Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Häpeän kanssa taistelevat lähes kaikki jossain vaiheessa elämää. Silloin kun häpeä liittyy parisuhteeseen ja sen seksielämään, se voi muuttua hyvin painavaksi. Eräs lukijani halusi kertoa hyvin henkilökohtaisen tarinansa, jotta naiset samassa tilanteessa ymmärtäisivät etteivät ole yksin. Samalla hänen tarinassaan nousee vahvasti esiin, miten tärkeää on kuunnella itseään ja muistaa pyytää sekä vaatia myös kumppaniltaan. Ei vain miellyttää toista.

 

Nainen, 40v. kokemukseni: 

 

Kun tapasimme mieheni kanssa olimme jo aika pian intiimisti yhdessä. Mieheni kertoi heti, että hänellä on haasteita potenssin kanssa jos on uusi kumppani. Olin asian suhteen kovin ymmärtäväinen ja törmännyt vastaavaan aikaisemminkin. Suhteen edetessä hän kuitenkin kertoi minulle, että hänellä on ollut jo nuoruudesta testosteronivaje. Sitä oli hoidettu sekä injektio- että tablettihoidolla ja tasoja seurattiin säännöllisesti.

 

En alkuun ehkä oikein ymmärtänyt mitä se käytännössä tarkoitti. Se tarkoitti sitä, että meillä ei ollut koskaan spontaania yhdyntää. Yhdyntä vaati tapahtuakseen aina pillerin, joka alkoi vaikuttaa tietyn ajan kuluttua. Pystyimme keskustelemaan siitä yhdessä, mutta ystävieni kanssa en pystynyt puhumaan asiasta. Häpesin tilannetta, vaikkei se ollut kummankaan vika tai syy. Molemmat tiedostivat ongelman, mutta siitä puhuttiin enemmän käytännön tasolla eikä niinkään tunnetasolla. Hän jotenkin myös ajatteli, että se on hänen ongelmansa ja koin ettei hän ymmärtänyt niitä tunteita mitä tilanne minussa aiheutti.

 

Tuntui pahalta kun ulkopuoliset vitsailivat, ettemme muuta tee kuin nussi kun olemme vastarakastuneita. Tai kun kaveriporukat heittivät läppää siitä, ettei jollain seiso. En kuitenkaan koskaan sanonut tilanteissa mitään, kuuntelin vain ja itkin hiljaa sisälläni.

 

Seksiä oli alusta lähtien hyvin harvoin ja minä tein sen suhteen yleensä aloitteen. Selitin itselleni asiaa hänen tilanteellaan. Vaikka seksi on paljon muutakin kuin yhdyntä, meillä ei juuri ollut koskettelua tai suukottelua vaan yleensä seksi tarkoitti yhdyntää, joka oli suunniteltu ja alkoi sitten kun pilleri alkoi vaikuttaa. Se oli minulle tosi hankalaa.

 

Usein sillä hetkellä kun itse halusin, en sitä saanut. Koin, että mieheni kontrolloi tilannetta. Otti pillerin, jos halusi itse. Pyysin, että alkaisi ottamaan sitä ”varmuudeksi” iltaisin tai välillä, että voisin tehdä spontaanin aloitteen seksille. Huomasin kuitenkin jonkin ajan kuluttua, että hän ei ollut usein ottanut pilleriä ja koin itseni syrjäytetyksi ja epämiellyttäväksi. Usein myös kävi niin, että pilleristä huolimatta stondis lopahti tosi herkästi kesken tilanteen ja se aiheutti minulle lisää häpeän ja epäonnistumisen tunteita.

 

Hän ei myöskään tyydyttänyt minua ilman, että hän itsekin sai ja koin, että minun tyydyttämiseni oli hyvin mekaaninen suoritus, ”pakko hoitaa vain pois alta”. Koin, ettei hän kiihottunut minusta millään tasolla missään tilanteessa. Itsetuntoni ja omanarvontuntoni laski suhteen aikana nollaan. Mieheni ei tehnyt juuri koskaan aloitetta seksiin, koska hänellä ei ollut mitään haluja. Koin, etten ollut riittävän kaunis tai kiihottava. Tiesin hänen katsovan jonkun verran pornoa ja tyydyttävän itsensä silloin ilman pilleriä. Se sai minut entistä enemmän ajattelemaan, että hän halusi tehdä sen helposti, ilman minua. Koin, etten pystynyt tyydyttämään hänen tarpeitaan enkä ollut hänen mielestään viehättävä.

 

Hän ei sanallistanut minulle koskaan, että olisi halunnut minua tai että olisin ollut hänen mielestään kaunis. Aloin tottua tilanteeseen ja hyväksyin sen monta vuotta. Ajattelin, että minun kuulu hyväksyä se, koska olin hänet vierelleni valinnut ja minun piti ottaa hänet sellaisena kuin hän oli. Jos toin esiin omia toiveita tai tarpeitani, sain vastaukseksi ettei minulle riittänyt mikään.

 

Vuosien myötä omatkin haluni laantuivat. Kadotin naiseuteni ja itseni. En kokenut olevani kaunis tai viehättävä, ylipäätään mitään. Meiltä katosi kosketusten ja läheisyyden myötä yhteys ja välillemme kasvoi muuri. Emme tunteneet enää toisiamme. Välillämme ei ollut enää mitään muuta kuin koko ajan kasvava etäisyys.

 

Suhteemme kesti viisi vuotta päättyen eroon minun aloitteestani. Hän kohdisti minuun myös sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Häpesin sitä, että olin jäänyt siihen vuosiksi enkä kertonut asiasta kenellekään viiteen vuoteen. Suhteessamme vallitsi tietynlainen valtapeli ja koin olevani toisen pelinappula tai marionettinukke. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja pitkään selitin tilannetta eri tavoin, tein siitä hyväksyttävää. Uskoin jopa, ettei minulla ollut oikeus pyytää tai vaatia mitään.

Nyt olen yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, joka on tuottanut minulle täysin päinvastaisen kokemuksen. Olen pystynyt alusta asti avoimesti kertomaan haavani tällä alueella pelkäämättä, että hän ei ymmärtäisi. Se on luonut välillemme vahvan yhteyden ja tunnetasolla hyvin erityisen kokemuksen.

 

En koskaan joudu epäilemään, ettenkö olisi kaunis ja haluttava. Hän katsoo ja koskettaa minua tavalla, jolla kukaan muu ei ole koskaan koskettanut. Hän haluaa minua enemmän kuin kukaan koskaan ja osoittaa sen myös. Hän myös sanallistaa paljon asioita ja saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja rakastetuksi. On ollut eheyttävää tuntea näitä uusia tunteita ja kokea olevansa arvokas ja tärkeä, maailman ihanin nainen. <3

 

Vaikeneminen vain lisää häpeää. Se lamaannuttaa ja satuttaa. Olisiko suhde voinut toimia, jos seksuaalihäiriön vaikutuksista olisi puhuttu molempien näkökulmasta avoimesti? Minkäänlaista väkivaltaa ei kuitenkaan pidä sietää ja onneksi kokemuksensa jakanut nainen lopetti suhteen. Uusi rakkaus antoi hänelle uuden mahdollisuuden ja haavatkin alkavat parantumaan avoimuuden ilmapiirissä.  <3

 

*Kiitos tarinasi jakamisesta "Nainen 40v. " Käytän nimimerkkiä tarinassa, jotta yksityisyys säilyy vaikka kokemus tulee kerrottua. Tällä viikolla Me Naiset -sivuilla on vietetty häpeäviikkoa. #vähänköhävettää

*Millaisia häpeän kokemuksia sinulla on ollut parisuhteessa? Muistathan, että sinulla on oikeus hakea apua. Apua hakemalla, saat uusia näkökulmia tilanteeseen ja et ole yksin sen kanssa. Sexpo-säätiöllä on maksutonta seksuaalineuvontaa ja maksullisia seksuaaliterapiapalveluita. Kannattaa katsoa myös oman kuntasi tarjonta. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

*Kuvat Pixabay

Kommentit (4)

Onnellinen vaimo

Toisaalta niin surullista luettavaa, liian moni mies ja sitä kautta nainen ja koko perhe kärsii kun Suomalainen terveydenhuolto ei a. tunnista testosteroni vajausta ja b. osaa hoitaa sitä. Omalla miehellä myös sairaudet ja lääkkeet romautti testo tasot, kadulta on testot hommattava että pysyy oikeasti riittävällä tasolla, kun lääkärin mielestä 9 on tosi hyvä. Eläis itse sen todellisuuden kanssa, me ei siihen suostuttu. Ja, kun testot on hyvät ei tarvi pilleriä stondikseen ja kroppa toimii normaalisti.

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos Onnellinen vaimo mielipiteestäsi ja kokemuksesi jakamisesta. Olette varmasti olleet turhautuneita tilanteeseen, jos olette kokeneet lääkityksen olevan puutteellinen. En itse ole lääkäri, joten en osaa ottaa kantaa lääkeannoksiin. Suosittelen lämpimästi miesten seksuaalihäiriöihin perehtynyttä erikoislääkäriä Juhana Pihaa, jolla on vastaanotto Helsingissä ja Turussa yksityisellä puolella. 

Ihana kuulla, että sinä ja kumppanisi olette nyt tyytyväisiä. Olkaa silti tarkkana annostuksien kanssa.

mummovm53

Surullista..vaikea ymmärtää mikä on se liima joka pitää yhdessä jos ei ole toimivaa intiimiä suhdetta...kokemukseni mukaan koskettelusta se alkaa. Tosin minun nuoduudessani kosketeltiin pitkään ja tuotettiin hyvä olo käsin paljon ennen kuin yhdyntään mentiin. Sen osaa nyt vanhanakin kun sairauksien vuoksi ongelmaa.

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos kommentistasi mummovm53. Suhdetta voi ylläpitää moni asia intiimin suhteen lisäksi. Yhteinen koti, lapset, raha, elämäntilanne ylipäätään tai joskus viha rakkauden sijaan. Olen huomannut seksuaaliterapiavastaanotolla, että aina ei ole helppo huomata että olisi aika päättää suhde.

Olen kanssasi samaa mieltä, että on tärkeää nähdä seksi laajemmin kuin vain yhdyntänä. Elämässä voi tulla hetkiä ja usein tuleekin, että yhdyntä ei onnistu syystä tai toisesta. Sitä paitsi käsin voi tuottaa paljon nautintoa, kun vain jaksaa opiskella omaa ja kumppanin kehoa. Nautinnollisia hetkiä teille sairauksien aiheuttamista ongelmista huolimatta. Vaalikaa ihanaa koskettelua. <3

Jouduin eilen outoon tilanteeseen. Tavallinen perjantai, lounasaika. Näyttämönä Helsingin keskustan Kampin ostoskeskus.

 

Olin menossa hissiin pian 2-vuotiaan kuopukseni kanssa. Vieressä hissiä odotti tyylikkään näköinen nuoripari, jolla oli suunnilleen vuodenikäinen pikkuinen rattaissa. Lapset ilmeilivät toisilleen, me vanhemmat hymyilimme tuttavallisesti.

 

Muutama hetki meni ja hissi tuli.

 

Hissi on sen verran ahdas, että kolme aikuista ja kahdet rattaat täyttävät sen. Jonkun mielestä hissi ei kuitenkaan ollut täynnä. Hissiin marssi reilu nelikymppinen mies.

 

Mies: ”Menkää sinne päin, että tänne mahtuu.”

 

Perheenisä: ”Ei tänne kyllä oikein mahdu… ”

 

Mies: ”Kylläpä mahtuu, sinne päin vaan.”

 

Perheenisä: ”Ei vittu mahdu, etkö sä urpo tajua?!!!

 

Mies: ”Mikäs vittu sä luulet olevasi?!!!!!”

 

Perheenisä: ”Vittu, etkö sä saatana nää, että täällä on kahdet rattaat. Mene urpo rullaportaita.”

 

Perheenäiti: ”Olisit hiljaa, älä viitsi… jooko…. ”

 

Mies: ”Saatanan, saatanan. Mikä sinäkin vittu luulet olevasi????!!!!!”

 

Hissin ovi alkaa vihdoin mennä kiinni. Mutta aina ehtii viimeiset sanat.

 

Perheenisä: ”Haluutko sä vittu turpaas?!!”

 

Mies: ”Haluutko ite, saatana?!!!!”

 

Syvä hiljaisuus hississä. Ilmassa oli pelkoa. Katson  varovasti kuopusta ja silitän hänen hiuksiaan. Hän näyttää hämmentyneellä.  Perheenäiti katsoo hyvin surullisen näköisenä lastaan. Surun lisäksi näin häpeän. Tunnelma on AHDISTAVA. Onneksi olin jäämässä jo seuraavassa kerroksessa.

 

Miksi, kysymys jää leijumaan ilmaan. Mistä tuli noin syvä raivon purkaus kahden tuntemattoman ihmisen välillä? Miksi itse en saanut sanaa suustani? Olinko hiljaa, koska tilanne oli uhkaava?

 

Hissikohtaaminen oli vain hetki, joka laukaisi heissä raivon. Sen takana oli varmasti paljon muuta. Paakkuuntunutta pahaa oloa, jolle ei ollut löytynyt kanavaa ulos tuloon. Oliko hissiin pääseminen symboli kelpaamisesta?

 

Poistuessani hissistä ja vielä illalla murun vieressä sohvalla pohdin hissin toista naista, tuota perheenäitiä. Puhuuko mies tuolla tavalla hänelle kotonakin? Tapahtuuko siellä jotain pahempaakin? Entä se toinen mies – kenelle muulle hän puhuu noin?

 

Vihanhallinnan ongelmat eivät ole mikään pikku juttu. Niitä ei kannata, eikä saa hoitaa olan kohautuksella. Terapiaan on hyvä lähteä ajoissa ja pikaista apua saa esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran Kriisipuhelimesta. Avun hakeminen on tie parempaan. <3

 

 

 

 

*Saa kommentoida. Mitä ajatuksia tämä herättää? Omia kokemuksia? 

 

* Tutustu Puhu muru -bloggari Marja Kihlströmin kotisivuihin: www.marjakihlstrom.fi

Kommentit (4)

emma_

Huh :( tosi kamalaa. On lohdutonta joutua tuollaiseen tilanteeseen, koska siinä ei (minä en) yleensä osaa sanoa tai tehdä mitään mikä auttaisi. Tai ei vain pysty auttamaan ja joutuu vain poistumaan. Jälkeen päin juurikin miettii vain asioita, ja voi vain toivoa että ihmiset ovat turvassa. Itse käytän esim. paljon julkista liikennettä, ja näen paljon lapsia ja vanhempia ja tilanteita jotka jäävät painamaan mieltä. Uhkaavia tilanteita ei ole ollut, mutta nähnyt lapsia joilla ei selvästikään asiat ole hyvin.

Puhu muru

Kiitos emma_ kommentistasi. Minulla oli juuri tuollainen lohduton olo. Kaksi huutelijaa olivat niin raivonvallassa, että oli varmasti ihan hyvä etten sanonut mitään. Tilanne lamaannutti minut juuri uhkaavuuden takia. Halusin vain pitää kuopukseni suojassa. 

Tuollaiset tilanteet jäävät mieleen pyörimään. Tottakai sitä miettii, että olisiko pitänyt toimia toisin. Olisiko pitänyt puuttua? Olisiko pitänyt kysyä siltä toiselta perheenäidiltä onko kaikki hyvin?  

Ja niin kuin sanoit, olen huomannut samaa kuin sinä. Lasten pahaolo ikävä kyllä näkyy, kun liikkuu paljon julkisilla. Tilanteisiin on kuitenkin vaikea puuttua vaikka haluaisi vain auttaa. Siksikin pidän tätä kirjoitusta tärkeänä. Vaikeneminen ei auta, ei myöskään syyttely. Sen sijaan avun hakeminen on aidosti askel parempaan. Jos tämä kirjoitus rohkaisee edes jonkun hakemaan apua, ketä sitä tarvitsee. 

TT

Kaikenlaisia pipipäitä sitä on liikkeellä ja on niitä tullut nähtyäkin. Itse yllätin itseni kiroilemasta huutaen kuin merimies, kun yritin estää koiranulkoiluttajan ja läheiseni nyrkkitappelun. Se oli siinä tilanteessa ainoa aseeni ja lapset oli mukana. Jälkeenpäin itseä hirvitti, mutta en tiedä olivatko miehet moksiskaan. Lapsille yritin myöhemmin selittää tilannetta.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi TT. Noi ovat hankalia tilanteita! Jos tätä asiaa alkaisi laajemmin tarkastelemaan voisi mennä ihan yhteiskunnan tasolle ja miettiä niitä kaikkia leikkauksia, mitä on tehty mielenterveystyöhön, lastensuojeluun tai perhetyöhön. Mitä aiemmin yksilöiden ja perheiden ongelmiin voitaisiin tarjota apua sen helpompi ne olisi hoitaa. Moni ongelma ei muuttuisi ikinä edes ongelmaksi, jos olisi ajoissa riittävä tuki. Joka tapauksessa hissiepisodi oli sellainen, että se nosti pintaan huolen. Ja sama tuosta tunne tulee tuosta sinunkin kuvailemasta tilanteesta.

Tuo mainitsemasi "Jälkeenpäin itseäni hirvitti..." kuulostaa hyvin samalta tunteelta, mitä itsekin koin hissiepisodin jälkeen. Sitä jää pohtimaan, mitä muuta olisi voinut käydä? Olisko voinut tehdä toisin? Oli varmasti todella hyvä, että puhuit siitä lasten kanssa jälkikäteen. Puhuitko itse sitä läpi jonkun kanssa? Toimit minusta hienosti. <3

Kun aloin odottaa esikoistani, tiesin sisimmässäni, että minusta tulee äiti yksin. Oli selvä, että minun ja hänen isänsä yhteiselo ei onnistuisi. Tulevan lapseni isättömyys mietitytti paljon.

 

Lapseni isä halusi vain minut. Minä en halunnut häntä miehekseni, vain ainoastaan isäksi lapselleni. Emme päässeet yhteisymmärrykseen ja tiet erosivat lopullisesti.

 

Otin asian puheeksi neuvolassa ja lastenvalvojan luona. Pohdimme yhdessä, miten aikanaan kertoisin lapselleni hänen isästään. Halusin puhua totta ja jättää negatiiviset asiat taakseni.

 

Aika kului.

 

Tapasin murun. Murun kanssa puhuimme lapseeni liittyvät asiat selville parien ensimmäisten treffien aikana. Muru oli kanssani samaa mieltä siitä, että kertoisimme totuuden lapselleni, kun hän alkaisi kysellä asiasta. 

 

Murusta tuli lapselleni isä. Isä, joka oli läsnä elämässä jokaisena päivänä, ottamassa vastaan tunteet kiukusta iloon. Me muodostimme perheen. Saman katon alle muutimme jo parin kuukauden seurustelun jälkeen.

 

Saimme murun kanssa yhteisen biologisen lapsen. Esikoiseni oli silloin jo 4-vuotias. Tuli SE hetki. Tuli kysymys, jota olin odottanut ja pelännyt.

 

”Kuka laittoi äiti minun vauvasiemeneni sinun pimppiisi? Ethän sinä ollut isin kanssa vielä silloin, kun minä synnyin. ”

 

Oli aika kertoa hänelle, että olin ollut rakastunut toiseen mieheen kuin muruun, kun hän sai alkunsa. Vuosien varrella olimme kertoneet esikoiselle ajasta, jolloin olin hänen kanssaan kahden. Nyt vain jatkoimme tarinaa. 

 

Kysyin, halusiko hän nähdä kuvan biologisesta isästään. Hän halusi. Jännitys oli läsnä hetkessä, jolloin avasin laatikon, jossa kuvat olivat.

 

Kaikki tapahtui nopeasti. 4-vuotias oli hetken hyvin utelias. Muru vakuutti, että hän on yhtä paljon isä hänelle kuin aiemminkin.  Esikoinen sai kysymykselleen vastauksen ja kerroimme, että hän saa aina kysyä asiasta. Sitten hän palasi legojen luo. Elämä jatkui.

 

Välissä on kulunut vuosia. Nyt esikoisen 10-vuotissyntymäpäivät ovat jo lähellä. Hänen biologisesta isästään on puhuttu. Kuvia on katseltu satunnaisesti koko perheen voimin. Ikinä he eivät ole tavanneet. Uskon, että hiljalleen alkanut murrosikä nostaa myös tämän asian pinnalle.

 

Olen iloinen, että uusperheessämme on näin avoin ilmapiiri. Tästä olisi voinut kasvaa iso ruma salaisuus, jota vähän pelkäsin.  Uskon itse totuuteen ja se on auttanut pelon sekä epävarmuuden sietämisessä. Uskon ennen kaikkea lapseni oikeuteen kuulla totuus isästään. Haluan, että hän voi olla ylpeä kaikista juuristaan. 

 

En tiedä, koska tulee se hetki, kun esikoinen sanoo: ”Haluan tavata biologisen isäni”. Se jännittää, mutta sitäkin olen odottanut. Haluan, että hän saa olla kokonainen. Tiedän, että hän on kyllin vahva käsittelemään tämän kaiken minun ja murun kanssa. Olen sopinut jo vuosia sitten esikoiseni biologisen isän kanssa, että häneen voi ottaa yhteyttä kun on sen aika.

 

Elämässä sattuu ja tapahtuu. Jotkut asiat aiheuttavat kirvelevää pahaa mieltä jälkikäteen ja tekee mieli salata ne. En minäkään olisi halunnut, että esikoiseni äidiksi tulo menee näin! 

 

Osa ihmisistä voi vain lisätä kirvelyä. Se saa kirvelyn pahenemaan ja siitä tulee häpeää. Häpeä saattaa kuiskia korviin hyvin synkkiä asioita ja käskeä tukkimaan suun. Älkää suostuko siihen. Hakekaa apua ja yrittäkää selvittää häpeän juuret. Jokaisella on oikeus virheisiin ja yleensä olemme itse itsemme pahimpia syyllistäjiä.

 

Miten olisikin lempeys? Armollisuus? Ymmärrys? Tämän meidän perheen tarinankin voi tulkita monella tapaa. Yhteen blogikirjoitukseen kun mahtuu vain pintaraapaisu. Onko siitä silti mitään hyötyä, että tuomitsee itsensä tai muita? Suurin osa meistä yrittää toimia niin hyvin kuin pystyy vaikeinakin hetkinä. 

 

Olen lastenpsykiatri Janna Rantalan kanssa täysin samaa mieltä. Siksi haluan tähän loppuun jakaa hänen neuvonsa, joka antoi minulle voimaa kirjoittaa tästä minulle vaikeasta aiheesta:

 

”Kun lapselle kertoo myös ikävistä asioista, samalla rakentaa lapsen luottamusta. Kun lapsi oppii, että kurjistakin asioista voi puhua, hän uskaltaa ehkä itsekin myöhemmin puhua omista ongelmistaan vanhemmille. Hän oppii luottamaan, että vanhempi ei vähästä hätkähdä ja että yhdessä voi selvitä vaikeistakin asioista.” (Helsingin Sanomat 17.4.2017

 

 

 

*Oletko sinä joutunut kantamaan lastasi koskevaa salaisuutta? Miltä se on tuntunut? Oletko kertonut hänelle totuuden? Mitä sitten tapahtui? Tai onko sinulta jätetty kertomatta tai kerrottu lapsena jokin sinuun liittyvä salaisuus? Jos joku kertoo tänne oman tarinansa, toivon että kaikki kunnioittavat häntä. En suvaitse tänne kommentteihin minkäänlaista haukkumista. Muistetaan armollisuus. <3

Kommentit (8)

Faijahommia

Erinomainen pointti tuo, että lapselle pitää osata puhua ikävistäkin asioista!

Oli varmasti raskasta/pelottavaa kertoa lapselle hänen biologisesta isästään? Ja nyt puolestaan on helpottuneempi olo? :)

Mahtavaa, että perheasiat on nyt reilassa :)

https://faijahommia.fi/

Puhu muru

Kiitos Faijahommia. =) Ehkä se kertominen lapselle jännitti ja aavistuksen pelotti. Se auttoi, että olimme aina pikku hiljaa kertoneet tarinaa hänelle. Ja toisaalta murun tuki, me olimme yhdessä siinä.

Uskon, että vanhemman tunteet heijastuvat lapseen noissa tilanteissa ja siksi on tärkeää olla itse sinut tilanteen kanssa. Mutta eivät nämä yksinkertaisia asioita ole. Siksi jokaisen vanhemman täytyy itse punnita ja löytää oikea tapansa toimia. Tämä oli meille oikea ja työ jatkuu läpi elämän. 

Lisbeth

Minun lapseni isä kuoli itsemurhan kautta kun lapseni oli parin kk ikäinen. Vuosia itse pelkäsin ja odotin että milloin kysyy missä hänen isä on. Nyt päälle 4 vuotta ja ollaan välillä katseltu kuvia ja olen kertonut muistoja. Olen kertonut että iskä sairastui pahasti eikä enää jaksanut elää. Se on riittänyt tältä erää. Olen samaa mieltä että vaikeistakin ja ikävistäkin asioista pitää puhua lasten kanssa.

Puhu muru

Kiitos Lisbeth kokemuksesi jakamisesta. <3 On varmasti ollut välillä rankkaa kantaa lapsen asiaa sisälläsi oman surusi rinnalla. Hienoa, että olet kuitenkin uskaltanut kertoa lapsellesi hänen isästään pala palalta. Tuo kuvien katselu ja muistojen muistelu tuntuu olevan hyvä tapa. Se antaa hyvin tilaa lapsen kysymyksillekin ja luo suhdetta menehtyneeseen isään. Voimia arkeen ja ihanaa kevät aurinkoa. =)

-Tiitiäinen -

Meillä vähän sama tilanne. Nykyinen muruni on toiminut isänä esikoiselleni 1-vuotiaasta saakka. Esikoiseni isä vaan kylmästi jätti minut aikanaan ja sanoi ettei halunnut olla miasään tekemisissä lapsen kanssa. Nykyinen muruni on ollut maailman paras isä esikoiselleni ja myös kahdelle yhteiselle lapsellemme. Odottelemme itsekin tilannetta,että hän kysyy itse asiasta jotain. Olemme sopineet kertovamme myös silloin. Asiaa tosin ei yhtään helpota oma äitini joka vähän väliä möläyttelee tahallaan vaikka ja mitä :( ja ihan vaan kiusallaan.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta -Tiitiäinen-. <3 Teidän tilanne tosiaan kuulostaa samalta. Ihanaa, että sinäkin olet löytänyt ihanan oman murun rinnalle ja perhe on kasvanut. Esikoisen biologisesta isästä puhuminen menee varmasti oikein hyvin, kun te olette asiasta samaa mieltä murusi kanssa. Toivottavasti äitisi ei möläyttelisi ja antaisi teille rauhan kertoa. Se ei varmasti tunnu kivalta. 

Ehkä sinä voisit näyttää äidillesi tätä blogia ja yrittää selittää asiaa? Äitisi tuskin kuitenkaan haluaa mitään pahaa sinulle. Energiaa asian selvittämiseen! =)

vakavavaaka

En lue enkä ole kiinnostunut blogeista, mutta bongadin sinut vauvaryhmästä ja kiinnostuin lukemaan blogiasi, jonka rohkaisemana kerron oman tilanteeni. En seurustellut lapseni isän kanssa, en voi sanoa meidän edes "tapailleen" koska ei se sitäkään ollut, oikeastaan en enään tiedä mitä meillä oli, mutta meidän maailmat ei tosiaan kohdannut jolloin en edes haaveillut meistä pariskuntaa. "Tapailimme" kevät-kesän ajan, heinäkuun lopussa huomasin raskauteni.. Tiesin jo tuolloin että nyt se on ohi miehen kanssa ja niinhän se olikin. Mies ei halua olla lapsen kanssa missään tekemisissä, vaan jatkoi elämäänsä niinkuin ennen. Aborttia ehdotti, lopuksi myös ettei tunnustaisi isyyttään vaan voisi olla "setä" joka tapaa lastaan silloin tällöin. Maku meni totaalisesti kun hän suoraan sanoi lapsen vievän rahat häneltä ja että olen pilannut hänen elämänsä.. Ehkä sitten olenkin. Poikani syntyi 27.3, opetteluahan tämä on ollut ja antoisaa sellaista. Mies nyt 'joutui' tunnustamaan ja prosessi on vielä kesken, itseltäni syö voimat mennä myös lastenvalvojalle lapsen kanssa. Tähän asti en ole miettinyt mitään , ylimääräistä, mutta kun pojulla on viime päivinä ollut todella kivuliaat masuvaivat ja näen tuskan hänen silmistään, olen itsekin romahtanut itkuun.. Miksi niin viaton lapseni joutuu kärsimään vatsakipujensa lisäksi isänsä valinnoistaan... Ja tulevaisuus.. Miten kerron hänelle ettei isää vaan yksinkertaisesti kiinnostanut.. Olen itse kasvanut ilman isää enkä muutenkaan ole koskaan seurustellut. Bä

Blogisi on kaikinpuolin voimaannuttavaa luettavaa, faceskin odotan aina uutta linkkiäsi :) ja niinkuin sanoin, blogisi on ainut jota luen, kaippa sama tilanteesi esikoisen kohdalla herätti minut, ihanaa että olet löytänyt Murun joka on isä myös esikoisellesi. Saat olla ylpeä hänestä <3

Puhu muru

Kiitos vakavavaaka oman kokemuksesi jakamisesta. <3 Olet joutunut kantamaan paljon vastuuta yksin ja kantamaan vielä syyllisyyden taakkaa. Lapsesi isä on sanonut sinulle ilkeitä asioita vaikka on itse ihan yhtä vastuussa lapsesta kuin sinäkin. 

Vauvan mahavaivat synkentävät mieltä helposti ja toisen kipua on raastavaa katsoa. Toivottavasti vaivat menisivät pian ohitse. Muista kysyä neuvolasta rohkeasti vaan apua vauvan masuvaivoihin tai omaan jaksamiseen. He ovat sinua varten. Itse ainakin koin esikoisen kanssa, että neuvolatätini oli yksi tärkeä ihminen turvaverkossani. Ja aikuinen, jonka kanssa sai puhua. Tai onko sinulla ystäviä, joiden kanssa voit puhua?

Yksinään asioita pähkäillen moni asia muuttuu vaikeammaksi kuin mitä ne usein ovatkaan. Tuo lapsen isättömyys on yksi niitä asioita, joista kannatta rohkeasti puhua. Voi olla, että apua löytyy esimerkiksi mieskaveri - toiminnasta jossain vaiheessa. Olet hyvä äiti yksinkin lapsellesi, älä ikinä unohda sitä. 

Ihana saada sinulta palautetta, että blogini voimaanuttaa. Kiitos kovasti. <3 Luin murulle ääneen kirjoituksesi. Olet vasta pienen vauvasi kanssa uuden polun alussa. Yritä jaksaa, pidä huolta itsestäsi ja lapsestasi. Uusi rakkaus voi tulla elämään juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Voimia arkeesi ja ihanaa kevättä. <3

Pitkä nainen kuulee elämänsä aikana useita kertoja: ”Kuinka pitkä sä oikein olet?” Se loukkaa monia, vaikka kysyjä ei edes sitä tarkoittaisi loukkaavaksi. Kuitenkin tilanne on samankaltainen kuin, jos kyseessä olisi pyöreä ihminen.  Heitä loukkaa kysymys: ”Kuinka paljon sä oikein painat?” On selvää, ettei niin saisi kysyä toiselta ihmiseltä.

 

Pituus aiheuttaa helposti naiselle häpeän tunteita, mikä on mielestäni väärin. Nainen saattaa pohtia kelpaako hän naisena. Onko hän ruma, pelottava tai epäsopivan kokoinen? Kelpaamattomuuden tunne johtaa helposti siihen, että ryhti menee kumaraan ja nainen yrittää olla lyhyempi.

 

Olisi tärkeää saada olla ylpeä itsestään kaiken kokoisena. Pitkiä naisia on koko ajan enemmän, mutta silti se on joillekin ongelma.  Voi olla hyvin, että nainen on itse tyytyväinen ulkomuotoonsa, kunnes joku kommentoi ilkeästi hänen pituuttaan. Se voi olla joku ventovieras mummu, joka sanoo: ”Ai kauhee ku sää oot pitkä! Mistäs luulet miehen löytäväs?”

 

Monia pitkiä naisia huolettaakin seurustelukumppanin löytäminen. Moni pelkää kelpaanko, löytyykö minua pidempää kumppania, voinko olla itseäni lyhyemmän kumppanin kanssa tai mitä muut ajattelee. Treffeillä saattaa kuulla typeriä kommentteja pituudesta ja niitä alvariinsa viljelevät kannattaa jättää kahvilan pöytään yksin istumaan. Kengän kokoa tai housujen lahkeen pituutta kyselevät dillet eivät ole useinkaan elämänkumppanimateriaalia. Voit vastata iloisesti, ettet aio kutistua lähivuosina ja sitten vain lähdet.

Olen itse 180 cm pitkä. Olen kuullut monenlaisia kommentteja ja mielipiteitä pituudestani elämäni aikana. Miksi käytän korkokenkiä tai mitä olen oikein syönyt, kun minusta tuli näin pitkä. Baarissa useampi vastakkaista sukupuolta edustava ”känni-urpo” on tullut inttämään, etten saisi käyttää korkokenkiä. Paras kommentti on ollut ehdottomasti: ”Et kuuletko sä ees pieruas?”

 

Toiset taas ovat suorastaan palvoneet pituuttani ja ihailleet pitkiä sääriäni. Heistä pitkä nainen saa sukat pyörimään jaloissa ja kiinnittää huomion paikassa kuin paikassa. Erityisesti on ihana kuulla, kun toinen nainen ihailee rohkeutta näyttää naisellisuutensa 110 prosenttisesti.

 

Murrosiässä ei ole helppo olla pitkä nuori nainen. Pojat laahaavat perässä pituuskasvussa ja suurin osa tytöistäkin on pienempiä. Sitä pohtii helposti, miksi ihmeessä minua rangaistaan pituudella. Tulee olo, ettei kuulu joukkoon tai on jotenkin vääränlainen. Itse kuulin huutelua kirahviksi ja amatsoniksi. Se tuntui todella pahalta ja teki lommon herkkään nuoren naisen itseluottamukseen.

 

Minun onneni oli, että pelasin koripalloa. Siellä pituus oli hyvä asia ja siitä oli hyötyä. Sain olla pitkien naisten ympäröimä positiivisella tavalla. Olen tavannut niin monta upeaa pitkää naista! Kukaan heistä ei varmaan ole aikuiseksi kasvanut ilman omaa kipuilua pituuden kanssa, mutta jokainen heistä on saanut voimaa huomatessaan, ettei ole ainoa.

Viime keväänä kuuntelin ostoksilla ollessani äidin ja teini-ikäisen tyttären keskustelua. Tyttö oli varmaan minun pituiseni ja äiti muistutti häntä koko ajan, ettei kannata ostaa mitään kenkiä, joissa on korkoa. Olin järkyttynyt. Miten tuo äiti ajatteli? Voi olla, että hän ”suojeli” tytärtään. Samaan aikaan hän epäsuorasti sanoi, että tytär ei kelpaa.

 

Minun oli pakko mennä äidin ja tyttären luokse. Sanoin ystävällisesti, että kannattaa ihmeessä ostaa sellaiset kengät, joista tykkää. Pitkät naiset ovat upeita korkokengissä. Kerroin myös, että itsekin ujostelin nuorempana käyttää korkokenkiä, mutta nykyään käytän niitä aina juhlissa ja muulloinkin. Tyttö hymyili minulle arasti, myyjä nyökytteli ja äiti katsoi poispäin.

 

Jokaisella vanhemmalla onkin tärkeä rooli pitkän tytön ja nuoren naisen itsensä hyväksymisen tiellä. Jos kotoa tulee viesti, että sinä olet upea, on muun maailman kommentit helpompi kestää. Vanhemmat voivat myös opettaa oikeanlaista asennetta ottaa vastaan kaikki ”lannistaja-siat”. Kaikkea ei tarvitse sietää eikä kaikkia kannata kuunnella.

 

Älkää siis sisaret ikinä lopettako korkokenkien käyttöä! Ainakaan kenenkään miehen takia.

 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (7)

Linda

Mä pystyin samaistumaan tähän tekstiin NIIN hyvin! Oon tosin sitä toista ääripäätä, eli todella lyhyt. Samat kipuilut on silti käyty pituuden suhteen, ja samallai saa kaikkialla kuulla kommenttia ja kyselyitä siitä miks oon näin lyhyt ja miten muka pystyn tekee asian xyz ja näin. Ihanaa et kerroit sille tuntemattomalle tytölle että sil on oikeus käyttää just semmosia kenkiä ku tykkää, ja et ite oot rohkeesti pituutes kaa niin korkkareilla ku ilmankin.

Ja haluun viel lisätä tähän että siinä missä pitkä nainen on ihan yhtä oikeutettu korkkareihin ku lyhyemmätkin yksilöt, ni myös lyhyillä on oikeus olla käytämättä niitä korkkareita ja kulkea tasan niin matalapohjaisissa kengissä ku haluaa. Ei oo kerta eikä kaks ku ihmiset on tullu sanomaan et mun kannattais käyttää korkkareita et näyttäisin pidemmältä. En tajuu miks ihmisten pitää kulkea ympäriinsä kertomassa muille että et oo tarpeeks hyvä noin ja tekisit ny jotain ettei muut huomaa sun kamalaa "vikaas" (joita varmaan löytyy ain pituudesta ja leveydestä hiusten väriin ja ties mihin). Mut ihana et on sit niitäki jotka näkee muissa sen ainutlaatuisen kauneuden eikä yritä tunkee ketään ahtaisiin muotteihin.

Puhu muru

Kiitos Linda kommentistasi. ❤️ Mielenkiintoista, että pystyit samaistumaan tähän. Olen itsekin nuorempana lukenut kirjailija Anna-Leena Härkösen kirjoituksia hänen "lyhyydestään" ja olen kokenut samoin kuin sinä nyt. Niissä on ollut jotain tuttua ja lohduttavaa. Samaan aikaan toisen kokemus jopa syrjinnästä, sai minut suuttumaan.

Se on väärin, että ihmisen pituus antaa oikein suositella korkokenkiä - tai kieltää niiden käytön, niin kuin mainitsit. Ihan kuin keskiarvo mitasta poikkeaminen muuttaisi ihmisen "vapaaksiriistaksi" - ihmiseksi jonka ulkomuotoa voi kommentoida avoimesti.

Siksi on tärkeää tietää, ettei ole yksin. Eikä ikävää käytöstä tarvitse sietää. Kannattaa pitää puoleensa ja yrittää nauttia elämästä.

Toivon myös, että ne ikävien kommenttien sanojat miettisivät omia puheitaan. Eivät kaikki tarkoita sitä pahalla - mutta silti heitäkin pitää vähän ravistella. Sanokaa mieluummin jotain kaunista ja kannustaa pitkälle - tai lyhyelle. 😀

Se pitkä tyttö

En yleensä liikutu mistään teksteistä, mutta nyt silmät kostuivat.

Omaa pituutta (joitakin senttejä yli 180, se liene niin tarkkaa enää) on tullut murehdittua ja harmiteltua. Toisinaan on ollut kyllä myös päiviä, kun on ollut omasta pituudestaan tyytyväinen ja ylpeä. Jotenkin vain typerää, että omaan fiilikseen vaikuttaa ratkaisevasti se, onko viimeisin kommentti pituuteeni liittyen ollut se, että äiti on sanonut minun oleva ihana juuri tällaisena, vai onko kaupan kassalla joku tehnyt minusta kuin sirkuseläimen, jota ruvetaan sitten yhdessä ihmettelmään ja kommentoimaan. Toivottavasti muiden ihmisten ajatusten vaikutus vähenee, kun vielä vähän vanhenen ja kasvan.

Sehän on selvää, että harvinaisempi pituus, oli se sitten normaalia (no, kuka nyt on normaalia määrittelemään, mutta kuitenkin) huomattavasti pidempi tai lyhyempi, tuo omat lisähaasteensa, mutta ne eivät harmita niin paljon, kuin julkinen kommentointi ja lähes pituudelle naureskelu.

Joskus huomaa myös sen, että etenkin puolitutuille ja muille ihmisille, joita ei tunne jne. (joskus myös sukulaiset ja läheisemmätkin ihmiset, you know) olen usein "se pitkä tyttö" tai muuta vastaavaa. Eihän siinä, minä olen pitkä, se on osa identiteettiäni ja varmaan siitä minut tunnistetaan, mutta olisihan se mukavaa olla joskus muutakin kuin vain pitkä. Mukava, fiksu, kaunis, taiteellinen, musikaalinen, lukutoukka, urheilullinen, ihan mitä vaan, mikä on osa itseä. Tähän voivat samastua varmasti monet muutkin, kuin vaan pitkät tai lyhyet. Sokeat, kehitysvammaiset, gootit (yms. tyylisuunnalle uskolliset), oikeastaan kaikki, joilla on jokin (etenkin ulkoisessa olemuksessa näkyvä) selkeä "erityis"piirre. Siitähän meidät tunnistetaan ja muistetaan.

Toisinaan tuntuu myös hieman hupsulta, että sellainenkin asia kuin pituus aiheuttaa ihmisissä edelleen niinkin paljon hämmennystä, että sitä (pituutta) on pakko jäädä kommentoimaan. Annettaisiin ihmisten olla ja elää ihan rauhassa. Maailmankaikkeutta ajatellen se on sitä paitsi ihan sama, sattuuko joku ihminen olemaan 130cm, 140cm, 150cm, 160cm, 170cm, 180cm, 190cm, 200cm, 210cm, 220cm, vai jne.

Että kun tämmöstä älyllistä elämää tänne on nyt sattunut syntymään, niin olisi kiva elää se elämä tuntematta itseään huonoksi tai kykenemättömäksi johonki vain, koska sattuu olemaan 15cm keskivertoa naista pidempi.

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Se pitkä tyttö. Ja ihan ensiksi haluan pahoitella, että vastaan sinulle vasta nyt. Pidän jokaista kommenttia arvokkaana ja sinun kirjoituksesi kosketti myös minua.

Nuo tunteet, mitä olet kokenut pituutesi takia kuulostavat niin tutuilta. On kurjaa olla aina se "pitkä tyttö", kun toivoisi että ihmiset näkisivät muutakin. Ja on todellakin epäreilua, että joudut tuntemaan itsesi huonoksi tai kykenemättömäksi pituutesi takia. Ihmisten pitäisi ymmärtää, mikä rikkaus se on kun olemme erilaisia. Onneksi jokainen meistä voi omilla teoillaan, muuttaa ihmisten käsityksiä.

Toivottavasti voit pikku hiljaa alkaa nauttimaan upeasta pituudestasi useammin ja useammin. Koska sinä olet upea juuri sellaisena kuin olet. <3

Vierailija

Minä saavutin nykyisen pituuteni, 176cm, jo 14 vuotiaana. Olen varsinkin äitini puolelta tosi pitkästä suvusta. En ole koskaan kokenut pituuttani ongelmana ja käyttänyt aina halutessani korkkareita. Olen melkeimpä ajatellut olevani parempi, kuin muut, koska pituus on ylivoimaa. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan se, että myöskin pitkä äitini, on aina ollut todella sinut otsensä kanssa, ja tosiaan omassa suvussani olen lyhyimmästä päästä. :D

Puhu muru
Liittynyt2.1.2018

Kiitos Vierailija oman kokemuksesi jakamisesta. Aina on ihana kuulla, että pitkä nainen nauttii pituudestaan. Minusta jokainen sinun kaltainen kannustaa, meitä luottamaan enemmän itseemme, kenelle se on ollut vaikeampaa. 

Äitisi hienolla esimerkillä on varmasti ollut osuutensa siihen, että olet noin itsevarma. Toivottavasti itse jatkat tuota kaunista tapaa omille tai joillekin lähipiirisi lapsille. Jokainen pitkä tyttö kaipaa rinnalleen aikuisen naisen, joka on ylpeä pituudestaan.

Koko kirjoituksestasi huokui ylpeys pituudesta ja pitkien ihmisten sukuun syntymisestä. Se on kaunista. <3

Tessu

Eihän nyt kai kukaan korkokenkiä jätä käyttämättä jos mies käskee? aika outo on ollu mieskin koska itse pidän naisista jotka niitä käyttävät.
jos nainen vaan voi käytää niin sen kun vaan käyttää ja antaa toisten ihmetellä

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat