Kirjoitukset avainsanalla avioero

”Jos armoa ei oteta todesta, niin silloin yhteiskunta ajautuu kovaan suuntaan, voittajien ja häviäjien yhteiskunnaksi. Kyllä meillä senkin suuntaista kehitystä on näkyvissä. Sen takia tätä armoa on syytä pitää esillä, Kari Mäkinen sanoo.”

(Arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelu Yle.fi –sivustolla 19.10.2016)

 

Havaintoja parisuhteesta bloggari Sami Minkkinen on eronnut. Hän ilmoitti siitä sunnuntaina blogissaan. Siitä alkoi someraivo, jossa unohtui ihmisten välinen armollisuus.

 

Laskekaa hyvät ihmiset kivet ja puukot. Hengittäkää syvään ja miettikää hetki, miten paljon tai vähän todella tiedätte toisten parisuhteista. Tai toisten ihmisten elämästä ylipäätään.

 

Ymmärrän hyvin, että tunteet voi kiehahtaa, kun kuulee pienen vauvan isän rakastuneen toiseen. Kiehahduksen jälkeen kannattaa kuitenkin ottaa järki käyttöön ja rauhoittua. Pohtia, mistä tämä minun raivoni kumpuaa?

 

Voiko olla, että raivon takana on oma ikävä kokemus? Tai oma parisuhde, missä ollaan umpikujassa ja onnettomana? Tai hyvä parisuhde, jonka takia ei muista millaista on olla suhteessa mikä tekee onnettomaksi?

 

Onkin hyvä kysyä: Millä oikeudella me voimme tuomita toinen toisiamme? Onko ylipäätään toisen ihmisen tuomitseminen oikein?

 

”Kyllä minusta on kaikkein surullisinta ja järkyttävintä tässäkin se, miten käsittämättömän moni ottaa asiakseen moralisoida ja tuomita toinen ihan täysin ilman, että heillä on yhtään mitään tietoa siitä, miten tuollainen tilanne on tapahtunut.”

(Suoralainaus Iltasanomien nettisivuilta 8.5.2017 nimimerkki ”jotain rajaa”)

 

Elämä ei ole yksinkertaista. Parisuhde on hyvin vaativa yhtälö, jonka jokainen voi varmasti tunnustaa. Joskus ei osata tehdä pelastusoperaatiota ajoissa tai yritetään, mutta se ei riitä. Parisuhteeseen vaikuttaa myös aina aiemmat suhteet.

 

Parisuhteen tuntevat vain ne ketkä siinä elävät. Ehkä Sami Minkkisen saama ryöpytys on tärkeä muistutus meille jokaiselle siitä, mitä EI pitäisi tehdä toiselle ihmiselle.

 

Yritä mieluummin asettua someraivon kohteen nahkoihin ja lähesty asiaa empatian kautta. Empatia luo perustan hyvälle, toisin kuin syyllistämisen tuottama häpeä.

 

”Luulenpa, että tässä on Samilla nyt kyse vähän isommistakin muutoksista, joten jäämme odottelemaan lisätietoja jatkosta. Kannattaa olla rehellinen itselleen(kin), koska muuten kaikki läheiset kärsivät etkä vähiten sinä itse!”

(Kommentti  Havaintoja parisuhteesta blogin Facebook –sivuilta)

 

Voimia sinulle Sami. Suunnista aina valoa kohti. <3

Kommentit (30)

Vierailija

Mietin itse samaa, ihmetyttää miten aikuiset ihmiset ovat tästä aivan raivon partaalla vaikka eivät tunne koko ihmistä/perhettä...  Ymmärrän toki että ajoitus on ikävä koska vauva on vielä niin pieni mutta muuten olen kyllä sitä mieltä että jos rakkaus on kadonnut / syttynyt jossain muualla niin täytyy seurata sydämensä ääntä. Meillä on vain yksi elämä eikä ole kenellekään oikein jäädä suhteeseen ympäristön tai velvollisuuden takia. Olen itse ollut yksin vauvan kanssa alusta asti eikä se ole mielestäni ollut kovinkaan raskasta (enemmän ihanaa, onneksi!) mutta ei varmastikaan ole mukavaa jäädä yksin jos siihen ei ole varautunut eli sympatiat ovat tottakai äidin puolella. Elämä ei kuitenkaan ole aina helppoa eikä asiat aina ole mustavalkoisia, se tuppaa monelta unohtumaan.

Vierailija

Ehkä armollisuutta kaivataan, mutta ihmettelen myös sitä nykytrendiä, että syyllisyyttä ei saa/tarvitse kokea mistään ja että häpeän tunne on vieras. Jos on mokannut, silloin kuuluukin olla häpeissään ja tuntea syyllisyyttä. "Tää on mun elämä, mää elän tätä vaan itselleni, täällä eletään vain kerran" on lauseita, joita usein käytetään väärällä tavoin itsekkäästi. Ja mä ymmärrän tuon raivon, moni kokee tulleensa huijatuksi. Sami olisi voinut jotenkin edes pahoittelut välittää, kun ihmiset kokevat olonsa petetyksi.

Topi J

"Meille syntyy maaliskuussa vauva. Uusi syntymä, uusi toivo. Hyvä, jonka edessä kaikella on merkitys. Sitä voi ajatella niinä öinä, kun vaeltaa itkevä lapsi sylissään pitkin asunnon lattioita. Pikkuvauva-aika. Se aika, jolloin suhteen tila mitataan varmuudella."

Näihin ajatuksiin päättyy sinun ja Sami Minkkisen yhteinen kirja. Ja näiden sanojen takana seisoi Sami vielä kuukausi takaperin, kun kirja julkaistiin. Tai siis esitti seisovansa. Koko kirja päättyy siis valheeseen. Kaksi tarinaa rakkaudesta onkin suuri kupla, jonka olisi kuulunut puhjeta jo ennen kirjan julkaisua, mutta valitettavasti raha ja julkisuudenkipeys menee monesti totuuden edelle.

Samin teko en tuomitse, koska minulla ei siihen valtaa tai edellytyksiä ole. Jokainen saa viime kädessä elää oman elämänsä kuten haluaa - vaikka sitten valheessa sekä itselleen että muille. Sen sijaa ymmärrystä minulta eivät saa ne tahot, jotka Samin tekoa julkisesti tukevat ja ymmärtävät. Ne ihmiset, jotka pitävät rohkeutena sitä, että aina paetaan eikä uskalleta kohdata vaikeuksia.

Todellinen Rakkaus ei ole helppoa eikä sen kuulukaan olla. Tässä "minä-minä" ja kertakäyttösuhteiden kulttuurissa tuntuu vain oma etu ajavan liian usein kaiken muun edelle. Rakkauden puolesta ei haluta tai uskalleta taistella ja sitä puolustaa. Ja pelottavaa on, että jopa ihmisiä työkseen auttavat tätä kulttuuria julkisesti tukevat.

Itse en raamattuun usko, mutta joskus sieltäkin löytyy viisauden murusia, joita ai sovi unohtaa: "Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia."

Vierailija

Ja kaksi profeetta ovat nyt yhdessä kirjan kirjoittaneet. Rahan- ja julkisuudenkipeys saavat tekemään outoja asioita...

Vierailija

Armo ja empatia lienee ohjattu pian entisen vaimon ja parikuukautisen vauvan suuntaan. Mitä Sami niillä tekee, hänellähän on rakkaus?

Vierailija

Niin, tai sitten ihmiset näkevät ja kuulevat toisen itsepetoksen läpi ja yrittävät saada hänet havahtumaan että usein vahva ja pakkomiellettä muistuttava tunne ei ole merkki siitä että tunnetta kannattaa seurata.

Minulla heräsi myös tunne siitä että Sami toimi epäreilusti niin exäänsä kuin uutta rakkautta kohtaan tuodessaan asian julkisuuteen näin pian. Ero on iso asia ja kun se tapahtuu noin pian synnytyksen jälkeen, tuntuu todella kusipäiseltä ja huomiohakuiselta ratkaisulta tuoda asia tällä tavalla esiin.

En tietenkään tunne Samin lapsen äitiä, ja mitä kulisseissa tapahtuu, mutta ainakin blogikirjoituksissa Sami on pitänyt yllä illuusiota että on omistautunut parisuhteelle ja perheelle.

Omistautumista on myös se, että huomiota ei anneta kodin ulkopuolelle tällaisena herkkänä aikana vaan suhteen eteen oikeasti tehdään töitä.

Mikä esti laittamasta blogia tauolle ja keskittymästä eron tuomien muutosten läpikäyntiin kaikessa rauhassa julkisuuden ulkopuolella? Mikä tarve vaati antamaan lehdille ja radiolle haastatteluja aiheesta?

Se, että jonkun väärältä tuntuva teko tuomitaan ankarasti ei ole aina armottomuutta. Se voi olla myös sitä että uskoo näkevänsä toisen selitysten läpi ja yrittää saada tämän näkemään miten hän pettää itseään ja läheisiään.

MachoAlpha

Nyt vaan sitten kaikki pienen lapsen ja tuoreen äidin jättäjät copy-pasteemaan näitä lurituksia. Taitaa olla suurin huoli lukijoiden katoaminen ja tienestien pienentyminen? En ole koskaan kuullu/lukenut _yhdenkään_ naisen puolella sanallakaan ymmärtäneen vastaavalla tavalla käyttäytyneitä miehiä. Tuntuu olevan mahdoton hyväksyä miten illuusioiden ja fantasioiden romahtamista, tulee mieleen reppanat jotka hyysää vankilakundeja tai lähettää säästönsä pulassa oleville lentäjille.

Täytyy myös tosiaan muistaa että tiedämme vain toisen puolen, tarkoin filtteröidyn ja laskelmoidun, asioista. Puolen jonka blogisti on itse halunnut erinomaisuudessaan ja huomiohakuisuudessaan esitellä kaikelle kansalle.

On totta että huonoon parisuhteeseen ei kannata jäädä, ongelma onkin ihan muualla: siinä että on annettu ymmärtää olevansa jotain aivan muuta.

Vierailija

Sami on kirjoittanut parisuhteestaan ja heidän seksielämästään, tottakai hän saa arvostelua osakseen toimiessaan näin. Heille on kaksi kuukautta sitten syntynyt vauva, miltä luulet lapsen äidistä, Samin vaimosta tuntuvan, kun kaikesta hänen kirjoituksestaan käy ilmi että hän on rakastunut avioliittonsa aikana? Muistatko kun kirjoitit tämän postauksen http://www.vauva.fi/blogit/puhu-muru/pettamisen-pelko ?
Tässäpä lainaus: "Petetyllä on edessään usein kriisi. Kaikkonen (2016) mainitsee kirjassaan Uskottomuus - syyt ja seuraukset, että uskottomuuden aiheuttama kriisi voi olla jopa samanlainen traumaattinen kriisi kuin väkivaltainen tai hengenvaarallinen kokemus. Erityisesti pienten lasten äidit kokevat petetyksi tulemisen traumaattisena."
Monella meistä on kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ei ihan hirveästi tee mieli alkaa sympatiseeraamaan ihmistä joka on antautunut tällaisille tunteille ja päätynyt tähän ratkaisuun. Rakastuminen ei vain tapahdu.

Vierailija

Juuri näin. En tajua tätä ajojahtia, kukaan näistä besserwissereistä kun ei taatusti ole kävellyt metriäkään tuon haukkumansa ihmisen saappaissa. Ja jos kyseessä olisi huonosta parisuhteesta lähtenyt nainen, ymmärtäjiä kyllä riittäisi.

Vierailija

Minkkisen teko ei ole aikuisen miehen teko eikä sinun puolustuspuheesi aikuisen naisen tekstiä.
Ja kuitenkin molemmat esiinnytte parisuhdeasiantuntijoina. Yäk.
Onneksi oma käsitykseni rakkaudesta ja parisuhteesta on erilainen ja kärsivällisempi kuin teillä ja omalla vauvallani on tänä äitienpäivänä perhe, joka tulee taistelemaan pysyäkseen perheenä.
Perhettä ei perusteta valheelliselle pohjalle eikä siksi, että luovutettaisiin vauvan ollessa 2 kk. Luulisi, että tämä olisi itsestäänselvyys ainakin kaikille yli 20-vuotiaille.

Vierailija

Voit koittaa puolustella ystävääsi mielin määrin, mutta totuutta se ei poista. Hän on käyttäytynyt itsekkäästi, mauttomasti ja epäkypsästi. On asioita jotka ovat kategorisesti VÄÄRIN. Raskaana olevan vaimon pettäminen on väärin. Voimme elää individualistisessa yhteiskunnassa, mutta "oikein" ja "väärin" eivät saisi hämärtyä ihan täysin. Ja valitettavasti tuo hänen mallinsa tulee todennäköisesti siirtymään tyttärelleen tai pojalleen, joka varmasti traumatisoituu näin rumasta tarinasta ja kokee alemmuutta lopun elämäänsä. Miksi en kelvannut? Miksi isäni teki tuollaisen valinnan? Todella surullista ja oikeastaan vastenmielistä.

Vierailija

Samin teko tuomitaan, koska se sotii vahvasti meihin sisäänrakennettua moraalikoodistoa vastaan. Ihminen pitää lähtäkohtaisesti perheenjäsenistään huolta; etenkin sen heikoimmista jäsenistä eli raskaana olevista/tuoreista äideistä, pienistä vauvoista (samoin kuin perheen sairaista ja vanhoista jäsenistä). Vaikka nykypäivänä näitä heikoimpia perheenjäseniä eivät uhkaa enää pedot, nälkäkuolema tms. - se, että omia tunteitaan ja tarpeitaan valintaperusteena käyttäen hylkää em. perheenjäsenet nähdään moraalittomana, itsekkäänä, vastuuttomana tekona.

Toisin päin voi miettiä, mitä tarkoittaisi perheille, iseille, äideille ja ennen kaikkea vauvoille ja kasvaville lapsille, jos päätrendi Suomessa olisi, että jompi kumpi vanhemmista "irtisanoo" itsensä perheestä ja rikkoon kodin raskaus- tai vauva-aikana. Seuraukset olisivat murheelliset ja kauaskantoiset sekä yksilöiden että koko yhteiskunnan kannalta.

Aikuiselle (ei teini-ikäiselle) parisuhteessa elävälle ihmiselle ja lapsen hankkivalle ihmiselle on ominaista myös kyky harkintaan, kysy sitoutua, ottaa ja kantaa vastuuta sekä kyky omien tarpeiden lykkäämiseen perheen hyväksi. Kaikki nämä ovat nyt monen blogin lukijan mielessä suurena kysymysmerkkinä, kun he tätä Samin ilmoitusta pohtivat. Eli armollisuutta myös lukijoita kohtaan, kiitos.

Vierailija

Miten olisi armo ja empatia lapsivuodeaikaa elävää tuoretta äitiä ja parin kk ikäistä vauvaa kohtaan? Onko heidän tarpeillaan, unelmillaan, toiveillaan ja oikeuksillaan mitään merkitystä? Tuntuvat olevan täysin toissijaisia eivätkä oikestaan edes maininnan arvoisia sekä Samin lausunnoissa että tässä blogikirjoituksessa. Uskomatonta.

Vierailija

Kyllä vain, ehkä se tosiaan on joku omassa historiassani joka saa minut halveksimaan tämän isän tekoa.
Minä olen joutunut lohduttamaan isin ikävää itkevää lasta ilta toisensa jälkeen. Vauvani joutui luopumaan tuutulaulusta kun en pystynyt itkultani laulamaan unilaulua, joutui nukahtamaan itkevän äidin syliin.
Jaksoin niin kauan kun lohdutin itkevää isoveljeä mutta vauvaa nukuttaessa en enää voinut pidättää kyyneleitä.
Minunkin lasteni isä äkkiä aivan yllättäen rakastui ja viikon päästä lähti. Tapasi lapsia joka päivä. Mutta ei se pientä poikaani auttanut , hän itki itsensä uneen monta kuukautta kun isi ei enää ollut vierellä.
Tästä kaikesta on nyt 4 vuotta ja pikkuinen poikani on 7. Vieläkin sydämeni särkyy kun hän joskus pidättelee kyyneleitä kun isä tuo kotiin ja sanoo heit. Ei halua enää itkeä kun tietää että se ei auta eikä isiä takaisin tuo. Hänen elämässään tämä on ikuinen trauma. Terapiassa on käyty tämän takia.
Ei riittänyt että hoin joka ilta että kyllä isi rakastaa ja tulee taas huomenna ja silitin .

Vauva selvisi paremmin, hänelle tosin on ollut vaikeaa tavata isää. Ikävöi kotiin ja äitiä.

Minä olisin mieluummin itse onneton kuin tekisin lapseni onnettomiksi. Tosin minulla on muitakin onnen aiheita kuin intohimoinen rakkaussuhde.

On itsekkään, lapsellisen minäminä ihmisen kuvittelua että lapsi jotenkin kaipaisi että vanhemmat hehkuvat rakastumisen onnea joka päivä. Että kyllä se lapsikin kärsii jos elän tässä tylsässä suhteessa jossa ei intohimo roihua.
Tai se että pystyy olemaan onnellinen vain rakkauden huumassa. Että elämä on pilalla ilman jatkuvaa huumaa .

Turha mainitakaan että ex äni valtava kaikki esteet tieltään lakaiseva rakkaus on jo laantunut . Yhden lapsen ehti uuteenkin suhteeseen tekemään, nyt jo ero vireillä.

Vierailija

Ihastumisia tulee ja menee, mutta aikuinen ihminen on vastuussa tunteistaan ja teoistaan. Kun yksissä tuumin hankitaan lapsi suhteeseen, pitää ymmärtää että vaimon ollessa raskaana ja sitten toipumassa pienen ihmisalun kanssa joka tarvitsee kaiken huomion ja hoidon, ei parisuhde ole hetkeen vain kahden ihmisen juttu. Ei raskaana oleva tai vastasynnyttänyt täyspäinen nainen pysty kilpailemaan suhteen ulkopuolelta tulevan naisen kanssa, koska voimavaroista niin paljon meni siihen yhdessä suunniteltuun raskauteen. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Ei siinä vaiheessa ole reilua keksiä että hei, en mä halunnutkaan tätä, heippa! 

Samilla on ollut elämä aikaa miettiä mitä haluaa ja hän oli halunnut parisuhteen ja perheen. Mikset ystävänä tue häntä valinnassaan, vaan lähdet tukemaan häntä jossain älyvapaassa kriiseilyssä jossa pilataan monen ihmisen elämä - sellaisen ihmisen, joka on luottanut häneen ja nyt jäänyt tyhjän päälle. Mistä kumpuaa tuo uhrimentaliteetti, että yhtäkkiä ollaankin sitä mieltä, ettei aiemmin elämässä ole saanut olla itsensä ja nyt se vaatii sen että pitäisi täysin ilman syyllisyyttä ja vastuuta saada liihotella menemään?

Toivon että te luette yhdessä ja ihan ajatuksella tän aiheen ympärilta keskustelut, ja päätätte ottaa sieltä niitä kohtia, jotka herättää teissä defenssireaktioita, ja sitten katsotte niitä siltä kannalta mitä ne kirjoittanut ihminen on teille halunnut kertoa.

Miksi netissä tunteitaan tämän aiheen ympärillä jakaneet olisivat vähemmän oikeutettuja tuntemuksiinsa kuin Sami? Me ei sentään tunnekuohuissamme loukata ja hylätä perhettämme, vaan koitamme osoittaa myötätuntoa ja antaa oikeasti toimivia neuvoja vaikeaan tilanteeseen. 

Zuå

Tuo Sami on ainakin minulle täysin tuntematon ihminen. Tuntemattomien asioista on ihan turha nostaa verenpainettaan. Hänen elämänsä ei kuulu minulle. Ehkä some tuo vieraat ihan tarpeettoman lähelle. Pitää pystyä erottamaan mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Ei toisten elämästä oikeasti tiedä yhtään mitään.

Vierailija

Haha, kuinka tyypillistä kääntää huomio kritiikin kohteesta kriitikon sielunelämään. Pakkohan siinä on olla jotain vikaa, koska ovat väärää mieltä!

Nykyisille curling-yhteiskunnan jäsenille, erityisesti aikuisille, tekee kyllä hyvää tuntea välillä syyllisyyttä ja häpeääkin. Nehän ovat niitä tunteita, jotka jo lapsesta asti opettavat ihmistä toimimaan oikein. Minkkinen on kuin karkkivarkaisiin pujahtanut lapsi - kun tekee mieli - ja nyt muka ei saisi torua teosta, joka loukkaa muiden oikeuksia ja on väärin? Kun oli niin kauhia makianhimo, niin pitäähän sitä nyt ymmärtää.

Arvon blogisti voisi itse tarkistaa tunteensa ennenkuin sättii niistä muita. Mahtaisitko olla samaa mieltä, jos olisit tuo vaimo tai joku lähipiirissä? Ettei nyt vain ystävyys tähän mieheen sumenna arvostelukykyäsi?

Vierailija

Puhu muru, ajatuskin, että pienen vauvan äiti jää yksin koko rumbaan, on jotenkin niin raaka, kova. Eikö siinä olisi voinut odottaa, katsoa eteenpäin, jos miehellä on sydäntä, mutta jos se on haarojenväli, mikä sanelee, niin itku sitten, mitä elämä tulee jatkossakin mahdollisesti olemaan. Ihan vaikka olisi elämää suurempia kysymyksiä Samilla, niin se ei poista sitä, etteikö ihmisistä voisi tuntua todella pahalta vauvan ja äitinsä puolesta. Voi olla, että suuri yleisö on väärässäkin, koska toinen osapuoli ei ole kommentoinut mitään, Voi olla, että tämä on molemman aikuisen mielestä paras ratkaisu, mutta koska asiaa tuntemattomat emme sitä tunne  ja tiedä ja ihminen on julkisuudessa kirjoitellut parisuhdeasioista asiantuntevastikin, niin kyllä nyt vähän mielesi pahoitit, jos suuri yleisö osoittaa pahoittaneen mielensä. Toisaalta suutarin lapsellakaan ei ole kenkiä ja paremmissakin piireissä sattuu epäonnistumisia, että sen puolesta armollisuutta itse kullekin.

Vierailija

"Ehkä Sami Minkkisen saama ryöpytys on tärkeä muistutus meille jokaiselle siitä, mitä EI pitäisi tehdä toiselle ihmiselle."

Kyllä tämä tapaus on ihan muusta näkökulmasta muistutus siitä, mitä EI pitäisi toiselle ihmiselle tehdä. Someraivosta puhuminen on asioiden yksinkertaistamista. Tottakai teko on ihmisen mielestä vastenmielinen (perheessä pieni vauva, mies itse "parisuhdeasiantuntija"..) ja on oikein ja rohkeaakin sanoa mielipiteensä. Kenenkään blogistin vuoksi tuskin monikaan jaksaa "raivota". Ihmiskunta tarvitsee moraalinmäärittelyä; sitä, että vedämme toiminnallemme rajan. Ja ihmiset tarvitsevat tätä rajanvedon vuoropuhelua. Jos tyydymme lepertelemään siitä, ettei kenenkään tulisi mitään sanoa, olemme jo luovuttaneet ja matkalla yhdentekevyyttä.  

ja joku OIKEASTI osti näiden t...

Yksi kahden markan kirjoittaja vähemmän. Rohkeaa, eikun perään vaan :D

Vierailija

"On hyvä kysyä, mitä minä tarvitsen. Mitä me tarvitsemme. Mitä me voimme tehdä. Pettäminen satuttaa niin paljon toista, että ennen kuin sille tielle lähtee kannattaa kääntää muut kivet.

Missään ihmissuhteessa, et pääse ilman ongelmia eteenpäin. Jos kaipaat jotain, PUHU kumppanillesi. Tulkaa vaikka terapiaan yhdessä miettimään, miten voisitte mennä yhdessä eteenpäin. Menkää parisuhdeleirille. Älkää luovuttako liian helposti houkutusten edessä, vaan opetelkaa nauttikaa elämästä yhdessä. <3"

Kuulostaako tutulta tekstiltä? Näitä neuvoja voi miettiä myös ystävien suhteen. Nyt kävi niin, että ystäväsi on pettäjä. Sitä sattuu toki tässä maailmassa. En kuitenkaan läksisi tässä tilanteessa ensimmäisenä peräänkuuluttamaan kaikilta muilta viisautta ja ymmärrystä, enkä varsinkaan sormi ojossa opettamaan kuinka kasvottoman massan tulisi miettiä mitä ei saa tehdä toisille.

Empatiaahan suurin osa tunteekin, mutta tässä keississä sen primääri kohde ei nyt vaan ole ystäväsi vaan tämän petetty kumppani.

Vierailija

Hengitän syvään, mietin hetken. Totean, että raivoissani en ole ollenkaan. Some-raivo on näppärä sana, koska sillä voidaan selittää paljon itselle epämieluisia kommentteja. Vähän samaan tapaan kätevä defenssi kuin "kateus" tai "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa". Tunteiden selittämisen asiantuntijana esiintyvien ihmisten, kuten tämän blogin kirjoittaja ja Minkkinen, ei pitäisi minusta sortua näin halpoihin ja helppoihin selityksiin. Semmoinen ei ole omiaan luomaan yleisön luottamusta ammattitaitoon, ja sillä luulisi olevan vaikutusta myös toimeentuloon.

Vierailija

Todellakin. Kun julkisessa keskustelussa on valitettavasti tietnkin ylilyöntejä, niin kaikki kriittiset kommentit on helppoa leimata "someraivoksi", niin ei tarvitse vastata niihin 90 % kommenteista, jotka ovat varsin perusteltuja.

Vierailija

armoa ja empatiaa tuntuvat nykyään kaipaavan ihmiset, jotka eivät näistä tunteista itse oikein ymmärrä hönkäsen pöläystä. Keekillä, Elalla, Armanilla ja kumppaneilla on tämä kaveriporukka jossa "vähäsen" pilkataan naisia ja näiden seksitaitoja, kehitysvammaisia ja maahanmuuttajia. Sitten kun jäädään kiinni, niin toivotaan ymmärrystä ja empatiaa, kun se oli ihan viatonta pikku läppää vain, hi hi. Niin hih-hih tosiaan, missä oli näiden miesten empatia ja armo pilkan kohteita kohtaan kun sitä läpändeerosta heitettiin? 

Minkkistä kohtaanko nyt tosiaan pitäisi tuntea empatiaa ja armoa, vai ehkä sittenkin sitä 2kk ikäistä vauvaa kohtaan, joka aloittaa taipaleensa nyt varmasti särkyneen äidin kanssa kahdestaan. Ja äiti vedettiin julkisuuteen ikävässä asiassa. Minä en ainakaan haluaisi tulla erossa tuolla tavalla julkisesti nöyryytetyksi...  

Somessa on vaadittu empatiaa viime aikoina jopa natseja kohtaan, että pitää ymmärtää heidän ajatuksiaan ja olla valmis vuoropuheluun ja armoon. Siis ihan tosissaan pitäisikö tuntea empatiaa sellaisia tyyppejä kohtaan, joiden suusta tulee jotain "vitut mamut tykin ruuaksi vaan" ? 

Haluaisin kysyä sinulta, saako meillä ihmisillä kuitenkin tulla jossain pisteessä mitta täyteen? Saako olla mielestäsi ajatuksia ja tekoja, joita meidän ei tarvitse hyväksyä? Vai onko nykyinen käsitys moraalisesta toiminnasta se, että sikailla voi niin paljon kuin sielu sietää ja lopulta sit "sori siitä" ja kaikki on sillä kuitattu? 

Sami toki elää elämäänsä miten tahtoo, mutta jos siitä elämästä tekee julkista, se väistämättä herättää mielipiteitä kanssaeläjissä. Hän ei tarvitse meiltä muilta somettajilta anteeksiantoa eikä myöskään armoa tai empatiaa, me emme viime kädessä ole mitään tuomitsijoita. Hän voi elää elämäänsä ihan rauhassa, kukaan meistä ei voi estää häntä seuraamasta tunteitaan. Kukaan meistä ei voi estää kaveriporukkaa pilkkaamasta kehareita. Mutta meillä on kyllä täysi oikeus olla näistä asioista eri mieltä. Eri mieltä oleminen on myös rakentavaa ja jopa empaattista monella tavalla. On hyvä oppia kuulemaan ne omat jutut myös toisten korvin ja näkemään ne omat teot toisten näkökulmasta. Se on erittäin avartavaa, kasvattavaa ja jopa terapeuttista. Lopettaa hetkeksi se oman navan ympärillä pyöriminen ja havahtua siihen, millaisia mielipiteitä muilla ihmisillä on. Ja jollei niitä kestä, niin läppäri kiinni. 

Vierailija

Mistä tämä raivoni kumpuaa? No, vaikka empatiasta puolustuskyvytöntä vauvaa ja sen äitiä kohtaan.
Luulisi, että tällainen tulisi bloginkirjoittajalle mieleen...

Lapsuus täynnä rakkautta. Minulla on ollut hyvä, rakastava ja huolehtiva äiti. Isä, joka palvoi, kehui ja rakasti. Olin isän tyttö pienenä. Sain myös kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen. Mummolamme oli ihana pieni maatila, jossa vietimme paljon aikaa.

 

Lapsuuteen liittyi kuitenkin myös synkkiä värejä. Vanhempien riitoja, isän alkoholin liikakäyttöä, perheväkivaltaa ja rajua mustasukkaisuutta. Muistan ala-asteen alkumetreillä jo tajunneeni, että äitini ja isäni eivät sovi yhteen.

 

Heidän eronsa oli helpotus. Riidat vähenivät ja asioihin tuli selkeyttä. Vaikka ei erolapsena oleminen mikään juhlinnan paikka ollut. 1990-luvulla se oli vielä häpeäpilkku naamassa.

 

Pahin hetki oli, kun isä ilmoitti mukavan kesälomareissun päätteeksi muuttavansa pois. Järkytys oli suuri. Itkulleni ei tullut loppua. Ajattelin lapsen maailmassani itsekkäästi ja mietin, miten hän voi tehdä minulle näin.

 

Isän käynnit olivat odotettuja tärkeitä hetkiä. Itku tuli aina, kun isä oli lähdössä. Ikävä oli painavaa kuin lyijy. Sitten käynnit alkoivat kuitenkin vähentyä. Ja vähentyä.

 

Pikku hiljaa tulin murrosikään. Tukahdutettu ikävä ja raivo, siitä että isä jätti minut tuli pinnalle. Huusin, vihasin ja surin. En halunnut enää nähdä isää. Toisaalta huusin äidille, että muutan isän luo, kun siellä on kaikki paremmin. Vaikka tiesin, ettei isä edes ottaisi minua.

 

Kuohuva murrosikä oli jo laantumassa. Tapasin isäni yllättäen. Hän ei heti edes tunnistanut minua. Soitin hänen peräänsä ja vaadin häntä selittämään, miksi emme kuulu hänen elämäänsä. Hän sanoi, että olemme hänen mennyttä elämäänsä emmekä kuulu nykyiseen, uuteen elämään.

 

Se oli isku vasten kasvoja. Toinen isku palleaan. Hyvä kun henki kulki puhelun jälkeen. Mitä v****a isäni tarkoitti??!!! Sillä hetkellä hän hylkäsi minut. Juuri aikuisuuden kynnyksellä olevan tyttärensä.

 

Kasvatin itselleni henkisen kilven. Yritin olla välittämättä. Viha suojeli ja antoi voimaa, vaikka minulla oli paha olo.

 

Kului vuosia. Emme olleet tekemisissä. Esikoiseni synnyttyä isäni otti yhteyttä ja olisi halunnut tavata minua. Hän olisi halunnut nähdä minut ja ensimmäisen lapsenlapsensa. En ollut valmis siihen. Raivon aalto löi lävitseni, sanoin rumasti ja lopetin puhelun. Olin halunnut nähdä hänet, mutta kipu sisälläni oli liian kova.

 

Vuodet kuluivat ja tapasin murun. Elämäni muuttui, rakkaus pehmensi ja antoi voimia käsitellä menneitä. Kun aloimme odottaa tytärtämme isäni ja lapsuuteni tuli mieleen uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että tyttärestäni tulisi aivan isän tyttö. Koin iloa ja surua samaan aikaan. Ikävöin omaa isääni. Olin välillä jopa katkera.

 

Omat huonot ratkaisuni esikoisen isän kanssa ja uusi mahdollisuuteni murun kanssa loivat pohjan armollisuudelle isääni kohtaan. Tajusin, miten vaikeaa parisuhteiden, rakkauden ja vanhemmuuden yhdistäminen on. Tilanteet tapahtuvat nopeasti ja järki hämärtyy tunteiden velloessa. Vanhempani varmasti yrittivät parhaansa.

 

En halunnut enää vihata isääni. Halusin antaa anteeksi. Tutustua uudelleen, luoda uuden suhteen ja antaa lapsilleni toisen papan. En ollut silti valmis ottamaan häneen yhteyttä. Yritin saada menneisyyteen selvyyttä vanhoja kuvia katselemalla.

 

Isä otti minuun yhteyttä kolmannen lapsemme synnyttyä. Sovimme, että he tulevat meille kylään. Jännitti ihan helvetisti. Valmistauduimme kuin valtiovierailuun.

 

Ovikello soi. Siinä hän oli vaimonsa kanssa. Tutun näköinen mies. Hän oli vanhentunut, mutta halaus tuntui samalta kuin ennenkin. Isän lämmin turvallinen halaus. Se mihin tapaamiset eron jälkeen aina päättyivät, oli nyt uuden alku.

 

Asiat eivät tapahduin kuin elokuvissa. Tapaamisia on ollut harvakseltaan, tutustuminen tapahtuu etanan tahtiin mutta isä on taas elämässäni. Ehkä jonain päivänä voimme puhua enemmän ja syvemmältä. Olen iloinen myös hänen kumppanistaan, joka on kulkenut isän rinnalla pitkään. Hänestä on tulossa kolmas mummo lapsillemme.

 

Jokaisen tapaamisen jälkeen minulle jää lämmin olo. Olen jollain tapaa kokonaisempi. Tunnistan, miten tärkeä tuo vielä vähän tuntematon isä on minulle. Tunnen, miten olen löytänyt isäni uudelleen ja se tuntuu mielettömän hyvältä. <3

 

 

*Avioerot ovat vaikeita. Rakkaus on haastavaa. Joskus eron myötä vanhempien ja lasten suhteet etääntyvät niin kuin meille kävi. Jos elämänkellossa vain aikaa riittää ei kannata kantaa vihaa koko elämää. Jos pystyt anna uusi mahdollisuus ja yritä olla armollinen. Tämä matka, jota nyt käyn, on hyvin tärkeä minulle. Uskon, etten ole ainoa avioerolapsi, joka kantaa sydämessään samaa kipua. Anna kivulle mahdollisuus sulaa pois.

 

Voit blogin kommentteihin kertoa oman tarinasi, jos haluat. Tarinoissa ja ihmisten kokemuksissa on voimaa. Kiitos jo etukäteen.

Kommentit (9)

Vuokko

Tosi hyvä, että sulla on mahdollisuus rakentaa suhde isääsi uudestaan.

Mun puolisollani on äärimmäisen vaikea suhde varsinkin äitiinsä. Vanhemmat erosivat ennen hänen syntymäänsä. Äiti mitä luultavimmin kaltoinkohteli häntä ensimmäiset 18kk, esim jättäen hänet yksin kotiin baariin lähtiessään, ja mitä luultavammin myös pahoinpiteli häntä. (social service recordit ei kerro kaikkea...). Sen jälkeen hän hylkäsi lapsensa, joka kasvoi sen jälkeen vaihdelleen neljässä eri lastenkodissa ja parissa sijaisperheessä, missä yhdessä häntä myös seksuaalisesti hyväksikäytettiin. Noin 11-vuotiaana hän päätyi asumaan isänsä luona puolisentoista vuotta, mutta sieltä hänet heivattiin ulos. Hylätyksi tulemisen tunteita oli tähän mennessä siis tullut jo hyvin monta. Nuoruusvuosina hän oli käytöshäiriöisten poikien sisäoppilaitoksessa (naughty boys school) . Lomilla hän joutui asumaan äitinsä luona, jossa häntä jälleen kerran syyteltiin ja haukuttiin ja ajettiin pois jopa kolmeksi päiväksi kerrallaan poliisien saattaessa hänet takaisin "kotiin".

Näin aikuistuttuaan hän on toiminut ammattisotilaana joutuen näkemään karmeuksia mitä me normaalit ihmiset ei voitaisi ikinä edes kuvitella tapahtuvan. Sen uran taakse jätettyään ei työnantajalta annettu mitään jälkihoitoa. Äitinsä kanssa hänellä on ollut hyvin erikoislaatuinen suhde. Lapsi aina kaipaa vanhempiensa huomiota ja rakkautta, jota hän on vielä reilusti yli kolmikymppisenä hakenut. Nyt nelikymppisenä hän on itse kahden lapsen ylpeä isä. Lasten, joita heidän isoäitinsä ei edes halua oppia tuntemaan. Koska me asutaan niin kaukana (3h lentomatkan päässä). 

Joskus tilanne on niin paha, että vanhempi ei ansaitse lapsensa "anteeksiantoa" tai ymmärrystä.

Puhu muru

Kiitos vastauksestasi Vuokko. <3 Onhan tämä hyvää aikaa tutustua isään uudelleen. Välillä tulee ristiriitaisiakin tunteita, mitkä kumpuavat pelosta. Uskaltaako todella luottaa? Ehkä se on hyvä tutustumisen tahti on hidas jo ruuhkavuosien ja välimatkan takia.

Kumppanisi tilanne on huomattavasi vaikeampi. Todella surullinen. Hiljaiseksi vetää. Etenkin kun suhde äitiin on vaikea yhteiskuntakin suhtautuu jotenkin eri tavalla. Ja nyt kun teillä on ihania yhteisiä lapsia, tämä koskettaa sinuakin syvästi. Se voi aiheuttaa monenlaisia ikäviä tunteita, kun joutuu kohtaamaan sen ettei isoäitiä kiinnosta lapsenlapset. Olen kanssasi samaa mieltä, että on myös tilanteita joissa anteeksi anto tai ymmärrys ei ole mahdollista. Jokaisen täytyy rauhassa pohtia omaa uniikkia tilannettaan ja yrittää toimia niin hyvin kuin pystyy tai vähiten huonosti. Sinä varmasti omalta osaltasi voit korjata kumppanisi haavaa rakastavana vaimona ja hyvänä äitinä lapsillesi. <3 Voimia perheellesi. Ja ihanaa joulun odotusta. <3

Vuokko

Ihanaa kuitenkin, että olet antanut mahdollisuuden. Toivottavasti isäsi osoittautuu kaiken luottamuksesi arvoiseksi. 

Omien lasten takia tilanne tietenkin on hyvin ikävä. Oman äitini kuolema on käytännössä tehnyt lapset mummittomiksi. Miehen äitipuoli kyllä muistaa lapsia, mutta ei tietenkään samalla tavalla kuin oman biologisen lapsensa lapsia. Toki miehen isäkään ei ole käynyt Suomessa sitten meidän häiden....  Onneksi oma isäni pitää huolta, että lapsilta ei puutu isovanhemman rakkautta.

Onneksi mies on hyvin fiksu ja ajattelee paljon asioita. Hänelle meidän oma pikkuperheemme on äärimmäisen tärkeä. Ja tietenkin olen hänen tukenaan hyvin paljon.

Ihanaa joulun odotusta myös teille <3

Vierailija

Voi tämä pisti ihan sanattomaksi. Aivan kuin minun tarinani, vaikkakin loppu on toinen. Välit isään katkesivat lopullisesti esikoisen ollessa pieni, eivätkä ole siitä palautuneet. Pieni osa minussa toivoo päivää jolloin isä soittaisi, mutta en anna itseni uskoa sitä tapahtuvaksi, se sattuisi liikaa.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi. <3 Ikävää, että teidän välinne ovat katki. Ainakin tällä hetkellä. Itse sain esikoiseni jo yhdeksän vuotta sitten. Silloin en ollut tähän valmis. Mut olemme vuoden verran tavanneet ja tutustuneet. Toivon todella, että et joutuisi pettymään - mutta silti, että saisit tutustua isääsi vielä. Uudet mahdollisuudet. <3

Ikäväisiä

En yleensä lue blogeja. En oikeastaan ikinä. Mutta nähtyäni tämän julkaisun otsikon, tuli utelias olo.
Melkein tuli tippa linssiin.
Omat vanhemmat eros kun olin vasta pieni tyttö. En muista ajasta juuri mitään. Yläaste ikäiseen asti olin aina jokatoinen viikonloppu isälläni. Meillä oli aivan mahtavat välit. Olin täysin isin tyttö. Kunnes jotain tapahtui. Isä tapasi uuden naisen. Alussa hän oli mukava, kunnes hänestä paljastui itsekeskeinen ämmä. Hän haukkui äitiäni, minua, siskoani, kaikkia.
Viikonloput isällä harvenivat, jatkuvasti väheni ja väheni. Kunnes tuli loppu. En enää halunnut isän uuden naisen luo. Isää kyllä halusin nähdä, mutta en isän uutta naista.
He saivat uusia lapsia, ja heistä tulikin isin uusia lemppareita.
Olin rikki. Niin rikki kuin 15 vuotias tyttö voi olla.
Rippijuhlani oli viimeinen kerta kun olen nähnyt isäni.
Siitä asti minulla on ollut mielenterveys ongelmia. Maailman rakkain ihminen oli hylännyt minut.
Nyt ollessani 19 vuotias, en edelleen ole väleissä isäni kanssa. Olen vihainen, katkera ja surullinen. Itken miltei päivittäin ikävää.
Asun pienellä paikkakunnalla, ja törmään isääni usein esimerkiksi kaupassa. Itku tulee silmään, ja piileksin hyllyjen välissä, etten houdu kohtaamaan isää kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Olen miettinyt, että mitä jos vain soittaisin isälle. Mutta tässä vaiheessa, en ole siihen valmis.
Äitini aina sanoo, että kun saan lapsia, tai menen naimisiin, niin siinä kohtaa isällä kolahtaa. Se voi olla totta.
Olen kuitenkin lesbo. Joten lapsia tai häitä voi joutua odottaan jonkin aikaa, tai ikuisesti.
Isänpäivät varsinkin ovat raskaita.
Isällä todettiin vähän aikaa sitten syöpä, ja minua pelottaa suunnattomasti, etten ehdi sanomaan viimeistä kertaa, että "rakastan sinua isä".
En ole valmis tekemään asialle mitään.
Toivon että minun ja isäni tarina vielä jonain päivänä saa onnellisen lopun.

Puhu muru

Kiitos hyvin koskettavasta tarinastasi Ikäväisiä. Sinulla on varmasti paha olla kaikkien noiden ikävien tunteiden kanssa. Tilannetta ei ole varmaan tehnyt yhtään helpommaksi isäsi sairastuminen. Kerroit, että sinulla on ikävä isää mutta et ole valmis itse ottamaan häneen yhteyttä. Voisiko joku muu auttaa sinua? Auttava taho voi olla myös esimerkiksi jonkun kunnan, järjestön tai seurakunnan työntekijä. Toivon, että pääsisit pikku hiljaa taas isäsi kanssa puheväleihin, tutustuisitte uudelleen ja saisitte sovittua asiat. <3 Voimia. <3

Päivi

Olen myös avioerolapsi, asunut äidin kanssa joka taas on hylännyt useita kertoja tilanteissa, kun viina ja vieraat miehet kiinnostivat enemmän. Isäni on ollut tärkeä, mutta kaukana. Kuitenkin aina läsnä tiukassa tilanteessa. Sanoi joskus hyvin selvästi että " en sinua koskaan ikinä jätä". Ja se oli fiksusti sanottu. Nyt pienten poikien äitinä en pysty millään ymmärtämään äitini itsekyyttä. Vihaa ja katkeruutta tunnen, ja sen on raskasta, enkä pääse irti. Nyt asutaan taas samassa kaupungissa ja ollaan väleissä, vaan poikieni vuoksi.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Päivi. Sinullakin on ollut todella ikäviä kokemuksia lapsena. En voi edes ymmärtää, miten pahalta sinusta tuntuu. Isäsi sanoi sinulle viisaasti. Yksikin lause voi olla ihmeen voimakas. <3

Viha ja katkeruus ovat todella raskaita tunteita kantaa. Ehkä jonain päivänä tunteesi helpottuu, toivottavasti. Hienoa kuitenkin, että pystyt olemaan puheväleissä äitisi kanssa edes lastesi takia. Se vaatii sinulta varmasti paljon. Voimia.

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat