Sitä oli edeltänyt kuukausien itkuvirsi ”kaikilla muilla on jo puhelin…”. En olisi silloinkaan hänelle vielä puhelinta antanut.

 

Olen ollut välillä hämmentynyt tai jopa tuohtunut, miten vähän aikuiset valvovat lastensa ”kännykkäpuuhia”. Pojan koulukavereissa on paljon lapsia, jotka saavat pelata oman mielensä mukaan. Se on näkynyt esimerkiksi leikkipuistoissa paikallaan, kännykkä kädessään nököttävinä lapsina, jotka eivät leiki. Tai lapsina, jotka kokoajan pitävät puhelinta kädessä.

Mikään ohje tai käytäntö ei toimi kaikilla lapsilla samalla tavalla. Me sovellamme ja muokkaamme kännykkäsääntöä säännöllisesti. On tiettyjä asioita, joiden pitää sujua. Läksyt täytyy hoitaa eikä pelaaminen saa tehdä vihaiseksi. Ennen nukkumaanmenoa kännykkään ei kosketa. Joka päivä EI pelata. Ei edes niin, että ollaan oltu kaverin luona. Eikä pelistä saa puhua kokoajan. Kotonamme on ollut jo pitkään kännykkäparkki, joka on koko perheelle. Se toimii. Ja yhdessä pelataan säännöllisesti.

 

Pelottavinta pelimaailmassa ja kännyköissä on epätietoisuus. Miten vaarallista kännykän säteily on? Miten pelit muokkaavat kehittyvien lasten aivoja? Miten peliriippuvuusriski kasvaa, kun on aloittanut pelaamisen jo niin nuorena? Mitä kaikkea lapset tekevät salaa puhelimilla?

 

Nämä lapset kasvavat niin erilaisessa maailmassa kuin  me vanhemmat kasvoimme, että täytyy vain yrittää pysyä mukana.  Siksi kuuntelemme pojan välillä rasittavaa pelihöpinää, vaikka ei itseä kiinnosta yhtään. On minulla Pokemon Go, totta kai. Ja monta muuta peliä. Muru on meillä enemmän perillä peleistä ja tsekkaa aina uudet pelit pojan kanssa. Se on heille tärkeä yhteinen juttu.

 

Meillä on nähty painajaisiakin pelien takia, kun pojilla on ollut vanhemmille tarkoitettuja pelejä. Usein niitä on pelattu vanhemmilta salaa iltapäivisin. Olemme myös joutuneet puhumaan aikuisista, jotka alkavat puhua lapsille online -pelien kautta. Turvataitoja on pitänyt vahvistaa. Kenellekään ei saa antaa omia tietoja eikä heille tarvitse puhua. Aina pitää kertoa vanhemmille.

On silti ilahduttavaa huomata, että poikamme englannin kielen taito kehittyy hurjaa vauhtia pelaamisen ja Youtubesta katsottujen pelivideoiden myötä. Maailma on hänelle paljon enemmän auki, kun hän ymmärtää netin linkittävät ihmiset samoille tasoille. Onhan pojilla ihan sairaan hauskaa, kun he pelaavat yhdessä. Kaikki omilla puhelimillaan ja pelin kautta he ovat samassa maassa. Tunnelma on ihan katossa kuin lätkän MM-finaaleissa.

 

Pelaamisesta on tärkeää puhua oman lapsen ja hänen kavereidensa kanssa. Vanhempien yhteinen tiedon vaihto on ollut meille ainakin äärimmäisen tärkeää. Uskon, että pelaamisenkin suhteen rajat antavat turvaa. Niin, usein olen sanonut pojallemme: ”Me laitamme rajat, koska välitämme sinusta.” <3

 

*Mitä mieltä sinä olet lasten palaamisesta? Millaisia rajoja teillä on? Kaipaatko enemmän keskustelua muiden aikuisten kanssa lasten pelaamisesta?

Kommentit (4)

Ammattinörtti

Hyvä ja aiheellinen postaus - liian monet vanhemmat eivät ole tietoisia siitä kuinka realistisia ja väkivaltaisia pelit nykyään ovat.

Peleissä on ikärajat, joita on syytä noudattaa ainakin ohjeellisesti.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi Ammattinörtti. Olen täysin samaa mieltä. Pelit vaihtuvat lapsilla tiuhaan ja perässä pysyminen ei ole aina helppoa. Siksi on minusta hyvä alusta asti opettaa, että aikuisen pitää tietää, mitä pelataan. 

Ja ikärajat. Siinä on hyvä ohjenuora, mutta noudattaminen on kyllä ihan villilänsi. Harvemmin k-15 tai k-18 peli on hyväksi kymmenvuotiaille. Yhdessä pelaamalla pääsee onneksi hyvin perille siitä, miksi pelin ikäraja on tietynlainen.

Pelikasvattaja

Hei! Hyvä kirjoitus lapsille tärkeästä harrastuksesta. Pelien kanssa pähkäilevien vanhempien tueksi on kirjoitettu kattava ja maksuton kirja, jonka voi ladata osoitteesta: www.pelikasvatus.fi

Puhu muru

Kiitos palautteestasi. =) Ja mahtavaa, että jaoit vinkkisi ilmaiseen pelikasvatukseen liittyvään kirjaan. Toivottavasti mahdollisimman moni vanhempi tutustuu siihen. Itse ainakin aion tutustua. 

Olen saanut kasvaa vahvojen naisten ympäröimänä. Suvussamme olin elossa samaan aikaan neljä sukupolvea, kun olin lapsi. Tänäänkin mummolassamme kolmen lapseni kimpussa touhusivat kolmen sukupolven äidit. Äiteinä olemme olleet erilaisia monestakin syystä. Nyt kun on itse äiti, heitä kaikkia tarkastelee uusin silmin.

 

Isoisoäiti Aleksandra eli pienen pienessä metsämökissä Lopella kahden pienen tyttärensä kanssa. Toinen heistä oli isoäitini eli mammani Anna- Liisa. Mammani sai tyttären, josta tuli minun äitini. Toisesta isoisoäidistä Signestä tuli kolmentoista lapsen äiti, joista yksi on vaarini Oiva. Vaarini sai pojan, josta tuli isäni. Minä synnyin vuonna 1985. Nyt minullakin on lapsia ja he ovat osa tätä ketjua. Ja samalla olen liittynyt uuteen ketjuun mieheni suvun kanssa.

Seksuaaliterapia-opintoihini kuului sukupuun kanssa työskentely. Se oli koskettavaa, hämmentävää ja todella kiehtovaa. Tutkiminen jäi vielä kesken, mutta sain hahmoteltua sukupuutamme. Näin myös sukumme uudessa valossa. Erityisesti pohdin juuri äitien ketjuja. Miten erilaista äitiys onkaan ollut 1930-, 1960-, 1980 ja 2000-luvuilla. Miten erilaiset puitteet meillä on ollut kasvattaa lapsiamme. Ja silti olemme yrittäneet parhaamme.

 

Kun tein sukupuutamme näin äitien ketjussa paljon iloa, mutta myös surua. Pettymyksiä, kyyneleitä, köyhyyttä, sairautta ja joskus umpikujia. Silti nämä eri naiset (minä mukaan lukien) ovat selviytyneet. Ei se helppoa ole ollut. Sen kuuli tarinoissa joita kuulin, kun haastattelin sukulaisiani. Tunnetko sinä teidän suvun äitien ketjua? Millainen se on? Tai voisiko siitä ottaa selvää?

 

Paikkani äitien ketjussa on nyt tuoreen äidin rooli. Kasvatan itse nuorinta polvea. Isoäitini puhuu nuukuuden tärkeydestä. Äitini muistuttaa jämäkän kasvatuksen ja rakkauden tasapainosta. Itse haluan antaa lapsille tilaa pohtia keitä he ovat ja mihin ovat menossa. Minä tarjoan puitteet ja opetan heidät lentämään siivillään.

 

Välillä kasvatamme lapsiani sulassa sovussa. Ja välillä rätisee ja ritisee. Useimmiten isoäitini on ankarin, äitini jossain puolivälissä ja minä sovittelevin. Imetyksestä olemme aina olleet yhtä mieltä. Se on tärkeää ja ihmeellistä. Ruokaan suhtaudumme hyvin eri tavoin ja siitä keskustellaan usein. Isoäitini syö melkein mitä vain ja kaiken loppuun asti. Äitini syö valikoidummin ja hänen bravuurinsa on lasteni suosikki lasagne. Minä yritän tarjota itse tehtyä kotiruokaa ja luomua, jos se on mahdollista. Heikkouteni on ruuan jättäminen lautaselle. Ennen vain ajattelin, että miksi isoäitini nipottaa ruuan jättämisestä. Nyt tiedän, että hän tietää mitä oikea niukkuus on. Ja minä voin ottaa mallia hänestä, arvostaen hänen elämänpolkuaan.

 

Äitien ketjuun kuuluu myös luopuminen.  Jokainen luopuu hiljalleen omasta paikastaan ja siirtyy ketjussa eteenpäin. Oma äitiys muuttuu isoäitiydeksi ja hyvällä onnella isosisoäitiydeksi. Ja jossain vaiheessa aika jättää. Olen vasta viime aikoina tajunnut, miten arvokkaita nämä yhteiset hetket ovat. Miten paljon voin kuulla, saada tietoa ja tarinoita perheestäni. Kaikista äideistäni.

 

Äitien ketjuun kuuluu myös saaminen. Miten ihmeellistä oli oman esikoisensa synnytyksessä nähdä myös äitini ilo mummoksi tulosta. Miten innoissaan mummolaan aina saavutaan ja töö-tö-te-tään autolla merkiksi, että ME olemme saapuneet. Ja mummo ja pappa tulevat vastaan. Voi niitä takapenkin hangonkeksi-hymyjä. Isoisoäitini on vanha ja viisas hieman jopa salaperäinen lapsilleni. Hän puhuu asioista, mitä nämä diginatiivit lapsoset eivät aina ymmärrä. Mutta hän on kovin rakas. Ja rakkaus, jonka näen isoäitini silmissä on jotain mistä en vielä edes tiedä.

 

Olen usein miettinyt, mitä minun pitäisi kysyä muilta sukuni äideiltä kun vielä voin. Mitä minun pitäisi sanoa? Muutakin kuin, että ilman heitä en olisi tässä kirjoittamassa tätä blogia.  

 

Ehkä minun pitäisi vain kuunnella ja olla läsnä. Tavata heitä. Arvostaa heitä. Antaa lapsilleni mahdollisuus tutustua heihin. Olla välillä puuttumatta hieman vähemmän ja seurata ihaillen. Ja katsoa lempeydellä. Kaikilla meillä on virheemme, mutta myös valtavasti onnistumisia.

 

Miksi ei jo tänään sanoisi heille, omalle äidille, anopille ja isoäideille, miten rakkaita he ovat. Kaikkine säröineen. He ovat osa meitä ja me heitä. Go äidit. Ylpeydellä. <3

Kommentit (0)

Tällä viikolla yhtenä iltana 4-vuotias tyttäremme leikki naapurin tytön kanssa. Me äidit olimme pienempien kanssa olohuoneessa ja juttelimme. Meidän makuuhuoneen ovi kävi ja tytöt tulivat peräkanaa olohuoneeseen.  Tyttömme kaverilla oli pikkuhousut alhaalla ja niihin oli mennyt punaviiniä. Olimme hetken ihmeissämme. He olivat kuulemma leikkineet lääkärileikkiä makuuhuoneessamme. Punaviini oli ollut lääkettä, jota tyttäreni oli laittanut kaverinsa pimppiin. ”Lääkepunaviini” oli keittiöstä löytynyt tyhjä viinipullo.

Kyllä. Lastenlääkärileikit saavat aikuisen hämilleen. Vaikka minun pitäisi tietää, olin silti ihmeissäni. Tytöille juttu oli hauska ja he olisivat voineet jatkaa sitä. Kyselimme heiltä hieman leikistä. Molemmat olivat olleet mukana siinä omasta tahdostaan. Me aikuiset otimme asian rauhallisesti ja hymyillen. Olisi voinut olla kuitenkin toisin.

Puhuin tapahtuneesta työpaikallani ja kollegani kertoi oman tarinansa lapsuudestaan.

Leikimme naapuruston lapsien kanssa meidän mielestä tosi hauskaa leikkiä. Menimme vuoron perään kaverini leikkimökkiin. Se kuka meni mökkiin, riisui itsensä alastomaksi. Ja muut kurkkivat innoissaan ikkunoista. Leikki loppui siihen kun naapurin äiti huomasi sen ja oli hyvin vihainen. En hetkeen kehdannut mennä heille leikkimään, koska minua hävetti niin paljon. Olihan hän keksinyt leikin.

Nykyään työkaverini osaa nauraa asialle vaikka se ei silloin naurattanut. Aikuisten reaktiot voivat olla joskus rajuja, koska aikuinen pelästyy tai hämmentyy niin paljon. Työkaverinikin tunnistama häpeän kokemus, voikin seurata aikuisen reaktiosta. Ei niinkään siitä, mitä tapahtui.

Kävimme meille tapahtunutta tilannetta läpi tekstiviesteillä samana iltana ja puhuimme siitä vielä leikkipuistossakin. Minusta olimme toimineet hyvin ja tytöt tuskin saivat ikävää muistoa. Lapsille voi kuitenkin puhua ja pyytää anteeksi, jos on reagoinut liian voimakkaasti.

Lähes kaikilla meillä vanhemmilla on omat lääkärileikkimuistomme. Muistatko sinä omaasi? Muistan vain kihelmöiviä hetkiä kun löysimme mummolasta vanhoja pornolehtiä 70-luvulta. Niissä oli jotain todella kiinnostavaa ja kutkuttavan olon muistaa vieläkin. Jostain kumman syystä lehdet olivat kadonneet kun seuraavan kerran etsimme niitä.

On hyvä pohtia omia kokemuksia. Sillä kun me kohtaamme omat lapsemme lääkärileikkien pauloissa omat kokemuksemme vaikuttavat meihin. Onko sinulle huudettu? Onko sinulle ollut joku vihainen? Onko sinulle oltu ymmärtäväisiä ja juteltu asiasta? Nolottaako muistot sinua?

Lasten lääkärileikit kuuluvat onneksi normaaliin seksuaalikehitykseen. Se liittyy ylpeyteen ja uteliaisuuteen omaa vartaloa kohtaan. Niistä ei useimmiten tarvitse olla huolissaan. Lapselta voi kysyä, oliko hän leikissä mukana vapaaehtoisesti. Samalla voi kertoa, että on hyvä osata selkeästi sanoa kun haluaa leikkiä ja kun ei halua. Lääkärileikit kuuluvat samanikäisille kaveruksille. Jos toinen lapsista on isompi tilannetta kannattaa seurata tarkemmin.

Nyt varmaan pohdit, mitä hyvää lääkärileikeissä sitten on?

Kun puhumme kehosta ei pimppiä tai pippeliä kannatta arvottaa erilailla kuin sormia tai nenää. Silloin kerromme lapsillemme, että niistä voi olla ylpeä ja niistä voi puhua. On tärkeää, että tyttö tietää että hänellä on pimppi. Ja poika, että hänellä on pippeli. On hyvä kertoa, että alapään koskettelu tuntuu hyvälle. Kun pimpeistä ja pippeleistä saa puhua ne ovat myös olemassa. Ja kun ne ovat olemassa voivat lapsemme myöhemmin oppia nauttimaan omasta seksuaalisuudestaan.

Minä ainakin haluan kuulua äitinä siihen sukupolveen, mikä kasvattaa tytöt ja pojat kokonaisiksi ihmisiksi. Ja siihen kuuluu utelias ja iloinen suhtautuminen seksuaalisuuteen. 

Kommentit (2)

Pimu

Hienoa, että nostit tämän aiheen vanhemmille pohdittavaksi ja annat vanhemmille luvan hämmentyä ja ihmetellä. Se ei häpäise lasta, niinkuin jyrkkä kieltäminen tai leikin lopettaminen ilman keskustelua. Itse muistan häpeän ja korvissa soi kaverin vanhempien käsky " nyt vaatteet päälle ja sinä lähdet heti kotiin!" Olimme kaverin kotona n. 6- vuotiaina ja piilouduimme ilman vaatteita vaatehuoneen.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Pimu. Olet ihan asian ytimessä. Haluan antaa luvan puhua ja ihmetellä. Olla hämmentynyt. Lapsen kanssa voi ihmetellä yhdessä.

Meitä vanhempia painaa usein juuri omat kokemuksemme. Niin kuin itsekin mainitsit esimerkin lapsuudestasi. Häpeä ei tee meille tai lapsille hyvää. Onneksi lapsilta voi pyytää anteeksi, jos menee pieleen. Empatia on hyvää lääkettä häpeälle. Ei meidän vanhempien tarvitse olla täydellisiä. Asian pohdinta voi tehdä kuitenkin hyvää.

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat