Kirjoitukset avainsanalla lapset

Tuttu tarina monelle suomalaiselle. Nyt se tapahtui ystävälleni. Äiti ja isä ja jo aikuiset lapset, lapsenlapsia. Äiti kuolee, ja isä jää leskeksi. 

 

Aluksi perhe suree yhdessä menetettyä äitiään. Suru on yhteinen ja yhdistää kaikkia. Isä, joka on myös isoisä, hoitaa lapsenlapsia ja kaipaa elämää ympärilleen. 

 

Kaikki heittää kuitenkin häränpyllyä vain reilun puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen. 

 

Isällä alkaa olla kokoajan menoa. Hän tuntuu salailevan jotain. Lapset ovat välillä jopa huolissaan onko kaikki hyvin. Mutta mikään salaisuus ei pysy salassa. Niin ei tämäkään.

 

Salamyhkäisyyden taustalla on uusi naisystävä. Viriilit seitsemänkymppiset ovat löytäneet toisensa netin tähtitaivaan alta. Ja romanssi on roihahtanut. He puhuvat rakkaudesta. Se saa aikuisten lasten karvat pystyyn.

 

Lapset ovat järkyttyneitä. Nyt jo??!!!!

 

Juurihan äiti kuoli. Lapsilla on surutyö vielä menossa eikä äidin paikka ole vielä vapaana. Ja nyt isällä on UUSI NAINEN! Järki sanoo, että rakkaushan on ihana asia. Ja isällä on oikeus rakastua. Mutta silti se sattuu. Onko isä jo unohtanut äidin? Oliko hänellä tuo nainen jo aiemmin? Miksi hän ei enää halua hoitaa lapsenlapsia?

Viimeinen niitti on, kun isä ilmoittaa puolen vuoden seurustelun jälkeen menevänsä naimisiin kuukauden päästä. Vaikka kukaan ole nähnyt edes koko naista! Isään ei tahdo saada mitään kontaktia, ja tilanne on monimutkainen kuin sotkuinen lankakerä.

 

Pinnalla on hirveä raivo, ketutus, pettymys ja tarve tulla kuulluksi.

 

Miksi isä ei halua edes kuulla aikuisten lastensa fiiliksiä? Pelko siitä, että hajoaako koko perhe tähän, leijuu ilmassa? Häviääkö lastenlasten rakas mummola? Olo on ihan kädetön. Ja häät tulevat vastaan kuin pimeä talvi, halusit tai et.

 

Itse pystyn seuraamaan tilannetta ulkopuolelta, eikä minulla ole tunteet pelissä. Se antaa järjelle tilaa. Ammattilaisena haluan katsoa asioiden taakse ja avata sekä tutkia pelkojen, pettymyksen ja ärtymyksen syitä. Kaikkien osapuolien olisi tärkeä saada kertoa omista tunteistaan, mutta muistaa että se ei tarkoita syyttelyä.

 

Kyse on silti tarinan isän elämästä. Hän on aikuinen, joka saa nauttia omasta elämästään. Voi olla myös tärkeää hengähtää hetkeksi ja miettiä, jos olisi isän pöksyissä. Ja toisaalta, isä ja tuleva vaimo voisivat miettiä, miltä aikuisista lapsista tuntuu. Tai miltä tuntuu lapsenlapsista, kun pappa ei enää ehdi leikkimään heidän kanssaan? Suru on läsnä äidin kuolemasta perheessä loppuelämän. Jollain tavalla haluan nähdä rakkauden elämän rikkautena ja kannustaa muitakin siihen. Vaikka sitten pienin askelin. <3

 

 

*Mitä mieltä olet tilanteesta? Oletko ollut itse vastaavassa tilanteessa? Osaisitko antaa jonkun hyvän neuvon ystävälleni? Uskon, että vertaistuella olisi tässäkin hetkessä tärkeä rooli. <3

*Jos et ole vielä Puhu murun seuraaja ja tykkääjä Facebookissa, tule mukaan matkaan! Nostan esiin kiinnostavia artikkeleita sekä vanhoja ja uusia blogitekstejäni. Toisinaan arjen kuulumisia ja oivalluksia. Olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit mukaan=)

*Kuvat Pixabay

Kommentit (2)

Vierailija

Ei minusta ole antamaan vertaistukea, kun en ole kokenut tai nähnyt läheltä vastaavaa. Ymmärrän kyllä ystäväsi hämmennyksen. Itsestäni tuntuu hiukan hämmentävältä, että julkkisterapeutti T. H. hehkuttaa uutta rakkauttaan 5 kuukautta vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen. Naistenlehdissä hän kertoo löytäneensä "unelmiensa naisen". Miltäköhän se tuntuu edesmenneen vaimon läheisistä? 

Puhu muru

Kiitos kommentistasi Vierailija. Ei nuo tilanteet ole kovin yksinkertaisia. Kaikissa keskusteluissa, mitä itse seurasin somessa tästä postauksesta tuli hyvin ilmi se, että jokainen toivoo leskellekin onnea sekä uutta rakkautta. Samaan aikaan etenkin ne, jotka ovat kokeneet vähän vastaavia tilanteita myös ymmärtävät reaktiota. Tuo esimerkki, minkä itse toit esille on ihan osuva. Lähiomaisesta voi tuntua vaikealta suhtautua uuteen suhteeseen, kun oma suru on vielä ihan alussa. Olisi silti tärkeää, ettei ympäristö tuomitse vaan antaa tilaa jokaiselle ihmisille elää omaa elämäänsä. 

Sextortion on kiristämistä seksuaalisella materiaalilla eli useimmiten seksuaalissävytteisillä kuvilla. HS uutisoi 19.6.2017Europol on aloittanut koko Euroopan laajuisen kampanjan #SayNo, koska kiristystapaukset ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti euroopassa.  

 

HS:n haastattelun mukaan Suomessa kyse on enemmän kiusaamisesta, mutta muualla Euroopassa kiristämiseen liittyy raha ja uusien materiaalien pyytäminen. Netti tuo rikolliset lähelle ja poliisin mukaan Suomessakin kiristystapauksiin pitää varautua. Jutun mukaan Suomesta ei ole löytynyt erittäin nuoria rikoksen uhreja. Europolin mukaan nuorimmat uhrit Euroopassa ovat olleet 7-vuotiaita.

 

Tämä on minusta tärkeä muistutus siitä, että seksuaalikasvatusta pitäisi antaa jo varhaiskasvatuksen piirissä. Lapsi, joka on saanut seksuaalikasvatusta, tunnistaa paremmin, jos joku yrittää rikkoa hänen rajojaan.

 

Seksuaalikasvatuksen keinoilla lapsille ja nuorille voidaan opettaa turvataitoja: Mitä tarkoittaa toisen kunnioittaminen? Miten omaa itseluottamusta saa vahvistettua? Mitä tarkoittavat seksuaaliset rajat? Kehen voi luottaa netissä? Kenelle aikuiselle voi kertoa, jos jotain tapahtuu?  

 

Seurailen itsekin tuota meidän alakoulussa olevaa lomalaista, ja suvereenisti hän juttelee englanninkielisessä pelimaailmassa ihan tuntemattomien kanssa. Into vain kasvaa, kun joku ottaa yhteyttä ja on kiinnostunut. 

 

Olemme käyneet monta keskustelua pelimaailman chateistä. Hän oli tietoinen, että pelimaailmassa voi olla huijareita, mutta samaan aikaan hämmentynyt, kun kerroin, että tuo sinun chat-kaveri Minecraftissa voi olla aikuinen. 

 

 ”Lapsi oli hämmentynyt, kun kerroin, että tuo sinun chat-kaveri Minecraftissa voi olla aikuinen. ”

 

Miten lapselle puhutaan sextortionista tai netin seksuaalisista vaaroista? Ensin on hyvä pohtia, miten aiot puhua. Puhutko tuomitsevasti, ylhäältä päin vai osaatko olla empaattinen? Mitä tiedät asiasta? Tiedätkö miten hän käyttää nettiä ja mitä pelejä hän pelaa? 

Väestöliiton sivuilla nuori pyysi apua, kun ex-kumppani ei suostunut poistamaan hänen paljastavia kuviaan, ja hän pelkäsi niiden levitystä. Tämä nuori oli toiminut hienosti, kun oli lähtenyt hakemaan apua. Häpeä saa nuoren kuitenkin helposti hiljenemään. Ja jättää asian kanssa yksin.

 

"Iso osa kiusaamistapauksista jää Vaaranen-Valkosen mukaan piiloon, sillä nuoret häpeävät tapahtunutta liikaa ilmoittaakseen siitä. " (HS 19.6.2017).  

 

Väestöliiton sivulla myös todetaan, että erilaisten sexting eli seksiviestien lähettely kuvien, videoiden ja tekstiviestien muodossa on nuorten maailmassa normaalia. 

 

Nuorta suositeltiin ottamaan Help.some –sovelluksen kautta yhteyttä poliisiin ja rikosuhripäivystykseen. Samalla muistutettiin, että paljastavien kuvien levittäminen voi johtaa rikostutkintaan.

 

Paras apu on antaa tietoisesti seksuaalikasvatusta vauvasta asti, koska annat sitä joka tapauksessa. Ikätasoisesti, lapsen kysymyksiin vastaten. Silti koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa puhumista nuoren kanssa seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Vanhempana seksuaalikasvatus on vastuullasi.

 

Painota lapsille ja nuorille pienestä saakka, että aina voi tulla kertomaan, jos jotain ikävää sattuu. Ja aina saa kysyä. Koska sinä olet minulle tärkeä ja minä haluan aina auttaa sinua. <3  

 

 

*Suosittelen kaikkia vanhempia katsomaan itse ja näyttämään koululaisille tämän Europolin lyhyelokuvan HS:n sivuilta. Siitä saa tärkeää tieto ja ymmärrystä, mistä sextortionissa on kyse.

Voit kysyä nuorelta lyhytelokuvan jälkeen:

·      Onko aihe tuttu sinulle? 
·      Onko sinulle tai ystävillesi tullut ongelmia kuvien lähettelystä?
·      Uskaltaisitko kertoa meille (vanhemmille) tai jollekin tutulle luotettavalle aikuiselle, jos sinua kiristettäisi jotenkin kuvilla tai kuviasi levitettäisi?

Europolin ohjeistus sextortion tilanteisiin:

  1. Älä jaa enempää. Älä maksa mitään.
  2. Pyydä apua. Et ole yksin.
  3. Tallenna viestit. Älä poista mitään.
  4. Lopeta yhteydenpito. Blokkaa henkilö.
  5. Ole yhteydessä poliisiin.

*Jos jää kysyttävää minulle voi laittaa tänne kysymyksiä ja muutenkin kommentteja, mitä ajatuksia aihe teissä herättää.

*Blogi postauksessa ollut avauskuva Pixabay, toinen kuva Europol - # SayNo.

Kommentit (0)

-Mitä poikasi harrastaa?

-Hmm. Ei mitään. Hän on vasta 3-vuotias.

-Me käymme temppujumpassa, perheuinnissa ja muskarissa.

-Päiväkodin lisäksi?

-Kyllä. Harrastukset on tärkeää aloittaa ajoissa.

 

Kävin tämän keskustelun reilut kuusi vuotta sitten. Se jäi hyvin vahvasti mieleeni. Olin untuvikko, esikoinen oli juuri aloittanut päiväkodissa. Heti ensimmäisistä viikoista lähtien kiinnitin huomiota, miten paljon lapset harrastavat. Ja miten vähän minun lapseni harrastaa muuta kuin kotoilua. 

 

Kunpa olisin silloin uskonut enemmän itseeni tai lukenut Yle uutisten jutun Lastenpsykiatri: Pikkulapsi ei tarvitse harrastuksia. Haastattelussa lastenpsykiatri Janna Rantala muistuttaa vanhempia, että pikkulapselle tärkeintä on kiireetön yhdessä olo eikä harrastuksia tarvita välttämättä lainkaan ennen kouluikää. 

 

En olisi stressannut yhtään niin paljoa! Tuntui välillä, että olen ihan huono äiti. Iltaisin puhuimme tästä monet kerrat murun kanssa.

 

Muiden esimerkkiä noudattaen aloitimme 4-vuotiaana temppujumpan. Se oli kerran viikossa ja ihan mahtavaa! Siellä poika oppi sulavasti kaikki kuperkeikasta volttiin ja sai paljon ystäviä. Kävimme temppukoulua kouluikään saakka.

 

Kokeilimme myös jalkapalloa. Paska nakki. Ei sopinut meidän pojalle, vaikka näimme, että hänellä olisi ollut kaikki edellytykset olla hyvä. Se oli ensimmäinen kerta, kun minä ja muru jouduimme kohtaamaan helpolta kuulostavan tilanteen. Oma lapsi viis veisaa tai ei pidä yhtään lajista, joka on sinulle rakas.

 

Ei ollut helppo katsoa jalkapallopeliä, jossa oma lapsi hölkkäsi vastustajan rinnalla ja hymyili iloisesti, mutta ei ottanut palloa. Tai hyppeli vain muuten vain sammakkohyppyjä. Kun pelin jälkeen kysyin, mitä siellä tapahtui poika vastasi, että hän halusi leikkiä. Mitä siihen enää voi sanoa? Hän oli silloin 5-vuotias. Joten jalkapallo jäi meidän osalta.

 

Ennen kouluun menoa kävimme terveystarkastuksessa terveydenhoitajan luona. Hän kyseli kaikkea perheemme arjesta. Kun aloimme puhua harrastuksista, sanoin hieman nolona, että tällä hetkellä meillä ei ole harrastusta.

 

Terveydenhoitaja vastasi:"Hienoa!" Hän kertoi näkevänsä usein pienia poikia ja tyttöjä, jotka uupuvat, kun koulu alkaa ja harrastuksia on liikaa. Tästä on ollut myös Yle uutisissakin juttua: ”Harrastaako lapsesi liikaa?” Haastattelussa kasvatustieteiden professori Juha.T Hakala ilmaisi huolensa nykypäivän suorituskeskeisestä maailmasta myös lasten osalta. 

 

Keskustelimme harrastuksista ja olimme samaa mieltä, että yksi harrastus voisi olla hyvä.

 

Poika kokeili sählykerhoa, futiskerhoa ja liikunnallisia kesäleirejä parina kesänä. Mikään ei kuitenkaan ”iskenyt”. Aina sai olla vähän patistamassa.

 

Samaan aikaan pelien maailma veti poikaani ja hänen kavereitaan puoleensa aina vain enemmän. Välillä on tuntunut, että eivät he muusta puhukaan. Ja aina kysytään, koska saa pelata. Onneksi leikit ovat vielä olleet pelien rinnalla.

 

Hieman jo huolestutti, että joku hyvä harrastus löytyisi ennen murrosikää. Ja se löytyi!

Tammikuussa poikani kaverin äiti keksi karaten. Saimme houkuteltua sinne kaveripiiristä useamman pojan.

 

Mikä muutos! Näen poikani iloiset silmät ja kuulen innostuneen höpötyksen, ennen karateen lähtöä. Hän syö reippaasti, tekee läksyt ilman mutinoita ja lähtee karateen. Takaisin hän tulee tyytyväisenä ja alkaa heti opettaa pikkusiskoille karatea. Viime viikolla hän sai ensimmäisen vyönsä, keltaisen vyön ja into vain kasvaa.

 

Kuulin puistossa viime viikolla, miten poikani sanoi kavereilleen: ”Vitsit, mä olen iloinen, että olen aloittanut karaten.”

 

Minun sydän meinasi sulaa onnesta. Pojan lauseeseen tiivistyi, mitä hyvä harrastus voi tuoda. Iloa elämään. Uusia värejä, joita ei ole aiemmin nähnyt. Vihdoinkin hän löysi oman juttunsa. Ihka oman. <3

 

*Olen itse entinen maajoukkue koripalloilija ja urheiluhullu. Omat lapseni ovat todella olleet oppikouluni. He eivät ole erityisen kiinostuneita palloista. Poika rakastaa nyt karatea, tytär haaveilee tanssista, baletista ja karatesta. Kuopus on vielä arvoitus. On ollut hyvä huomata, että minä en voi valita. Voin korkeitaan antaa mahdollisuuksia ja auttaa heitä matkallaan. 

 

*Miten te olette löytäneet lapsille oikeat harrastukset? Koska olette aloittaneet? Millaisia kokemuksia teille on kertynyt? Nyt voi myös jakaa positiivisessa hengessä omia vinkkejä tähän monimutkaiseen harrastusasiaan. =)

Kommentit (2)

Puhu muru

Kyllä! Olen täysin samaa mieltä Westend Mum. =)  Itse ainakin voi yrittää olla avoin ja kannustaa lasta etsimään rauhassa omaa juttua. Se on vaan harmillista, että monet harrastukset ovat yllättävän kalliita. Mikä eriarvoistaa lasten mahdollisuuksia harrastaa.

Kaksi viikkoa oli täynnä jännitystä, haikeutta ja epävarmuutta. Teidän lukijoiden viime viikkoiset kommentit tuntuivat hyvälle. Empatian määrä yllätti ja antoi luvan olla haikeissa tunnelmissa.

 

Vihdoinkin piinaava odotus oli ohi ja lähdimme viime maanantaina tyttöjen kanssa päiväkodille. Oli kuopuksen aika aloittaa pienten ryhmässä. Jokin rauha laskeutui yllemme. Tytöissä havaitsin jännityksen lisäksi innostusta.

 

Miten ensimmäinen päiväkotiviikko meni? Oliko se yhtä itkua? Miltä minusta tuntui?

Ensimmäinen päivä päiväkodissa: Otamme perinteisen ”hoidon aloitus kuvan” kotiovella. Sitten lähdemme kohti päiväkotia. Vien aluksi isomman omaan ryhmäänsä ja sitten menen kuopuksen kanssa hänen ryhmäänsä. Ensimmäinen itku tulee isosiskon mentyä omaan ryhmäänsä. Voi ei. Näinkö tämä alkaa?

 

Tuttu lastentarhaopettaja tulee vastaan käytävällä ja toivottaa kuopuksemme iloisesti tervetulleeksi päiväkotiin ja pienten ryhmään. Olemme sopineet, että olen koko päivän kuopuksen kanssa harjoittelemassa. Aloitamme ihan rauhassa lapsentahtisesti. 

 

Yllättäen kuopus ei roiku jalassani pihalla vaan lähtee muiden lasten kanssa leikkimään. Pihalla on monta tuttua lasta ja kuopus lähtee omiin puuhiin luotani. Hän ei edes itke, vaikka käyn sisällä yksin pukemassa lisää vaatetta. Olen hieman ihmeissäni. Tämä lupaa hyvää.

 

Jäämme syömään ryhmän kanssa. Onpa hiljaista. Hämmentävää, miten rauhallista. Kuopus istuu tyytyväisenä omalla paikallaan ja minä yritän olla sivussa. Muut lapset katselevat uteliaina kuopusta. Vasta ruokailun jälkeen hän alkaa itkeä, koska haluaa, että imetän. Koen ristiriitaisia tunteita imetyksestä. Onko päiväkodissa järkevää imettää? Sekoittaako se kuopusta entisestään?

 

Kokeilemme kuitenkin päiväunille menoa muun ryhmän kanssa ilman imetystä. Paikka on kuitenkin liian kiinnostava kuopukselle ja hän haluaa vaeltaa huoneessa. Saan hänet muutaman kerran omaan sänkyyn, mutta itku tulee aina. Kerran tutuin hoitajista on vähällä saada hänet rauhoittumaan, mutta hän haluaa taas ”äidin maitoa”. Lähdemme pois nukkarista, etteivät muut lapset heräisi.

 

Imetän päiväkodin käytävässä ja kuopus nukahtaa syliini. Hän näyttää niin suloiselta. Huomenna uusi yritys. Lisää harjoittelua. Minä ja ryhmän hoitajat olemme tyytyväisiä. Tästä on hyvä jatkaa. Eikä meillä ole mihinkään kiire.

Toinen päivä päivähoidossa: Kuopus menee toisena päivänä päiväkotiin, kuin mihin tahansa tuttuun paikkaan. Hän menee uteliaana omaan ryhmäänsä jo ilman minua, mikä hämmästyttää. Saan riisua rauhassa ulkovaatteet ja juttelen isosiskon hoitajien kanssa.

 

Ulkona kuopus saa leikkiä isosiskon kanssa, mikä tuntuu olevan molemmille tärkeää. Heillä on silmin nähden hauskaa. Isosisko on niin ylpeän näköinen.

 

Päivä sujuu ensimmäistä päivää paremmin ja päätämme hoitajien kanssa kokeilla, jos hän söisi ja menisi nukkumaan ilman minua. Sovimme, että jään päiväkodin käytävälle odottamaan. Minulla on kirja ja läppäri mukana. Yritän tehdä töitä, vaikka keskittyminen ei ole helppoa, sillä jännitän kuopuksen puolesta. Hoitajat saavat hänet nukkumaan. Hieman hän oli kuulemma itkenyt.

 

Unien aikana käyn lastentarhaopettajan kanssa päiväkodin aloituskeskustelun, mikä on minusta todella tärkeä. Siitä alkaa kasvatuskumppanuus ja on kiva kertoa hoitajille omin sanoin,  millainen tyyppi meidän lapsi on.  Ja kuulla myös heidän ajatuksiaan hänen hoitamisestaan. Hoitaja tuntuu todella mukavalle. (Ihanaa!)

 

Kuopus nukkuu melkein kaksi tuntia! Wau! Herättyään hän on tyytyväisen näköisenä hoitajan sylissä eikä kiirehdi luokseni, hymyilee vain. Syömme vielä välipalan ja sitten lähdemme kotiin. Sovimme, että huomenna tyttö voisi jäädä yksin jo joksikin aikaa. Olemme taas yhtä mieltä siitä, että päivä meni todella hienosti. Olen ylpeä kuopuksesta.

Kolmas ja neljäs päivä:  Sovimme hoitajien kanssa, että kokeilemme, miten kuopuksella sujuisi yksin. Muru on kotona valmiudessa tulla hakemaan hänet, jos tuntuu, että yksin jääminen ei vielä onnistu. Minä sain työkeikan yllättäen. Poden huonoa omaatuntoa vaikka tiedän, ettei murulla ole mitään hätää.

 

Muru vie kuopuksen aamulla yhdeksän aikaan ja hakee heti päiväunien jälkeen. Molemmat päivät menevät pääsääntöisesti hyvin. Murua ei soiteta etukäteen paikalle ja päiväkodilla odottaa tyytyväinen taapero. Hoitajat tuntuvat pitävän kuopuksesta ja kuopus heistä. Ehkä me vanhemmatkin voimme huokaista helpotuksesta.

 

Ensimmäisen hoitoviikon jälkeiset tunnelmat: Kuopus yllätti ja samaan aikaan oli ihan oma itsensä. Hän on ollut pienen elämänsä ajan iloinen ja temperamentiltaan sopeutuvainen. Tiedän silti, että hän osaa pitää puolensa. Meillä on usein isompien sisarusten kavereita kylässä ja välillä hoitolapsiakin. Hän on tottunut olemaan isossa porukassa.

 

Olo on VALTAVAN helpottunut. Edelleenkin suren, että hänen piti mennä nyt jo hoitoon. On silti paljon helpompi mennä töihin, kun tietää, ettei hän itke kokopäivää päiväkodissa. Tiedän, että hän pärjää. Uskon, että hänellä on myös kivaa päiväkodissa. Odotan myös ilolla, miten sisarusten suhde tiivistyy edelleen nyt, kun he ovat yhdessä päivätkin. Hoitajat osaavat ihanasti tukea sisarussuhdetta.

 

Iso kiitos kuuluu ihanille hoitajille. Miten lämpimästi he ottivat kuopuksemme vastaan, antoivat tilaa, mutta avasivat silti sylinsä. Heistä kaikista näki, miten aidosti he välittivät lapsista. Hoitajat auttoivat myös meitä haikeita vanhempia. Viikon aikana huomasi, miten tärkeää on luottaa oman lapsensa hoitajiin.

 

Aloitin itse tällä viikolla lyhyen päiväkotisijaisuuden. Iltaisin olen katsellut työpaikkoja, viimeistellyt kirjaa Samin kanssa ja köllinyt murun vieressä sohvalla. Täytyy myöntää, että olin aika väsynyt viikon päätteeksi. Ihan sairaan väsynyt oikeastaan. Välillä itketti. Surutyö jatkuu vielä, mutta kyllä tämä tästä. Aikamoinen viikko!

 

Tästä on hyvä jatkaa. Yöt ovat olleet vielä vaikeita. Uskon, että ikävä tulee ulos itkuna ja huutona. Silloin otan kuopuksen lähelleni ja välillä hän nukkuu vieressä jopa tissi suussa. Minusta tästä on hyvä jatkaa.  Olo on kiitollisen haikea ja hieman uninen. (Huokaus) <3

*Tsemppiä kaikille muillekin hoitoon menevien pienten vanhemmille. Ja jo hoidossa aloittaneiden vanhemmille! =) Miten teidän päiväkodin aloitus on mennyt? Miten itse koit hetket ennen päivähoidon aloitusta ja hoidon alettua? Voit kertoa tarinasi kommenteissa. Tässä on taas hyvä hetki antaa toinen toisillemme vertaistukea.

Kommentit (0)

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat