Kirjoitukset avainsanalla suru

Äitini eli tavallisen, hyvän lapsuuden maatilalla. Oli äiti, isä ja isoveli. Hänen, ja koko perheen aurinkoinen kesä muuttui kuitenkin synkkien pilvien ilmaannuttua horisonttiin.

 

Isoveli, joka oli juuri päässyt ripiltä, oli kalpea jo kesällä. Ensimmäisen kerran hän pyörtyi syksyllä isopapan hautajaisissa, jolloin äitini muistaa kysyneensä: ”Mikä sulla on broidi?” Äitini oli tuolloin 12-vuotias. 

 

Perheen valtasi huoli. Käynti sairaalassa vahvisti huolen aiheelliseksi. 

 

Isoveljellä oli leukemia eli verisyöpä. Tuolloin elettiin 1970-lukua, eivätkä syöpähoidot olleet vielä samalla tasolla kuin nykyään. Alussa oli toivoa, seuraavana kesänä elämä tuntui jopa olevan lähellä normaalia. Mutta ei kuitenkaan.

 

Tuli joulu. Ja sairaala kutsui taas isoveljeä. Syöpä näytti ruman voimansa nuoren eloisan pojan elämässä. Se luikerteli koko perheen elämään, täyttäen sen huolella, selviämisellä ja hiipuvana toivona. 

 

Mitään ei ollut enää tehtävissä.Oli jäljellä enää viimeiset hetket ennen lopullista luopumista. 

 

Isoveli kuoli pääsiäislauantaiina mammani ja äitini pidellessä häntä kädestä. Hän oli kuin vaipumassa vain uneen, rauhallisena ja kauniina. Äitini on sanonut, että ei silloin tajunnut, ettei isoveli heräisi enää koskaan. Jäljelle jäi valtava suru. Isoäiti haki apua jumalasta, isoisä itki yksin hiljaa isoveljen huoneessa. Äitini yritti olla vahva nähdessään vanhempiensa tuskan ja ikävän.

 

Uuden suunnan elämään antoi isoäitini raskaus. Se oli kuin valo pimeässä.

 

Äitini on isovanhempieni kanssa muistellut isoveljeä puheissaan läpi elämäni. Äitini isoveljen kuolema on ollut läsnä kauniina, mutta kipeänä muistona. Suru on ollut käsinkosketeltavaa,  ja se on näkynyt kyyneleinä poskilla. Olen itsekin itkenyt tuota minulle tuntematonta enoa, joka poissaolostaan huolimatta tuntuu läheiseltä. Tiedän, miten tärkeä hän oli. Miten paljon rakkautta ja kaipuuta elääkään hänen muistossaan.

Joskus suurin mahdollinen suru voi tuoda mukanaan jotain hyvääkin. Isoveljen kuolema nosti rakkauden merkityksen äitini perheessä uudelle tasolle. Arjessa se tarkoitti rakkauden näyttämistä kumppanille ja lapsille ilman kiirettä. Minulle se on näkynyt koko elämäni. Olen saanut kasvaa isovanhempieni ja äitini rakkaudessa. Syliin on aina päässyt ja iltaisin on annettu hyvänyönsuukot.

 

Isoveljen luona on jo hänen isänsä, minun isoisäni. Siellä jossain, missä te olette – teitä ei ole unohdettu. Suruun sekoittuu aina myös rakkautta. Ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistä. Minunkin lapset tietävät, keitä te olette ja miten paljon teitä on rakastettu. <3

 

Voimia kaikille, jotka sitä tarvitsevat surun keskellä. <3

 

*Voit jakaa oman kokemuksesi surusta tähän, jos haluat. Tai voit kommentoida tekstiäni. Muistetaan kaikki aiheen herkkä luonne, ettei loukata toisiamme. 

*Kuvat Pixabay.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

Kommentit (8)

Jyllannin suomineito

Tämä oli aivan uskomattoman kaunis teksti. Miten kuolemasta voikin kirjoittaa näin, elämän ja ilon kautta? ❤️🙏

Puhu muru

Kiitos Jyllanin suomineito. <3 Ehkä se joku kauneus tulee äitini ja isovanhempieni tarinoista. Kaikki se rakkaus ja menetys on niin käsin kosketeltavaa. 

Marsa.

Veljeni teki itsemurhan ollessaan reilu parikymppinen - ja minun ollessa kolme. Luonnollisestikkaan en muista häntä, mutta suren sitäkin enemmän. Milloin sitä, että en tuntenut häntä, milloin ikävää ja milloin elän mielikuvassa millaista olisi lapsuuteni ollut, jos isoveljeni eläisi..

Puhu muru

Kiitos Marsa kokemuksesi jakamisesta. <3 Olet ollut kovin pieni, kun veljesi kuoli mutta pienikin lapsi aistii surun. Tuossa iässä tunteet ovat vielä enemmän kehollisia. Koko tapahtuma on varmasti muuttanut lapsuuttasi, mistä mainitsitkin. Suru tosiaan vaihtelee muotoaan ja sitä mitä milloinkin suree. On varmasti ollut raskasta välillä olla noiden kaikkien kysymysten äärellä, mihin ei saa ikinä vastausta. Voimia sinulle. <3

Vierailija

Oli ihana teksti! Pisti itkemään, koska minulla on pikkuveli kuollut kun olin itse vasta neljä ja hän kaksi vuotta. Toi pintaan kaikkea mitä voisi olla, mutta ei ole. Toisaalta hänen on parempi olla siellä nyt. Perheessäni rakkaus on hyvin näkyvää myös, aina on aikaa haleille ja hellyydelle ja tuelle.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja oman kokemuksesi jakamisesta Vierailija. Tarina varmasti koskettaa, kun on oma kokemus. Olet ollut vielä pieni, kun veljesi on kuollut. Mutta ne muistot pysyvät vaikka suru muuttaa muotoaan. Ihana kuulla, että teidän perheessäkin on aina aikaa haleille, hellyydelle ja tuelle. Se kertoo, että rakkautta on paljon. <3 

Unensieppaajat

Kaunis kirjoitus.❤

Meillä myös mun isovanhemmat elää puheissa ja muistoissa,nuorempi lapsi ei koskaan ehtinyt tavata isomummia- tai pappaa. Kerron paljon tarinoita omasta lapsuudesta,se helpottaa hiukan omaakin ikävää.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi ja kokemuksesi jakamisesta Unisieppaajat. Puheissa nuo voimme tosiaan kuljettaa läheisiämme mukanamme, vaikka he eivät olisi enää keskuudessamme. Lapsillesi se on hieno lahja saada kuulla sinun rakkaista isovanhemmistasi. Samalla kerrot tarinoita sukupuustanne. <3

Lauantaina suuntasin Prahaan Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön konferenssiin Prahaan. Työmatkalle lähtiessäni olin saanut syyllisyyden tunteen sivuun ja olo oli jännittynyt. Ilmassa oli silti erilaista haikeutta kuin vain ikävää. Se haikeus oli surua. Suru liittyi pohdintaan, loppuuko minun ja kuopuksen kaksivuotinen imetystaival tähän.

 

Itkin tällä viikolla lähes jokaisena iltana, kun imetin kuopusta hänen mennessään nukkumaan. 

 

Olen oppinut rakastamaan imetystä ja noita ihania yhteisiä läheisyyden hetkiä pitkin päivää. Yhteys, joka välillämme on imetyshetkinä, on jotain, mitä ei muuten ole. Kun kuopus katsoo silmiini, tuntuu kuin hän katsoisi sydämeeni. Annamme toinen toisillemme läheisyyttä ja rauhoitumme. Me vain olemme yhdessä.

Toki on ärsyttäviäkin imetykseen liittyviä hetkiä, kun taapero vain vaatii ja vaatii maitoa. Kovaa ja uhmakkaasti. Käyttäen kaikki keinot, jotka hän vain keksii. Kyllä yleensä pieni maitosuu voittaa. Tai jos hän puree. Auts! Tai huutelee läpi yön: ”Maitoooo!” Noita hetkiä ei tule ikävä.

 

Hyvät hetket ovat silti voittaneet. Aina. 

 

En itse ajatellut edes, että lopettaisimme vielä. Enemminkin olin ajatellut, että ainakin tämä kesä menee vielä imettäen.

 

Työreissuni tuli nopealla aikataululla ja erossaoloaikamme on niin pitkä, että voi olla, että imetys jää. Minulla on mukana rintapumppu, enkä sinänsä pelkää maidon loppumista. Tiedän, että se riittää.

 

Toisen lapsemme kanssa kävin Berliinissä kuuden päivän työmatkalla ja imetys jatkui lentokentällä kuin en olisi ikinä ollutkaan poissa. Tyttö oli silloin hieman yli 2-vuotias, niin kuin kuopus nyt.  Mutta lapset ovat erilaisia, joten en ihan uskalla luottaa tuohon aiempaan kokemukseeni.

 

Lisähaikeutta tähän tuo tällä kertaa lopullisuus. Voi olla, että en enää koskaan imetä. Lapsilukumme voi hyvin olla tässä. Ajatuskin siitä nostaa silmiini uudelleen ja uudelleen kyyneleet. Enkö oikeasti ikinä enää imetä? Nytkö jo tämä vaihe on ohi?

 

Voihan olla, että tästä seuraa helpotuksen tunne. Kun päästää irti, saa ehkä tilalle jotain, niin kuin kirjailija Tommy Hellsten sanoo. Onko se vapautta? Mitä se on?

Imetyksen yllättävä loppuminen voi olla helpompi kuin pitkä ja kivulias taistelu. Eikö?

 

Lopullisesti tähän saan vastauksen vasta, kun palaan kotiin huomenna. Voi toki olla, että imetän heti lentokentällä tai sitten huomaan, että tämä oli nyt tässä. Tirautan murun sylissä muutaman kyyneleen ja katson kuopusta ylpeänä. Me teimme sen, kaikista alun imetysvaikeuksista huolimatta. Me imetimme WHO:n suositteleman 2 vuotta!

 

Ehkä voin kaivaa hymyillen vintiltä esiin kaikki ne mekot, joita en ole voinut käyttää imetyksen takia? Ehkä, ehkä, ehkä. Katsotaan, mitä kuopus tekee. Olen aina halunnut edetä lapsentahtisesti imetyksessä ja niin teen nytkin.

 

I  <3 imetys 

 

LISÄYS:

Eipä loppunut imetys työmatkaani. Heti lentokentällä pikkuinen säntäsi syliini ja huusi: "Äidin maitoo!" Se oli kyllä suloista ja ihanaa. Sydän suli rakkaudesta. <3

 

*Oletko sinä tehnyt pidempiä reissuja ilman lasta kesken imetyksen? Miten meni? Jatkuiko imetys sen jälkeen?

*Onko sinulla jotain vinkkejä minulle tai muille äideille, ketkä pohtivat tätä samaa?

*Tietoa imetykseen liittyvistä asioista saat Imetyksen tuki ry. sivuilta. Suosittelen tutustumaan myös Laktivistiäitiin Facebookissa.

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan siellä kiinnostavia artikkeleita, vanhoja ja uusia blogejani. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, että sinäkin olisit mukana ja kommentoisit siellä. =)

Kommentit (13)

Vierailija

Taapero imetys tuntuu olevan äidille tärkeää ja lapselle vain tapa. Noin iso osaa jo rauhoittua ilman rintaa ja saa kyllä tarvitsemansa läheisyyden. Eihän 2-vuotiaana enää syödä tuttiakaa .

Puhu muru

Kiitos kommentistasi. Olen eri mieltä kanssasi imetyksestäni, mutta arvostan erilaisia näkökulmia ja perusteluja suuntaan ja toiseen. Tässä hieman perusteita taaperoimetyksen hyödyistä.

"Kyllä se on lapselle tapa, hyvä tapa, tietäähään lapsi itse mikä hänelle on parasta ravintoa, juuri hänelle valmistettua❤️  Kyllä moni lapsi osaa muutenkin rauhoittua, mutta miksi käyttää muita tapoja, kun tämä on nopein ja helpoin tapa❤️  Nimenomaan, tutti on tissin korvike, ei päinvastoin. Tutista on esim haittaa lapsen purennalle, rinnan imemisestä taas päinvastoin.😉  " 

-Eräs äiti taaperoimettäjien ryhmästä-

Suosittelen myös tutustumaan faktatietoihin taaperoimetyksen hyödyistä lapsille, ennen kuin alat syyllistämään äitiä. WHO:n suositus on, että imetys jatkuu 2-vuoteen saakka.  Ja onhan se ihana asia, että imetys on äidillekin tärkeää. <3

Olen itsekin kirjoittanut aiemmin blogipostauksen taaperoimetyksestä: "Olen ylpeä taaperoimettäjä - ole sinäkin". Siihenkin voit tutustua ja pohtia asiaa laajemmin. 

Vierailija

Maailman helpoin tapa kesyttää taaperon uhma on vilauttaa tissiä :D Harmi, kun tämän kehtaa tehdä vain kotioloissa. Toivottavasti tehdän imetystaival ei lopu tähän. T. Taaperoimettäjä

Vierailija

WHO suosittelee taaperoimetystä siksi että suurimmassa osassa maailmaa puhdas ja terveellinen ruoka on harvinaisuus ja ilman inetystä lapsen ravinnon saanti vaikeutuisi.

Ei lapsi tarvitse enää sitä maitoa noin vanhana, mutta äiti haluaa jatkaa itsenaä vuoksi. Hyvin erikoista minusta.

Vierailija

tosi ällöttävää imettää noin isoa lasta..! ymmärrän vielä vauvvan kun se ei tarvitse eikä halua muuta mutta että vielä sellanen omin jaloin temmeltävä ISO lapsi! imetä samantien vaa aikuis iälle asti, ihan varmasti toimii edelleen hyvänä rauhotus muotona siellä teini uhmissakin! XD YÖK! järkevä äiti osaa päästää siitä imetyksestä irti oikeaan aikaan kun ei se taapero enää TARVITSE sitä tissiä!

Vierailija

Ihana kirjoitus <3 Luonnollisesti asiaa kokemattomat eivät voi ymmärtää, miten tärkeää imetys voi olla vielä taaperollekin. Meillä ei nukuttaisi ja rauhoituttaisi ollenkaan ilman rintaa - en ikinä olisi raskausaikana voinut kuvitella, miten paljon suuremmasta asiasta kuin ruokkimisesta onkaan kyse... :) (Vaikka yhä edelleen nyt 2-vuotiaana veikkaisin, että äidinmaito on n. 20% ruoastakavaliosta, joten se on yhä merkittävä ravinnon- ja tietysti mm. immuniteetin lähde.)

On kamalaa huomata, miten kauas olemme kulttuurina ajautuneet biologisesta normaalista, kun taaperoimetys aiheuttaa niin suurta ihmetystä... ja ilmeisesti imetys on hyvä juttu vain silloin, jos äiti kärsii siitä ja vain uhrautuu lapsensa vuoksi? :-) Yllättävän sitovaa ja toisinaan äärettömän kuluttavaahan imetys on, mutta aivan upea kokemus myös, jota en vaihtaisi mihinkään :)

Tsemppiä sinulle ja kiitos ihanasta blogista <3

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta ja palautteesta Vierailija. Taaperoimetys on tosiaan ihan oma juttunsa. Kaikkien ei sitä tarvitse ymmärtää, mutta olisi tärkeää että jokaisen valintaa kunnioitetaan. Tieto auttaa usein ihmistä ymmärtämään asioita laajemmin.

 Äiti ja lapsi valitkoon heille sopivan hetken imettää ja joskus sitten lopettaa imetys. Imetys on kaunis ja hieno asia. <3

Heidi A

Onpas surullista luettavaa nuo imetysvastaiset kommentit. Olen myös miettinyt, mitä ihmiset ajattelevat kommentoidessaan taaperon julki-imetystä kovaan ääneen... 2-vuotias ymmärtää jo puhetta ja kuulee sen "NOIN ISO JA TISSILLÄ"-kommentin.

Voin luetella montakin asiaa, joita lapsi ei ravitsemuksellisesti kaksivuotiaana tarvitse, mutta yleisesti ottaen hänelle niitä silti tarjotaan. Yleensä ne ovat riskitekijä terveydelle, hampaille.. en ymmärrä miksi imetys nähdään pahana asiana kun sen hyödyt ovat niin valtaisat. Onko tässä oikeasti kyse kateudesta, tietämättömyydestä, omasta imetyspettymyksestä?

Oli miten oli, imetys on jokaisen oma asia. Lapsen luonnollinen vieroittautumisikä on 2-7 vuotta ja 7 ikävuoteen mennessä varsinainen imuote on yleensä myöskin kadonnut. Tämäkin fyysisen kehityksen askel tukee imetyksen luonnollisuutta lapsentahtiseen vieroitukseen asti.

Oma kuopukseni on 8 kk ja toivon että pääsemme ainakin kaksivuotispäivään asti imetystaipaleellamme. :)

Puhu muru

Kiitos viisaasta kommentistasi Heidi A ja tiedonannosta. Taaperoimetykseen liittyy varmasti monella tiedon puutetta ja koko asiaan mennään tunteella mukaan. Järjellä ajatellen jokainen osaa ottaa asioista selvää, nojata faktatietoon ja antaen rauha äidille sekä lapselle. Imetys ei kuulu muille. 

Itse imetän silloin, kun lapsi sitä kaipaa. Kuten päiväkodin pihalla, Kampin ostoskeskuksessa, kirjastossa tai keskellä Aleksanterinkatua Sambakarnevaalien vilskeessä. Rohkeutta sinulle imettää teille sopivalla rytmillä. <3

Toivon sinulle onnea imetystaipaleelle jatkossakin. Vertaistuki auttaa ja muilta saa hyviä vinkkejä. Facebookin Taaperoimettäjät, Laktivisti äiti ja Imetyksen tuki ry. ovat ihan huippuja. Ja toki täällä minun blogissakin aina välillä imetysjuttuja. =) 

Vierailija

Mä tein taaperoa imettäessäni pari viikonloppureissua ja tais olla joku kerta niinkin päin että lapsi oli pari yötä mummolassa ja imetys jatkui kotiin tultua ihan niinkuin ennenkin. Meillä 2-vuotias kävi 1-2 kertaa päivässä rinnalla, vähän isompana enää parin päivän välein.

Ja piti mun olla muutama päivä poissa kotoa kun synnytin kuopuksen - sairaalasta vauvan kanssa kotiuduttuamme isompi lapsi (jota siis imetin läpi raskauden) kävi vielä pari kertaa rinnalla, pikkuveljeään suloisesti kädestä pitäen, mutta lopetti omasta halustaan niihin aikoihin. Meni hienosti ja lapsi sai itse päättää kuinka kauan se sitä maitoa tarvitsi. Lapsi on itse nyt jo iso, ja voi että miten lämpimät muistot sille pitkästä imetyksestä jäi! <3

Puhu muru

Voi. <3 Tuli kyyneleet silmiin, kun luin imetystarinastanne. Tuossa on se jokin - kaiken sen ravitsemuksen ja muun lisäksi. Se yhteys ja kaunis muisto äidin sekä lapsen välillä. <3 

On kamalan surullista, että kauniista asiasta tehdään rumaa ja ällöttävää. Pitäisi muistaa aina kunnioittaa äidin ja lapsen valintaa. Ja tämä sinun esimerkkisi on kaunis tarina siitä, miten imetyksen lopetus on yksilöllistä ja parhaimmillaan se tapahtuu lapsen ehdoilla. <3

Nyt tuli paljon sydämiä!!! <3

Vierailija

Tämä oli muuten herttainen kirjoitus, mutta lopun "Me teimme sen" -hehkutus voi tuntua syyllistävältä äidistä, joka ei esim. onnistunut selättämään alkuvaikeuksia ja se tyssäsi alkuunsa.

Luin näitä kirjoituksia äsken bussissa tuoreimmasta lähtien ja tämä sai kyyneleet silmiin. 48-vuotiaana lapsettomana naisena tuntuu, että olen jäänyt paljosta paitsi. Ehkäpä elämä vielä tuo eteen rakkauden, jotta ei tarvitsisi tuntea itseään niin monella tapaa osattomaksi.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. Ja kiitos palautteesta. En ajatellut postausta kirjoittaessani, että voisin loukata esim imetyspettymyksen kokenutta äitiä. Mutta olet aivan oikeassa, tekstini saattaa loukata vaikka en sitä mitenkään haluaisi tehdä.

Tähän imetyspostaukseen liittyi ennen kaikkea paljon tunnetta ja omaa elämää. Se oli meinaa karvas pettymys, että jouduin alkaa antamaan kuopukselle korviketta 3 kk iässä imetyksen ohella. Tuntui melkein, että se mitätöi kaksi edellistä imetystä taivaltani. Siksi tässä on läsnä ylpeys - sanan positiivisessa merkityksessä. Ja minusta äitinä saa olla omista onnistumisista ylpeä. <3

Jokaisen meidän elämässä on monenlaisia käänteitä. Jos esimerkiksi meidän kahden polkuja katselisi rinnakkain näkisi ihan eri maailmat. Silti niistä löytyisi ihania ja surullisia hetkiä, monenlaisia tunteita. En tiedä miltä tuntuu olla lapseton nainen 48-vuotiaana, mutta uskon että se aiheuttaa haikeutta. Onneksi rakkauden voi löytää minkä ikäisenä vain ja samalla löytää maailmasta ihan uusia värejä. <3 <3 <3

Jos haluat kertoa minulle tarinasi, kuulisin sen mielelläni. Se voisi olla tärkeä kirjoitus perheellisille ihmisille, jotta he ymmärtäisivät hitusen verran paremmin lapsetonta. Jos innostuit asiasta, voit laittaa minulle meiliä puhumuru@gmail.com 

Jouduin eilen outoon tilanteeseen. Tavallinen perjantai, lounasaika. Näyttämönä Helsingin keskustan Kampin ostoskeskus.

 

Olin menossa hissiin pian 2-vuotiaan kuopukseni kanssa. Vieressä hissiä odotti tyylikkään näköinen nuoripari, jolla oli suunnilleen vuodenikäinen pikkuinen rattaissa. Lapset ilmeilivät toisilleen, me vanhemmat hymyilimme tuttavallisesti.

 

Muutama hetki meni ja hissi tuli.

 

Hissi on sen verran ahdas, että kolme aikuista ja kahdet rattaat täyttävät sen. Jonkun mielestä hissi ei kuitenkaan ollut täynnä. Hissiin marssi reilu nelikymppinen mies.

 

Mies: ”Menkää sinne päin, että tänne mahtuu.”

 

Perheenisä: ”Ei tänne kyllä oikein mahdu… ”

 

Mies: ”Kylläpä mahtuu, sinne päin vaan.”

 

Perheenisä: ”Ei vittu mahdu, etkö sä urpo tajua?!!!

 

Mies: ”Mikäs vittu sä luulet olevasi?!!!!!”

 

Perheenisä: ”Vittu, etkö sä saatana nää, että täällä on kahdet rattaat. Mene urpo rullaportaita.”

 

Perheenäiti: ”Olisit hiljaa, älä viitsi… jooko…. ”

 

Mies: ”Saatanan, saatanan. Mikä sinäkin vittu luulet olevasi????!!!!!”

 

Hissin ovi alkaa vihdoin mennä kiinni. Mutta aina ehtii viimeiset sanat.

 

Perheenisä: ”Haluutko sä vittu turpaas?!!”

 

Mies: ”Haluutko ite, saatana?!!!!”

 

Syvä hiljaisuus hississä. Ilmassa oli pelkoa. Katson  varovasti kuopusta ja silitän hänen hiuksiaan. Hän näyttää hämmentyneellä.  Perheenäiti katsoo hyvin surullisen näköisenä lastaan. Surun lisäksi näin häpeän. Tunnelma on AHDISTAVA. Onneksi olin jäämässä jo seuraavassa kerroksessa.

 

Miksi, kysymys jää leijumaan ilmaan. Mistä tuli noin syvä raivon purkaus kahden tuntemattoman ihmisen välillä? Miksi itse en saanut sanaa suustani? Olinko hiljaa, koska tilanne oli uhkaava?

 

Hissikohtaaminen oli vain hetki, joka laukaisi heissä raivon. Sen takana oli varmasti paljon muuta. Paakkuuntunutta pahaa oloa, jolle ei ollut löytynyt kanavaa ulos tuloon. Oliko hissiin pääseminen symboli kelpaamisesta?

 

Poistuessani hissistä ja vielä illalla murun vieressä sohvalla pohdin hissin toista naista, tuota perheenäitiä. Puhuuko mies tuolla tavalla hänelle kotonakin? Tapahtuuko siellä jotain pahempaakin? Entä se toinen mies – kenelle muulle hän puhuu noin?

 

Vihanhallinnan ongelmat eivät ole mikään pikku juttu. Niitä ei kannata, eikä saa hoitaa olan kohautuksella. Terapiaan on hyvä lähteä ajoissa ja pikaista apua saa esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran Kriisipuhelimesta. Avun hakeminen on tie parempaan. <3

 

 

 

 

*Saa kommentoida. Mitä ajatuksia tämä herättää? Omia kokemuksia? 

 

* Tutustu Puhu muru -bloggari Marja Kihlströmin kotisivuihin: www.marjakihlstrom.fi

Kommentit (4)

emma_

Huh :( tosi kamalaa. On lohdutonta joutua tuollaiseen tilanteeseen, koska siinä ei (minä en) yleensä osaa sanoa tai tehdä mitään mikä auttaisi. Tai ei vain pysty auttamaan ja joutuu vain poistumaan. Jälkeen päin juurikin miettii vain asioita, ja voi vain toivoa että ihmiset ovat turvassa. Itse käytän esim. paljon julkista liikennettä, ja näen paljon lapsia ja vanhempia ja tilanteita jotka jäävät painamaan mieltä. Uhkaavia tilanteita ei ole ollut, mutta nähnyt lapsia joilla ei selvästikään asiat ole hyvin.

Puhu muru

Kiitos emma_ kommentistasi. Minulla oli juuri tuollainen lohduton olo. Kaksi huutelijaa olivat niin raivonvallassa, että oli varmasti ihan hyvä etten sanonut mitään. Tilanne lamaannutti minut juuri uhkaavuuden takia. Halusin vain pitää kuopukseni suojassa. 

Tuollaiset tilanteet jäävät mieleen pyörimään. Tottakai sitä miettii, että olisiko pitänyt toimia toisin. Olisiko pitänyt puuttua? Olisiko pitänyt kysyä siltä toiselta perheenäidiltä onko kaikki hyvin?  

Ja niin kuin sanoit, olen huomannut samaa kuin sinä. Lasten pahaolo ikävä kyllä näkyy, kun liikkuu paljon julkisilla. Tilanteisiin on kuitenkin vaikea puuttua vaikka haluaisi vain auttaa. Siksikin pidän tätä kirjoitusta tärkeänä. Vaikeneminen ei auta, ei myöskään syyttely. Sen sijaan avun hakeminen on aidosti askel parempaan. Jos tämä kirjoitus rohkaisee edes jonkun hakemaan apua, ketä sitä tarvitsee. 

TT

Kaikenlaisia pipipäitä sitä on liikkeellä ja on niitä tullut nähtyäkin. Itse yllätin itseni kiroilemasta huutaen kuin merimies, kun yritin estää koiranulkoiluttajan ja läheiseni nyrkkitappelun. Se oli siinä tilanteessa ainoa aseeni ja lapset oli mukana. Jälkeenpäin itseä hirvitti, mutta en tiedä olivatko miehet moksiskaan. Lapsille yritin myöhemmin selittää tilannetta.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi TT. Noi ovat hankalia tilanteita! Jos tätä asiaa alkaisi laajemmin tarkastelemaan voisi mennä ihan yhteiskunnan tasolle ja miettiä niitä kaikkia leikkauksia, mitä on tehty mielenterveystyöhön, lastensuojeluun tai perhetyöhön. Mitä aiemmin yksilöiden ja perheiden ongelmiin voitaisiin tarjota apua sen helpompi ne olisi hoitaa. Moni ongelma ei muuttuisi ikinä edes ongelmaksi, jos olisi ajoissa riittävä tuki. Joka tapauksessa hissiepisodi oli sellainen, että se nosti pintaan huolen. Ja sama tuosta tunne tulee tuosta sinunkin kuvailemasta tilanteesta.

Tuo mainitsemasi "Jälkeenpäin itseäni hirvitti..." kuulostaa hyvin samalta tunteelta, mitä itsekin koin hissiepisodin jälkeen. Sitä jää pohtimaan, mitä muuta olisi voinut käydä? Olisko voinut tehdä toisin? Oli varmasti todella hyvä, että puhuit siitä lasten kanssa jälkikäteen. Puhuitko itse sitä läpi jonkun kanssa? Toimit minusta hienosti. <3

Miksi näin kävi? Kohtukuolema vie perheen, joka odotti vauvaa elämästä suoraan kuoleman äärelle. Se on aina kamala tragedia ja perhe tarvitsee tukea niin läheisiltään kuin hoitohenkilökunnalta.

 

En ole itse joutunut kohtaamaan kohtukuolemaa. Lapsen menettämisen valtavan surun olen nähnyt häivähdyksinä, sillä tuttavapiirissäni on vauvan menettäneitä perheitä. Silti en ole ymmärtänyt, mitä he ovat käyneet läpi.

 

Halusin ymmärtää. Siksi otin yhteyttä perheeseen, jonka esikoistytär kuoli kohtuun täysiaikaisena, täydellisenä pienenä tyttönä seitsemän vuotta sitten. He halusivat kertoa teille kaikille palan heidän elämästään.

 

Annetaan perheen äidin kertoa.

 

Raskaus oli mennyt hyvin ja vauvan syntymä hetki lähestyi. Neuvolassa oli aika ja paikalla ihanan oman neuvolatädin sijaan oli sijainen. Vauvan sydän äänet kuuluivat hyvin, mutta pissanäytteen takia suuntasin vielä labraan – kaikki oli hyvin. Sijainen sanoi, että vauva syntyisi kohta.

 

Iltapäivällä aloin kuulostella vauvaa, koska en tuntenut liikkeitä. Olin kuitenkin lukenut, että vauvat ”lepäävät” ennen synnytystä ja voivat olla hyvinkin rauhallisia. En siksi huolestunut. Ikävä kyllä, minulla oli väärää tietoa.

 

Aamu tuli. Liikkeitä ei tuntunut edelleenkään. Olin tehnyt kaikki asiat, mitä käskettiin. Soitin Naistenklinikalle ja minut pyydettiin näytille. Kätilö ei löytänyt sydänääniä ja pyysi paikalle toisen kätilön. Sitten lääkäri tuli ja mentiin ultraan.

 

Huoneessa alkoi olla useampia kätilöitä, lääkäriä ja harjoittelijoita. Kaikki olivat hiljaa. Vitsailin itse vielä, että eikös siellä ole kaikki hyvin.

 

Sitten lääkäri kääntyi puoleeni ja sanoi: ” Sydänääniä ei löydy. Valitettavasti vauvanne on menehtynyt. ” Hän käänsi monitorin vielä sanojen vahvistuksesi. Kuului vain huminaa.

 

Epätodellinen ja todellinen olo samaan aikaan. Itkin. Isku vasten kasvoja. Miksi kuolema oli vienyt lapseni? Miksi? 

 

Joku alkoi puhua synnytystavoista. Teki mieli kiroilla. En halunnut synnyttää. Ei tässä tilanteessa pidä joutua miettimään miten haluan synnyttää!

 

Soitin miehelleni. Se oli vaikeaa. En voinut sanoa sanaa kuollut. Sanoin, että vauva on poissa. Mieheni oli jättänyt lounastarjottimen pöydälle ja lähtenyt taksilla sairaalaan.

 

Soitin äidilleni. Hyvälle ystävälleni.  Siskoilleni. Menimme kaikki kotiimme. Ei ollut sanoja. Oli paljon itkua ja halauksia. Tilanne oli järjen vastainen. Onneksi emme jääneet yksin. Illalla palasimme sairaalaan, jossa synnytys käynnistettiin. Halusin mahdollisimman hyvät lääkkeet ja ne oli minulle luvattu. Olin vihainen, kun synnytys silti sattui.

 

Rakas ystäväni ja mieheni olivat rinnallani. Synnytys kesti. Ponnistus kesti.

 

Lopulta kaunis tyttäremme syntyi. Katselin vain lasta kätilön nostettua hänet rinnalleni. Annoin hänet miehelleni, jotta hänkin saisi tuntea vauvamme lämmön ihoaan vasten. En osannut itkeä, mieheni ja ystäväni itkivät.

 

Vauvastamme näkyi miten lähellä elämä oli vielä ollut. Elämä oli kuin ilmapallo, joka karkaa ja sitten sitä ei lopulta enää näe. Kuinka olisin voinut repiä sen elämän jotenkin takaisin? 

 

Tukenamme oli aivan ihana kokenut kätilö, joka järjesti niin vuoronsa, että oli kanssamme synnytyksen alusta loppuun. Sillä oli meille valtavan suuri merkitys. Sairaalassa oli muutenkin hyvä olla ja meistä huolehdittiin kokoajan.

 

Joka hetki tyttäremme kanssa oli niin tärkeä. Hetket sairaalassa ja kappelissa olivat ainoat hetket, kun saimme olla hänen kanssaan. Veimme itse hänet krematorioon. Tyttärestämme jäi kourallinen tuhkaa. Kannoin tuota tuhkaa uurnassa käsilaukussani kaksi viikkoa, jotta sain vielä hetken lisäaikaa.

Tyttäremme muistotilaisuus oli hyvin kaunis. Suru sai minut elämään hyvin vahvasti hetkessä, ei ollut tulevaa. Piti vain mennä hetki hetkellä surun aiheuttaman tuskan taakan kanssa eteenpäin. Mieheni vanhemmat tulivat, mutta sisarukset eivät tulleet. Heille lapsemme kuolema oli liikaa. Se loukkasi. 

 

Olin pitkään hyvin ylpeä synnytyksestäni. Olisin voinut bussissa nousta seisomaan ja kertoa siitä. Olin myös äitinä ylpeä kauniista vauvastani. Nämä kokemukset antoivat voimaa surun keskellä.

 

Lähetimme lähipiirille tekstiviestin. Vauvamme kuolemaan suhtauduttiin monin tavoin. Saimme osaksemme paljon tukea, apua ja kauniita sanoja. Osa ihmisistä otti etäisyyttä, osa sanoi tyhmästi varmasti tahtomattaan.

 

Yksi kauniimpia asioita oli ensimmäinen äitienpäivä. Muutamat ystäväni olivat niin rohkeita, että he lähettivät minulle kukkalähetyksenä äitienpäivä onnittelut. Vaikka päivä oli vaikea ja kamala, olin kuitenkin tullut äidiksi. Ja minut muistettiin. Se tuntui tärkeältä.

 

Saimme paljon ohjeita, ettei suruun saa jäädä liikaa. No me sitten kävimme muutamissa häissä, mikä oli ihan kamalaa. Hirveää teeskentelyä. Piinaavaa keskustella kesälomasuunnitelmista, kun oma lapsi on juuri kuollut! Olisi pitänyt olla menemättä.

 

Minua ja miestäni suru yhdisti. Se ei erottanut. Surimme omilla tavoillamme ja silti yhdessä. Melkein vaikeampaa meillä on ollut myöhemmin syntyneiden elävien lasten vauva-aikoina.

 

Yritin mennä töihin samana keväänä. Mutta siitä ei tullut mitään. Syksyllä kokeilin uudelleen, mutta aika pihalla olin edelleen. Suru vei voimani ja kaiken tilan ajatuksilta.

 

Töissä oli rankkaa uudelleen ja uudelleen ottaa vauvan kuolema puheeksi. Jatkuvasti piti kertoa: ”Miksi on jo töissä, ai olet jo töissä, tuliko tyttö vai poika, kuka hoitaa nyt kun olet töissä?” Usein olin tilanteissa, joissa kukaan ei uskaltanut sanoa mitään vaikka he tiesivät. Olisivat edes pahoitelleet.

 

Syksyllä iski myös tyhjyys. Muilla elämä jatkui. Meillä oli vain suru.

 

Samoihin aikoihin aloin nähdä aivan kamalia unia vauvastamme. Todellisen tuntuisia painajaisia yöstä toiseen. Tiesin, että tarvitsin terapiaa ja onneksi löysin hyvän yksityisen terapeutin. Helsingin kaupungin eräs perheterapeutti oli jo ilmoittanut meille aiemmin, ettemme kuulu palveluiden piiriin, koska meillä ei ole elävää lasta. Aivan paskaa tuommoinen.

 

Aloin odottaa uutta vauvaa seuraavana vuonna. Raskaus oli rankkaa surun keskellä. Pelkäsin kokoajan vauvan puolesta. Kuolema oli vienyt turvallisuuden tunteen. Kun saimme elävän vauvan pelkäsin, että hänelle käy jotain katastrofaalista. Tai tulee syöpä tai jokin mihin hän tai me vanhemmat kuolemme. Tyttäremme sentään oli turvassa, kun hän oli jo kuollut.

 

Surumme noudatti kauniisti surun eri vaiheita. Yksi aallon pohja tuli kohdallani vielä, toisen lapsemme äitiyslomalla. Kaikki alkoi tuntua hyvin vaikealta. Tilanne paheni nopeasti. Haukuin itseäni kaikesta, unohtuneista avaimista ja eri pari sukista. Muistutin, miten paska olen. Sen takia minun vauvanikin kuoli.

 

Mieheni ei enää jossain vaiheessa jaksanut, vaan sanoi, että jotain täytyy tehdä. Menin lääkärin luo ja sain mielialalääkkeet. Se oli vaikeaa. Minut oli opetettu lääkkeiden vastaiseksi. Mutta lääke auttoi. Jatkoin terapiaa samaan aikaan ja puolen vuoden päästä pystyin lopettamaan lääkityksen. Pääsin pois aallon pohjalta, josta olisi voinut olla tie jopa itsemurhaan asti.

 

Jokainen tyttäremme kuva, käden jälki ja erityisesti hiustupsu olivat oljen korsia surun ollessa pahimmillaan. Pahin suru helpotti neljän vuoden kuluttua tyttäremme kuolemasta. Suru ei kuitenkaan taida ikinä hävitä mihinkään.

 

Joka päivä ajattelen tytärtämme. Toisaalta en haluakaan, että suru häviää. Se on tapa olla lähellä lasta.  <3

 

*Voit halutessasi kertoa oman tarinasi, jos olet kokenut kohtukuoleman. Tai voit kirjoittaa perheelle kauniita terveisiä. Voit myös pyytää anteeksi. Tarinan äiti kertoi lohdullisesti, että aina voi palata ja sanoa, anteeksi kun en ymmärtänyt suruanne. Toivon, että tämäkin kirjoitus osaltaan hälventää kohtukuolemaan liittyvää tabua. Kohtuun kuollut vauva on yhtä tärkeä vauva perheelleen kuin eläväkin. Eikä elävä ikinä korvaa häntä. <3

 

INFOA:

 

  • *Suomessa syntyy noin 60 000 lasta vuosittain, joista 180-240 lasta kuolee kohtuun. (Lähde THL syntymärekisteri) Kohtukuoleman syy saadaan selvitettyä 90% tapauksista.
  • *Vertaistukea saa KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry – vertaistukea suruun lapsen iästä ja kuolinsyystä riippumatta. Heillä on esimerkiksi erilaisia sururyhmiä, tietoa ja tukipuhelin.
  • *Vertaistukea ja tietoa löytyy myös kohtukuolema.fi–sivustolta, jonka ovat koonneet äidit, jotka ovat kokeneet kohtukuoleman.

 

________

 

**Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Kuvia elämästäni pääsee seuraamaan Puhu murun Instagram tililtä. <3

Kommentit (6)

Hoitsu

Halaus ❤
Kukaan ei pysty ymmärtämään miltä oman lapsen menetys tuntuu. Tärkeää olla edes läsnä ja kuunnella. Vaikka itse kohtaan työssäni lapsen menettäneitä tai vakavasti sairaan lapsen perheitä niin usein on samat hukassa. Paljon voimia tarinan äidille ja isälle ❤

Puhu muru

Kiitos kommentistasi ja viisaista neuvoistasi. Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Teet työksesi tärkeää työtä. <3

täti

Tekstisi liikuttaa todella paljon. Taas kerran huomaan olevani onnellinen kolmesta terveestä ja elävästä lapsesta. Veljeni vaimonsa kanssa synnyttivät kohtuunkuolleen lapsen myös. Tätinä arvostan todella paljon sitä että minut kutsuttiin synnytyksen jälkeen katsomaan pientä ihmettä jonka elämä jäi todellakin liian lyhyeksi. Sain myös vauvaa pitää sylissä mikä oli elämäni hienoimpia asioita. Tämä vauva on edelleenkin elämässämme (vaikka vanhemmat tuskin sitä tietävät) sillä joka vuosi mietin monennelle luokalle tämä pieni neiti nyt menisi.

Puhu muru

Kiitos kommentistasi täti. Tapaamani perheen tarina on hyvin koskettava. <3

Ikävä kuulla, että veljesi perheessä on myös koettu kohtukuolema. Suru koskettaa, myös läheisiä voimakkaasti. On todella hienoa, että olette olleet heille tukena ja kävitte sairaalassa katsomassa vauvaa. Se oli varmasti veljesi perheelle tärkeää.

Jos vain joskus on tilaisuus, kerro veljellesi ja hänen vaimolleen, että heidän kuollut vauvansa muistetaan. Että pienellä on teidänkin ajatuksissa ja elämässä paikka. <3

Eeron ja Aamoksen äiti

Meidän neljäs poika kuoli kohtuun lokakuussa 2009. Seuraavan vuoden syyskuussa tuli uusi menetys, kun menetimme viisiviikkoisen keskospojan. Elämä on jatkunut, mutta menin pysyvästi rikki. En ole vieläkään työkykyinen, en tiedä olenko koskaan.

Puhu muru

Eeron ja Aamoksen äiti, olet kohdannut aivan kohtuuttomia menetyksiä, kun kuolema on vienyt kaksi lastasi. Olen niin pahoillani. <3 Surusi on varmasti suunnaton ja se voi rikkoa ihmistä, niin kuin kuvasit. Toivottavasti sinulla on ympärilläsi ihmisiä, joilta saa tukea. 

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat