Kirjoitukset avainsanalla Vauva

Kaupallinen yhteistyö Vauva-lehden kanssa.

 

Kun odotin esikoistani vuonna 2007, olin suoraan sanottuna aika pihalla raskaudesta ja äitiydestä. Olin vasta 21-vuotias ammattikorkeakouluopiskelija, enkä ollut ihan hirmuisesti vaivannut mieltäni vauva-asioilla. 

 

Raskaustesti tietysti muutti kaiken. 

 

Vauvan kasvaessa sisälläni tulevaisuus alkoi hahmottua hiljalleen. En kuitenkaan innostunut yhtään kaiken maailman kasvatusoppaista. Mikä oli jopa outoa, koska aina kun innostun jostain, suuntaan ensimmäiseksi kirjastoon.

 

Sain kuitenkin oman elämäni, tulevan opiskelijaäidin lottovoiton kirpputorilla. Löysin sieltä vuoden 2005 Vauva-lehden koko vuosi kerran. Hintaan 1 euro! Ihan loistodiili ja kiikutin pika-pikaa lehdet kassalle.

 

Muistan sen ilon, minkä lehdet toivat. Ne olivat tärkeä osa matkaani äidiksi. Luin Vauva-lehdet kannesta kanteen, useampaan kertaan ja prosessoin sitä, miten minulla ja pikkuisella elämä tulisi menemään. Niistä oli hyötyä, sillä vauvani syntyi jo raskausviikolla 31+4, enkä ehtinyt käymään yhdessäkään synnytys- tai perhevalmennuksessa. Tulin äidiksi yllättäen monessakin mielessä.

 

Jos sinä harkitset Vauva-lehden tilaamista itsellesi tai olet ystävä tai mummi niin se voi olla mitä mahtavin lahja odottajalle tai tuoreelle äidille. Olen minä myöhemmin lukenut kasvatusoppaitakin, mutta Vauva-lehti on pehmeä alku. Täynnä tietoa, vertaistukea ja se on rakkaudella tehty. Puhu muru suosittelee lämpimästi. <3

*Pusukuva on perhealbumista kesältä 2008 <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan. =)

Kommentit (2)

Omenapuuro

Minä sain kummitädiltäni raskauslahjaksi Vauva-lehden vuosikerran <3 Lehteä odotti innolla ja sain sieltä juuri sitä tietoa, mitä 19-vuotiaana esikoista odottava tarvitsikin.

Yhtäkään kasvatusopasta en ole lukenut, lahjaksi saadun työnsin pinnasängyn jalan alle antamaan kaltevuutta, jotta räkäisen poikasen olisi parempi nukkua.

Toista odottaessa keskityin imetysoppaaseen ja yritin sisäänhengittää monia asioita, joita en poikasta odottaessa ollut tajunnut edes etsiä. Vaipanvaihto ja pullosta syöttäminen ja vauvan hoito oli minulle tuttua jo poikasta odottaessa, olin hoitanut pariakin pientä vauvelia ennen muuttoani miehen perässä. Mutta se imetystietous jäi täysin pimentoon poikasta odottaessa. "Kyllä sen sitten ehtii" ajattelin ja niin tuntui ajattelevan koko maailma mun ympärillä. Jos olisin silloin tajunnut etsiytyä oikeasti imetystukiryhmään ja sieltä saanut jelppiä, niin ehkä vauvan päätä isompi maitoa (kermaa =D) pursuavan kovan jalkapallon kanssa ei olisi ollut niin paljon vaikeuksia.

No se siitä. Vauva-lehteä minäkin suosittelen kaikille raskaana oleville ja pienten lasten perheille :) Lehteä kannattaa luetuttaa myös kumppanilla, kummeilla, isovanhemmilla, jotta heilläkin olisi jotain uusinta tietoa vauvoista :)

Mun Vauva-lehdet lähti ilahduttamaan äitejä mun äitiysneuvolan odotusaulaan :)

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Omenapuuro. Ihania muistoja sinullakin Vauva-lehdestä! Ehkä juju on siinä keveydessä, mitä Vauva-lehti tarjoaa kasvatusoppaisiin nähden ja silti se sisältää paljon asiaa. Minäkin laitoin omat Vauva-lehteni kiertoon seuraavalle odottajalle vielä. Hyvä, että sinäkin veit omasi neuvolaan! =)

Sain esikoiseni yksin vain 22-vuotiaana. Kaikki tapahtui vähän nurinkurin ja nopeasti. Olen jo aiemmin kirjoittanut Äidiksi yllättäen postauksen, jossa kerron esikoisraskaudestani  ja synnytyksestäni.

 

Eilen sukelsin Sis.klubilla uudelleen elokuuhun 2007, jolloin esikoiseni syntyi. Kaikki se, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten elää edelleen kehossani vahvoina muistoina.

 

Minun muistoissani suurin ja kipein kokemus oli kuolemanpelko. Kätilön sanat ”vauvasi saattaa kuolla ” kirjoitettiin tunnemuistiini, kirjaimet poltettiin ihooni. Ne kirvelivät, aiheuttivat ahdistusta ja hätää. Nuo sanat johtuivat ennenaikaisesta synnytyksestä, raskausviikkoja oli koossa vasta 31+4. 

 

Synnytyksessäni se näkyi etäisyytenä. Olin jollain tavalla irti kehostani ja mielestäni. Suojelin itseäni. Yritin suorittaa synnytyksen mahdollisimman hyvin ja saada epävarmuuden päätökseen. Minulle oli tärkeää, että äitini tuli synnytykseen heti, kun ehti paikalle. Tiesin, että hän pystyy olemaan rinnallani, jos pahin tapahtuu.

 

Kaikki kulminoitui esikoiseni syntymän hetkeen ja hetkeen sen jälkeen, kun sali hiljeni.

 

Pienen pieni vauvan rääkäisy. Niin pieni, että hyvä kun kuulimme sen. Sitten minulle näytettiin nopeasti tuo pieni, puolentoista kilon ihmisen taimi, ennen kuin kätilöt veivät hänet kiireellä vauva-teholle. 

 

Itse jäin syli ja kohtu tyhjänä saliin. Äitini itki hiljaa vähän matkan päässä tuolilla. Olimme ihan hiljaa. Minä en pystynyt edes itkemään. Nielin kyyneleitä, ja taistelin rakkautta vastaan. Pelkäsin ihan helvetisti rakastaa tuota ihanaa pientä vauvaani, koska pelkäsin hänen menettämistään. Se kipu repi sisintäni. Kaikki tuntui epätodelliselta ja vääristyneeltä.

En tiennyt edes saanko olla onnellinen. Olihan juuri saanut vauvan ja tullut äidiksi! Eikö tässä vaiheessa pitäisi olla euforisessa vauvakuplassa?

 

Mietin mielessäni, että kestän paremmin, jos en rakasta vauvaani liikaa.

 

Sis.klubilla tätä kertoessani, itkin jälleen. Padot aukesivat, vaikka taas yritin taistella virtaa vastaan. Nyt taistelin kyyneliä vastaan sen takia, että saisin kerrottua tarinani. Huomaan kuitenkin, että kipu on muuttanut muotoaan. Se ei ole enää niin ankara. Ehkä haava on muuttunut arveksi, osaksi ihoani.

 

Toisaalta ymmärrän itseäni hyvin, toisaalta tekisi mieli ihmetellä ääneen, että mikset vain rakastanut alusta asti täysillä. Onneksi aika auttoi, vauvani oli sitkeä taistelija varustettuna ripauksella onnea. Hän alkoi kasvaa, ja minä aloin rakastaa päivä päivältä enemmän. Nyt hän onkin jo esimurrosikäinen ja maailman rakkain minulle. <3

 

 

*Onko sinulla jokin kipeä muisto synnytyksestäsi? Voit jakaa sen tähän, jos haluat. Jossain vaiheessa elämää se muisto kannattaa yrittää purkaa, ettei se vaivaa läpi elämän. Kuuntele itseäsi, milloin olet siihen valmis. <3

*Kuvat ovat perhealbumistamme. 

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (4)

Omenapuuro

<3

Minä sain esikoiseni ollessani vielä 19-vuotias, rv 39+2 neuvolassa todettiin (vihdoinkin) raskausmyrkytys ja kävelin lapsen isän kanssa kohti Tyksiä. Äitiyspoliklinikalla vahvistettiin raskausmyrkytysepäily ja kävelin yksin osastolle, kun olin soittanut äidille ja laittanut tekstiviestin.

Sen ja seuraavan päivän olin osastolla ja ihmettelin. Synnytystä yritettiin hieman käynnistellä pillerillä, mutta koska hyvää tulosta ei saatu, päätti osaston ylilääkäri, että käynnistetään. Ilmeisesti kouristuskynnys oli jo madaltunut, joten oli syytäkin.

Rv39+4 synnytys käynnistettiin oksitosiini-tiputuksella. En voi mitenkään sanoa kokemusta miellyttäväksi. Olin lähes koko 12h kiinnitettynä piuhoihin, jotka tarkkailivat poikaamme. Sain epiduraalipuudutuksen, taisin ehkä torkahtaakkin hetkeksi. Illalla klo 22.30 sain alkaa ponnistamaan. Se tuntui jotenkin tosi helpolta, tiesin kyllä mihin suuntaan ja miten ponnistaa, aikaa kului 38min ja repesin.

Pieni poikamme oli hetken sylissäni, kuulin kätilön sanovat: "Täällä vuotaa oudosti", jonka jälkeen poika siirtyi isänsä syliin ja minut vietiin leikkaussaliin. Spinaalipuudutus tiputti verenpaineeni lattiatasolle, muistan kuinka anestesiahoitaja läpsytteli poskiani ja sai minut hereille. 3.-4.asteen välilihan repeämä ommeltiin ja pääsin heräämöön. Isä ja poika pääsivät sinne myös, koska siellä ei siihen aikaan yöstä ollut ketään muuta. Saimme kuohuvaa ja sain syödäkseni. En muista koska leipä olisi maistunut NIIN hyvälle!

Sänkyyn sitominen piuhoilla jäi traumana mieleeni, samoin repeäminen. Kävin äitiyspolilla juttelemassa kätilön kanssa kuopusta odottaessa. Hänen synnytyksensä meni täysin toisella tavalla. Näin jälkeenpäin kun mietin esikoisen syntymää, niin jotenkin tuntuu, että nuori ikä vaikutti monen sairaalassa työskentelevän ammattilaisen suhtautumiseen. Eihän minulle mitään tarvinnut kertoa, kun olin niin nuori, etten olisi kuitenkaan ymmärtänyt. Imetykseen sain jonkinsortin neuvontaa, mutta aina kätilöillä ja lastenhoitajilla oli kiire ja jäin yksin. Mutta se on vallan toinen tarina.

Esikoisen synnytyksen lähestyessä pelkäsin eniten sektiota. Samaa pelkäsin kuopusta odottaessa, eri syystä tosin. Jos olisi ollut vauvan tai minun henki kyseessä, en olisi epäillyt hetkeäkään, mutta niin kauan kuin molemmat olimme hyvässä kunnossa, en halunnut edes ajatella sitä.

Nyt mulla on aivan ihana 16-vuotias ja aivan ihana 8-vuotias. Molemipien otsat tuntuu niin samanlaiselta, kuin vastasyntyneenä <3 Vai onkohan se vain äidin kuvitelmaa =D Molemmat tuoksuivat ihanalle vauvamaiselle aika pitkän aikaa. Nyt en voi sanoa kummastakaan enää samaa :P Ei siinä että haisisivat, mutta teini on teini ja neiti 8v tykkää mustikkashamppoosta =D

Imetystrauman olen purkanut Imetyksen tuki ry:n kurssilla. Se herätti valtavan suuria tunteita. Nyt pystyn katsomaan asiaa hieman kauempaa ja näkemään sen lyhyydessäkin kauneuden.

Puhu muru

Kiitos koskettavan kokemuksesi jakamisesta Omenapuuro. <3  Olet joutunut kokemaan hurjan ensi synnytyksen, missä oma kehosi "kahlittiin" piuhoihin ja sait repeämät. Ylipäätään synnytykseen lähteminen on erilaista, kun kyseessä on käynnistys raskausmyrkytyksen takia. Todella hienoa, että olet sitä päässyt purkamaan myöhemmin ja sanoittamaan tapahtumia. Imetystrauman purkaminen oli varmasti myös hyvin tärkeää. 

Tarinasi nostaa minussakin paljon tunteita, sillä koin itsekin ajoittain ettei nuorta äitiä kohdeltu samalla tavalla kuin aikuisempia äitejä. On todella väärin kohdella nuorta äitiä sivuuttaen häntä tai kiirehtien. Tilanteen pitäisi olla ihan päinvastoin! Nuori äiti tarvitsee tukea, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Hänellä on kaikki edellytyksen hyvään vanhemmuuteen. Minulle suuri apu ja tuki tuli neuvolasta. Ihana neuvolatätini muistutti aina, miten ihanan luontevaa minun ja muiden nuorten äitien suhtautuminen raskauteen, vauvoihin ja arkeen oli. Se tuntui todella hyvältä ja kannusti uskomaan omaan riittävyyteen. <3

Olet osannut kohdata vaikeat tunteet ja kirjoituksestasi huokuu vahva kiintymys lapsiisi. Voit olla todella ylpeä itsestäsi ja perheestäsi. Onnea lastesi teinivuosiin! <3

Omenapuuro

<3

Onneksi mulla oli ihana neuvolan terveyenhoitaja, hän oli kaikille asiakkaillee samalaine, mun ikäni ei vaikuttanu hänen tukkeensa ja neuvoihin.

Käytiin poikasen syntymän jäläkeen näytillä parikin kertaa ihan huviksemme, terveyenhoitajasta oli ihana nähä asiakkaittensa lapsia :)

Puhu muru

Yksikin ammattilainen joka tukee ja on nuoren äidin rinnalla, tekee ihmeitä. Vaikka sietäisi muiden ottaa heiltä opikseen ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Tuollaiset viisaat ja työtään rakastavat neuvolatädit ovat kultaakin arvokkaampia! <3 Ihanaa, että sinulla oli noin ihana neuvolatäti Omenapuuro. <3

Sinä vanhempi, oletko koskaan miettinyt lapsen sairastuessa pitäisikö lähteä lääkäriin, kun lapsen yleistilaan tulee muutos? Vanhemmat käyvät päässään läpi erilaisia ristiriitaisiakin tunteita: lähdenkö turhaan, huolehdinko turhaan, nauraako joku minulle tai tulkitseeko joku huoleni ylihysteriaksi? Tämän vieraskynä postauksen kirjoittanut äiti pohti myös tätä. Onneksi hän lähti sairaalaan pienen vauvansa kanssa.

 

Tarinallani haluan rohkaista muita vanhempia lähtemään herkästi lapsen kanssa lääkäriin, varsinkin pienen lapsen kanssa, jos yhtään on sellainen tunne, että jotakin on pielessä. 

 

Hieman ennenaikaisesti syntynyt tyttäremme oli tapahtuman aikaan paria päivää vaille kuukauden ikäinen. Laskettu aika olisi virallisesti vasta viikon kuluttua. Olimme syntymän jälkeen kotiutuneet sairaalasta nenämahaletkun kanssa, ja se oli lopulta poistettu, kun tyttö jaksoi jo syödä itse, ja paino oli noussut yli vaaditun kolmen kilon. Kontrollit oli lopetettu.

 

Ensimmäinen asia johon vauvan voinninmuutoksessa kiinnitin huomiota oli, että vauva on todella väsynyt. Aamupäivällä hän oli vielä virkeä ja normaali oma itsensä. Päivän kääntyessä iltapäivän puolelle, vauva vain nukkui, eikä herännyt itse syömään, kuten hän tavallisesti oli tehnyt. Yritin syöttää lastani, jopa vähän väkisin, mutta hän ei jaksanut syödä, oli vetelä eikä reagoinut käsittelylle. Lapseni ei itkenyt. Mitään muuta oiretta ei ollut.

 

Mietin, että pitäisikö lähteä lastenpäivystykseen näytille, tarvittaisiinko sittenkin nenämahaletku takaisin? Onko kyse siitä, että vauva ei ole syönyt tarpeeksi ja on sen takia väsyneen oloinen? Odottaisinko kuitenkin seuraavaan päivään ja seurailisin vielä? Olin kahden vaiheilla. Lopulta päätin noin kuuden aikaan illalla, että kyllä me lähdetään käymään lastenpäivystyksessä. Ihan sama, vaikka ne nauraisi meidät ulos sieltä.  

 

Pakkasin tytön autoon ja lähdin köröttelemään kohti sairaalaa. Sairaalalla otin tytön autosta, kaikki oli normaalisti. Laskin kaukalon vaunuverhon alas, koska ulkona oli viileää. Päivystykseen päästyäni menin kanslian eteen ja painoin soittokelloa. Odota-valo paloi, kun hoitajalla oli toisen potilaan paperit kesken. Ajattelin, että alan riisua tyttöä valmiiksi. Avasin vaunuverhon ja kauhukseni huomasin, että rakas pieni tyttäreni oli eloton, hengittämätön ja sininen

 

Ryntäsin odotusvalosta huolimatta kansliaan ja työnsin vauvan kaukaloineen päivineen ilmoittautumisluukusta sisään hoitajan syliin ja huusin, että nyt on muuten kiire! Apua, auttakaa!

 

Hoitaja juoksi tytön kanssa lääkärin huoneeseen ja hälytti elvytystiimin. Tyttö saatiin virkoamaan ja tilanne laukeamaan tehokkaan elvytyksen ja henkilökunnan toimesta. Oli hienoa huomata, että hätätilanteen sattuessa henkilökunta tiesi täysin, mitä pitää tehdä.

Päivystyksestä lapseni joutui suoraan teholle hoitajan ja lääkärin saattelemana. Vauva oli todella huonossa kunnossa. Hänen pienet keuhkonsa eivät jaksaneet kovasta hengitystyöstä huolimatta tuulettua ja tästä syystä elimistössä oli liikaa hiilidioksidia eli hänellä oli respiratorinen asidoosi. Siirryttiin tehokkaampiin viiksiin ja sen jälkeen vielä ylipainenasaaliin eli cpapiin. Oli viittä vaille, että pieni lapseni olisi joutunut hengityskoneeseen.

 

Vauva sai usein apneoita eli hengityskatkoksia, joiden aikana saturaatio ja syke laskivat liian matalalle. Välillä apnea saatiin korjattua herättelemällä ja koskettamalla, mutta useamman kerran jouduttiin ventiloimaan eli käyttämään hengityspalkeita, joilla hoitaja manuaalisesti puhalsi ilmaa vauvan keuhkoihin. 

 

Lapsella ei missään vaiheessa ollut kuumetta ja limaisuus sekä muut huomattavat oireet alkoivat vasta myöhemmin sairaalassa.

 

Mikä oli aiheuttanut vauvalleni näin vakavan, jopa henkeä uhkaavan tilanteen? Kyseessä oli rhinoviruksen aiheuttama infektio eli aivan tavanomainen flunssa.

 

Vanhemmat, luottakaa vaistoonne! Älkää jääkö odottamaan kuumetta, koska kuume ei välttämättä nouse. Menkää herkästi näytille, jos lapsenne yleisvointi äkillisesti huononee. Jos itse olisin jäänyt seurailemaan tai odottamaan, olisi lapseni mahdollisesti kuollut kotiin. Tutustukaa lasten elvytysohjeisiin, että tilanteen vaatiessa osaatte toimia, koska aina apu ei ole lähellä ja ambulanssin tulo voi kestää.

 

Meidän tarinamme päättyi onnellisesti. Pahin on jo ohi ja vauva toipuu. Odotamme pääsyä osaston puolelle jatkamaan paranemista ja ennen kaikkea odotamme, että pääsemme kotiin perheen luokse. 

 

<3 Niinamari ja Aamu-vauva <3

*Kiitos vieraskynä kirjoituksen tehneelle Niinamarille kokemuksenne jakamisesta. Tämä aihe on hyvin tärkeä. Kaikkea hyvää pienen parantumiseen ja voimia koko perheelle. <3

*Kaksi kuvaa Niinamarin perhealbumista ja yksi kuva Pixabay

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan siellä kiinnostavia artikkeleita, vanhoja ja uusia blogejani. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, että sinäkin olisit mukana ja kommentoisit siellä. =)

Kommentit (10)

Vierailija

Ihanaa että kaikki päättyi hyvin. Todellakin on vaikeaa arvioida milloin lähteä lääkäriin pienen kanssa,tämä kirjoitus rohkaisi kyllä nopeaan päätöksentekoon. Turhaa lääkärireissua ei olekaan kun on pienen terveydestä kyse.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi! Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Niinamarin hieno vieraskynä kirjoitus on onnellinen tarina, mutta muistutus siitä miten tärkeää on erityisesti pienten lasten kanssa lähteä ajoissa lääkäriin. Joskus myös isompienkin kanssa. Äidinvaisto. <3

Äiti-75

Oman vauvani hengen pelasti 12 vrk:n iässä äidinvaistoni. Halusin mennä "mielenrauha"-käynnille vauvan kanssa, koska hän hengitti niin nopeasti.
Lääkärin kuunteli sydänääniä, nosti katseensa ja sanoi "ette tulleet turhaan".
Sieltä lasten päivystykseen, josta Lastenklinikalle teholle.
Vauvalla oli ollut pahoja rytmihäiriöitä jotka vaikutti hengitykseen, oli jo munuaisten ja sydämen vajaatoiminta.
Taisteli hengestään teholla useamman vuorokauden. Onneksi selvisi.

On nyt terve ekaluokkalainen.

Lääkärin joka ensimmäisenä vaivan tutki, näin kuukausia tapahtuneen jälkeen. Hän muisti minut ja tuli sanomaan että jos olisimme jääneet kotiin, vauva olisi kuollut seuraavan yön aikana nukkuessaan.

Eläköön äidinvaisto ja rohkeus toimia sen mukaan ❤️

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Äiti-75. Meni ihan kylmät väreet, kun luin tarinasi. Olipa todella hurja tilanne, mikä onneksi päättyi vauvan sinnikkyyden ja sinun äidinvaistosi takia onnellisesti. Voit olla ylpeä itsestäsi. <3

Äitikätilö

Hyvä ja tärkeä kirjoitus. Yleistilan lasku varsinkin noin nuorella vauvalla on aina hälyttävää. Vaikka kyse olisi aliravitsemuksesta, jota ko. äiti alkuun epäili, kertovat oireet siitä, että tilanne on jo liian pitkällä, ja sairaalahoitoa tarvitaan pikimmiten. Ja vaikka vauvan elvytyksen opettelu voi kuulostaa karulta, en pidä sitä lainkaan liioiteltuna.
Hienoa lukea näitä kertomuksia, joissa sekä maallikot että ammattilaiset ovat toimineet ripeästi ja tehokkaasti! Ja onneksi pienet kullanmurumme osaavat olla todella sitkeitä selviytyjiä!

Puhu muru

Kiitos palautteestasi Äitikatilö. Olen ihan samaa mieltä, että tämä oli tärkeä kirjoitus. Vaikka itselläni ei ole enää vauvaa, oli hienoa saada jakaa kaikille lukijoille Niinamarin ja Aamu-vauvan kokemus. Jokainen äiti, joka saa vahvistusta sille, että äidinvaistoa kannattaa kuunnella hyötyy siitä. Niin kuin mainitsit heidän tarinassaan äiti toimi rohkeasti, hoitohenkilökunta todella hienosti ja pikkuinen oli hyvin sitkeä. <3

Ja toisaalta, äidinvaistoa voi tarvita vielä isompienkin lasten kanssa. Tai jopa aikuisten. <3

Vierailija

Ihana, että teillä kävi lopulta onnellisesti! Olen myös aina kehottanut vanhempia luottamaan vaistoonsa. Sukulaisillani oli vähän vastaava tilanne. Olivat mökillä, jossa lapsi veti pähkinän kurkkuun. Hetken yskittyään tilanne meni ohi, perhe siivosi mökin ja ajoi muutaman sata kilometriä kotiin. Illalla nukkumassaan mennessä perheen äiti alkoi huolestua kun pojan hengitys vinkui. Samoja ajatuksia miettien ajattelin, lähteäkö vai ei. Lopulta päätti niinkuin sinä, että lähdetään käymään vaikka naurettaisiin pihalle. Tutkittuaan lääkäri kertoi, että pähkinä oli juuttunut kurkkuun ja ajan kanssa oli kerännyt limaa ympärilleen ja hiljalleen tukkinut hengitystien. Sanoi, ettei lapsi olisi selvinnyt aamuun asti. Onneksi äiti uskoi vaistoonsa ja tämäkin päättyi onnellisesti.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja sukulaistesi tarinan jakamisesta. Ihanaa tosiaan, että Niinamarilla ja Aamu-vauvalla on kaikki hyvin. <3 

Tuo kertomasi tarina on pysäyttävä, niin kuin muidenkin perheiden tarinat joita tämä postaus on nostanut esiin. Miten pelottava se ajatuskin on, että kotiin jääminen olisi muuttanut kaiken lopullisesti. On ollut rohkaisevaa kuulla näitä onnellisia loppuja. Toivon myös kovasti voimia kaikille heille, joiden perheessä kaikki ei olekaan mennyt hyvin. <3

Anscu

Tuli ihan kyyneleet silmiin tästä, onneksi kerkesitte ajoissa sairaalaan! !♡♡♡

Puhu muru

Niinamari toimi upeasti ja he onneksi ehtivät sairalaan. <3 Hurja tarina, mutta onneksi onnellinen. <3

Kaikki alkoi odottamattomalla tavalla, sillä alussa oli menetyksen pelko. Kätilön sanat ennen synnytystä kirjoitettiin kehooni: "Varaudu siihen, että vauvasi voi kuolla synnytyksessä."

 

Olin täynnä rakkautta, mutta en uskaltanut rakastaa. 

 

Purin huulta itkien sisäänpäin muiden edessä. En halunnut olla heikko muiden edessä. Ääneen itkin vain yksin potilashuoneessani.

(Kuvat ovat otettu samana päivänä, kun poikani syntyi. Raskausviikkoja oli silloin takana rv 31+4 ja poikani painoi 1600g.)

 

Joka hetki olin kateellinen muille äideille heidän vauvoistaan, joita he kantoivat kotiin kaukaloissa sairaalan pihalla. Välillä tuntui, että sain yksin kannettavaksi ihan liikaa. Saisinko edes omaa pientäni kotiin ikinä?

 

Kaiken hulluuden huippuna, minun huoneesi laitettiin tuore äiti vauvansa kanssa kaksi päivää poikani syntymän jälkeen. Yötä päivää kuuntelin tuon toisen vauvan itkua ja ajattelin, etten kestä sitä. Miten rumia ajatuksia voikaan ajatella tuollaisena hetkenä?

 

 Tsemppasin itseäni katselemalla digikamerasta kahta kuvaa, jotka olivat pienestä pojastani. Tunnustelin miltä äitiys tuntui.

 

Koko sairaala-aika oli rankka, mutta sain kulkea kohti rakkautta. Hoitajat olivat lempeitä ja tukivat minua äitiyden hapuilevilla ensi metreillä. Päivä päivältä poikani vahvistui, sain alkaa hoitaa häntä ja pitää sylissäni. Imetys yhdisti meidät lopullisesti. Rakkaus voitti pelon menettämisestä.

(Kuvassa poikani on ensimmäistä kertaa vauva-uinnissa 5kk ikäisenä.)

 

Muistan, mitä ajattelin tuolloin kymmenen vuotta sitten. Toivoin, että minulla olisi kristallipallo, josta näkisin tulevaisuuteen. Näkisin, miten kaikki menee pienen keskospoikani kanssa. Miltä hän mahtaa näyttää 4-vuotiaana? Tai 10-vuotiaana? Miten koulu sujuisi?

 

Nyt tiedän mitä kristallipallosta olisi näkynyt. Olisin nähnyt iloisen ja taitavan pojan, jonka kanssa olen saanut kasvaa keskellä rakkautta. Haluaisin lohduttaa tuota nuorta äitiä, joka olin kymmenen vuotta sitten ja sanoa: "Usko itseesi, ota rohkeasti muiden apua vastaan - kaikki menee hyvin. " ❤️

(Kuva on tuorein kuva pojastani. Nyt hän on 10-vuotias.)

 

*Voit myös lukea aiemman postaukseni aiheesta Äidiksi yllättäen.

*Onko sinulla ollut samanlaisia tunteita, kun olet saanut vauvasi? Oletko pelännyt rakastaa? Voit kirjoittaa kommentteihin kokemuksesi, jos haluat. Aiemmissa postauksissa olen huomannut ja saanut palautettakin, että ihmisille on tärkeää lukea muiden samanlaisista tai samankaltaisista kokemuksista. <3 

Kommentit (15)

Puhu muru

Kiitos. <3 No pikkumies oli kyllä ihan MINI. En tiedä ootko sä ikinä nähnyt sitä kuvaa, missä hän nuken kanssa? Ovat kuin kaksi marjaa! ;) 

Puhu muru

Ihanaa, että sullakin on jo niin iso pieni ihmisen taimi! <3 On nuo pienet niin sisukkaita. Onnea teidänkin 10-vuotiaalle ja kiitos kommentistasi! =)

Puhu muru

Kiitos ihanasta palautteestasi Nicola. Se lämmittää aina yhtä paljon mieltä. <3  Kävin tuossa katsomassa myös blogiasi ja tykkäämässä sitä facebookissa. Jatka samaan malliin! Kirjoittaminen tekee mielellekin hyvää. =)

Hh

Mulla oli samoja tunteita kun esikoinen syntyi ja joutui teholle toiseen sairaalaan. Olin pitkään varma, että lapsi viedään multa vielä pois ja ei musta äitiä tullutkaan ja jälkeenpäin ajateltuna tämä vaikutti vauva-aikaan. Onneksi vaikeasta asfyksiasta huolimatta meillä on terve 3 vee ja pikkuvelikin, jonka synnytys ja sairaala-aika paikkasi haavoja.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Hh. <3 Sairaala-aika vauvasi kanssa oli varmasti rankka. Tuo mitä kerroit, kuulostaa niin tutulta. Samoja pohdintoja ja haavoja. On onneksi ihana huomata, että meillä molempia nuorempien sisarusten syntymät ovat parantaneet noita haavoja. Antaneet korjaavia kokemuksia. Yritetään molemmat nähdä itsemme armollisesti. Toimimme varmasti niin hyvin äiteinä silloin kuin osasimme juuri niissä olosuhteissa. Kaikkea hyvää perheellenne. <3

Janzku

Meillä syntyi 2010 pieni prinsessa rv 24+6 700g syntymäpainolla..alussa kyllä.pelkäsi rakastaa.mutta oltiin jo aikanaan päätetty että jos selvitään aktiivihoidon rajalle niin selvitään kaikesta...nyt likka aloitti juuri eka luokan <3

Puhu muru

Kiitos kokemuksenne jakamisesta. Teidänkin tyttö on ollut noin pieni ja pienillä viikoilla. Alku oli varmasti todella pelottavaa - kaiken kaikkiaan. Miten niin hauraasta ihmisen taimesta saadaan autettua pikku hiljaa vahvistuva vauva.  Siinä on aina jotain niin ihmeellistä. Ihan varmasti teidän päätöksestä ja asenteesta on ollut apua. Ja nyt teillä on sitten pieni eka luokkalainen. Niin ihana selviytymistarina! <3 Toivottavasti koulu on lähtenyt hyvin liikkeelle. Pitäkää rakkaudesta huolta. <3

Akv

Meillä 32+5 ja 36+1 syntyneet pojat nyt 1,5v ja 7,5kk. Esikoinen rupsahti erittäin yllättäen ja suht nopeasti eikä yhtään oltu osattu varautua.. olo oli aika ns lamaantunut olihan se ihan super ihana jne mutta se järkyttävä pelko joka esti innostumasta liikaa.. kaikista inhottavinta oli ne koneet mitkä piipitti lasten vierellä yleensä turhaan ja sai aikaan melkein sydämin.. vieläkin jos sen äänen kuulee tulee sellainen ahistava olo.. nyt poika on reipas ja iloinen ikäänsä vastaava joskin siro :) nuorempi oli Senverta iso että selvisi valohoidolla ja "miljoonilla" verikokeilla :) ovat itseasiassa nyt aika saman kokoisia ja periaatteessa samaa vaatekokoa käyttävät :D

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Juu - ne piipittävät laitteet. Ja kun et kuule laitteita, mietit niitä. Yöt valvot puhelinta. Se epätietoisuus on rankkaa. Sydäntä lämmittää kuulla, että teillä on kaikki mennyt hyvin vaikka pojat ovat olleetkin pieniä. <3 <3 <3

Vierailija

Kuopukseni syntyi hätäsektiolla istukan osittaisen irtoamisen vuoksi 35+6. Ei siis mitenkään hirveän pieni, mutta lastenosaston kautta viereeni. Paino vauvalla tippui viisi pvää, vaikka pidin kiinni sovituista maitomääristä, jotka pumppasin. Purin hammasta aina ruokaa itselleni hakiessa yhteiseltä pisteeltä, etten olisi purskahtanut itkuun muita hyvinvoivia vauvoja ja äitejä nähdessäni. Huoneessani itkin paljon. Mieli oli musta mutta onneksi noista päivistä ja öistä selvittiin.
Kiva blogi sulla, aitoa asiaa:)

Puhu muru

Kokemuksesi oli varmasti rankka. Ja tuo alun vauvan painon putoaminen saa olon niin epävarmaksi, pahimmillaan epäonnistuneeksi. Hormonit saa mielen muutenkin herkäksi ja muiden "onni" korostuu. Oli hyvä, että uskalsit itkeä. Itkusi sai tulla tulla ulos. Onneksi te molemmat selvisitte haastavan alun jälkeen hyvin.  <3

Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja palautteesta. <3

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat