Kirjoitukset avainsanalla isä

Lapsuus täynnä rakkautta. Minulla on ollut hyvä, rakastava ja huolehtiva äiti. Isä, joka palvoi, kehui ja rakasti. Olin isän tyttö pienenä. Sain myös kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen. Mummolamme oli ihana pieni maatila, jossa vietimme paljon aikaa.

 

Lapsuuteen liittyi kuitenkin myös synkkiä värejä. Vanhempien riitoja, isän alkoholin liikakäyttöä, perheväkivaltaa ja rajua mustasukkaisuutta. Muistan ala-asteen alkumetreillä jo tajunneeni, että äitini ja isäni eivät sovi yhteen.

 

Heidän eronsa oli helpotus. Riidat vähenivät ja asioihin tuli selkeyttä. Vaikka ei erolapsena oleminen mikään juhlinnan paikka ollut. 1990-luvulla se oli vielä häpeäpilkku naamassa.

 

Pahin hetki oli, kun isä ilmoitti mukavan kesälomareissun päätteeksi muuttavansa pois. Järkytys oli suuri. Itkulleni ei tullut loppua. Ajattelin lapsen maailmassani itsekkäästi ja mietin, miten hän voi tehdä minulle näin.

 

Isän käynnit olivat odotettuja tärkeitä hetkiä. Itku tuli aina, kun isä oli lähdössä. Ikävä oli painavaa kuin lyijy. Sitten käynnit alkoivat kuitenkin vähentyä. Ja vähentyä.

 

Pikku hiljaa tulin murrosikään. Tukahdutettu ikävä ja raivo, siitä että isä jätti minut tuli pinnalle. Huusin, vihasin ja surin. En halunnut enää nähdä isää. Toisaalta huusin äidille, että muutan isän luo, kun siellä on kaikki paremmin. Vaikka tiesin, ettei isä edes ottaisi minua.

 

Kuohuva murrosikä oli jo laantumassa. Tapasin isäni yllättäen. Hän ei heti edes tunnistanut minua. Soitin hänen peräänsä ja vaadin häntä selittämään, miksi emme kuulu hänen elämäänsä. Hän sanoi, että olemme hänen mennyttä elämäänsä emmekä kuulu nykyiseen, uuteen elämään.

 

Se oli isku vasten kasvoja. Toinen isku palleaan. Hyvä kun henki kulki puhelun jälkeen. Mitä v****a isäni tarkoitti??!!! Sillä hetkellä hän hylkäsi minut. Juuri aikuisuuden kynnyksellä olevan tyttärensä.

 

Kasvatin itselleni henkisen kilven. Yritin olla välittämättä. Viha suojeli ja antoi voimaa, vaikka minulla oli paha olo.

 

Kului vuosia. Emme olleet tekemisissä. Esikoiseni synnyttyä isäni otti yhteyttä ja olisi halunnut tavata minua. Hän olisi halunnut nähdä minut ja ensimmäisen lapsenlapsensa. En ollut valmis siihen. Raivon aalto löi lävitseni, sanoin rumasti ja lopetin puhelun. Olin halunnut nähdä hänet, mutta kipu sisälläni oli liian kova.

 

Vuodet kuluivat ja tapasin murun. Elämäni muuttui, rakkaus pehmensi ja antoi voimia käsitellä menneitä. Kun aloimme odottaa tytärtämme isäni ja lapsuuteni tuli mieleen uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että tyttärestäni tulisi aivan isän tyttö. Koin iloa ja surua samaan aikaan. Ikävöin omaa isääni. Olin välillä jopa katkera.

 

Omat huonot ratkaisuni esikoisen isän kanssa ja uusi mahdollisuuteni murun kanssa loivat pohjan armollisuudelle isääni kohtaan. Tajusin, miten vaikeaa parisuhteiden, rakkauden ja vanhemmuuden yhdistäminen on. Tilanteet tapahtuvat nopeasti ja järki hämärtyy tunteiden velloessa. Vanhempani varmasti yrittivät parhaansa.

 

En halunnut enää vihata isääni. Halusin antaa anteeksi. Tutustua uudelleen, luoda uuden suhteen ja antaa lapsilleni toisen papan. En ollut silti valmis ottamaan häneen yhteyttä. Yritin saada menneisyyteen selvyyttä vanhoja kuvia katselemalla.

 

Isä otti minuun yhteyttä kolmannen lapsemme synnyttyä. Sovimme, että he tulevat meille kylään. Jännitti ihan helvetisti. Valmistauduimme kuin valtiovierailuun.

 

Ovikello soi. Siinä hän oli vaimonsa kanssa. Tutun näköinen mies. Hän oli vanhentunut, mutta halaus tuntui samalta kuin ennenkin. Isän lämmin turvallinen halaus. Se mihin tapaamiset eron jälkeen aina päättyivät, oli nyt uuden alku.

 

Asiat eivät tapahduin kuin elokuvissa. Tapaamisia on ollut harvakseltaan, tutustuminen tapahtuu etanan tahtiin mutta isä on taas elämässäni. Ehkä jonain päivänä voimme puhua enemmän ja syvemmältä. Olen iloinen myös hänen kumppanistaan, joka on kulkenut isän rinnalla pitkään. Hänestä on tulossa kolmas mummo lapsillemme.

 

Jokaisen tapaamisen jälkeen minulle jää lämmin olo. Olen jollain tapaa kokonaisempi. Tunnistan, miten tärkeä tuo vielä vähän tuntematon isä on minulle. Tunnen, miten olen löytänyt isäni uudelleen ja se tuntuu mielettömän hyvältä. <3

 

 

*Avioerot ovat vaikeita. Rakkaus on haastavaa. Joskus eron myötä vanhempien ja lasten suhteet etääntyvät niin kuin meille kävi. Jos elämänkellossa vain aikaa riittää ei kannata kantaa vihaa koko elämää. Jos pystyt anna uusi mahdollisuus ja yritä olla armollinen. Tämä matka, jota nyt käyn, on hyvin tärkeä minulle. Uskon, etten ole ainoa avioerolapsi, joka kantaa sydämessään samaa kipua. Anna kivulle mahdollisuus sulaa pois.

 

Voit blogin kommentteihin kertoa oman tarinasi, jos haluat. Tarinoissa ja ihmisten kokemuksissa on voimaa. Kiitos jo etukäteen.

Kommentit (9)

Vuokko

Tosi hyvä, että sulla on mahdollisuus rakentaa suhde isääsi uudestaan.

Mun puolisollani on äärimmäisen vaikea suhde varsinkin äitiinsä. Vanhemmat erosivat ennen hänen syntymäänsä. Äiti mitä luultavimmin kaltoinkohteli häntä ensimmäiset 18kk, esim jättäen hänet yksin kotiin baariin lähtiessään, ja mitä luultavammin myös pahoinpiteli häntä. (social service recordit ei kerro kaikkea...). Sen jälkeen hän hylkäsi lapsensa, joka kasvoi sen jälkeen vaihdelleen neljässä eri lastenkodissa ja parissa sijaisperheessä, missä yhdessä häntä myös seksuaalisesti hyväksikäytettiin. Noin 11-vuotiaana hän päätyi asumaan isänsä luona puolisentoista vuotta, mutta sieltä hänet heivattiin ulos. Hylätyksi tulemisen tunteita oli tähän mennessä siis tullut jo hyvin monta. Nuoruusvuosina hän oli käytöshäiriöisten poikien sisäoppilaitoksessa (naughty boys school) . Lomilla hän joutui asumaan äitinsä luona, jossa häntä jälleen kerran syyteltiin ja haukuttiin ja ajettiin pois jopa kolmeksi päiväksi kerrallaan poliisien saattaessa hänet takaisin "kotiin".

Näin aikuistuttuaan hän on toiminut ammattisotilaana joutuen näkemään karmeuksia mitä me normaalit ihmiset ei voitaisi ikinä edes kuvitella tapahtuvan. Sen uran taakse jätettyään ei työnantajalta annettu mitään jälkihoitoa. Äitinsä kanssa hänellä on ollut hyvin erikoislaatuinen suhde. Lapsi aina kaipaa vanhempiensa huomiota ja rakkautta, jota hän on vielä reilusti yli kolmikymppisenä hakenut. Nyt nelikymppisenä hän on itse kahden lapsen ylpeä isä. Lasten, joita heidän isoäitinsä ei edes halua oppia tuntemaan. Koska me asutaan niin kaukana (3h lentomatkan päässä). 

Joskus tilanne on niin paha, että vanhempi ei ansaitse lapsensa "anteeksiantoa" tai ymmärrystä.

Puhu muru

Kiitos vastauksestasi Vuokko. <3 Onhan tämä hyvää aikaa tutustua isään uudelleen. Välillä tulee ristiriitaisiakin tunteita, mitkä kumpuavat pelosta. Uskaltaako todella luottaa? Ehkä se on hyvä tutustumisen tahti on hidas jo ruuhkavuosien ja välimatkan takia.

Kumppanisi tilanne on huomattavasi vaikeampi. Todella surullinen. Hiljaiseksi vetää. Etenkin kun suhde äitiin on vaikea yhteiskuntakin suhtautuu jotenkin eri tavalla. Ja nyt kun teillä on ihania yhteisiä lapsia, tämä koskettaa sinuakin syvästi. Se voi aiheuttaa monenlaisia ikäviä tunteita, kun joutuu kohtaamaan sen ettei isoäitiä kiinnosta lapsenlapset. Olen kanssasi samaa mieltä, että on myös tilanteita joissa anteeksi anto tai ymmärrys ei ole mahdollista. Jokaisen täytyy rauhassa pohtia omaa uniikkia tilannettaan ja yrittää toimia niin hyvin kuin pystyy tai vähiten huonosti. Sinä varmasti omalta osaltasi voit korjata kumppanisi haavaa rakastavana vaimona ja hyvänä äitinä lapsillesi. <3 Voimia perheellesi. Ja ihanaa joulun odotusta. <3

Vuokko

Ihanaa kuitenkin, että olet antanut mahdollisuuden. Toivottavasti isäsi osoittautuu kaiken luottamuksesi arvoiseksi. 

Omien lasten takia tilanne tietenkin on hyvin ikävä. Oman äitini kuolema on käytännössä tehnyt lapset mummittomiksi. Miehen äitipuoli kyllä muistaa lapsia, mutta ei tietenkään samalla tavalla kuin oman biologisen lapsensa lapsia. Toki miehen isäkään ei ole käynyt Suomessa sitten meidän häiden....  Onneksi oma isäni pitää huolta, että lapsilta ei puutu isovanhemman rakkautta.

Onneksi mies on hyvin fiksu ja ajattelee paljon asioita. Hänelle meidän oma pikkuperheemme on äärimmäisen tärkeä. Ja tietenkin olen hänen tukenaan hyvin paljon.

Ihanaa joulun odotusta myös teille <3

Vierailija

Voi tämä pisti ihan sanattomaksi. Aivan kuin minun tarinani, vaikkakin loppu on toinen. Välit isään katkesivat lopullisesti esikoisen ollessa pieni, eivätkä ole siitä palautuneet. Pieni osa minussa toivoo päivää jolloin isä soittaisi, mutta en anna itseni uskoa sitä tapahtuvaksi, se sattuisi liikaa.

Puhu muru

Kiitos palautteestasi. <3 Ikävää, että teidän välinne ovat katki. Ainakin tällä hetkellä. Itse sain esikoiseni jo yhdeksän vuotta sitten. Silloin en ollut tähän valmis. Mut olemme vuoden verran tavanneet ja tutustuneet. Toivon todella, että et joutuisi pettymään - mutta silti, että saisit tutustua isääsi vielä. Uudet mahdollisuudet. <3

Ikäväisiä

En yleensä lue blogeja. En oikeastaan ikinä. Mutta nähtyäni tämän julkaisun otsikon, tuli utelias olo.
Melkein tuli tippa linssiin.
Omat vanhemmat eros kun olin vasta pieni tyttö. En muista ajasta juuri mitään. Yläaste ikäiseen asti olin aina jokatoinen viikonloppu isälläni. Meillä oli aivan mahtavat välit. Olin täysin isin tyttö. Kunnes jotain tapahtui. Isä tapasi uuden naisen. Alussa hän oli mukava, kunnes hänestä paljastui itsekeskeinen ämmä. Hän haukkui äitiäni, minua, siskoani, kaikkia.
Viikonloput isällä harvenivat, jatkuvasti väheni ja väheni. Kunnes tuli loppu. En enää halunnut isän uuden naisen luo. Isää kyllä halusin nähdä, mutta en isän uutta naista.
He saivat uusia lapsia, ja heistä tulikin isin uusia lemppareita.
Olin rikki. Niin rikki kuin 15 vuotias tyttö voi olla.
Rippijuhlani oli viimeinen kerta kun olen nähnyt isäni.
Siitä asti minulla on ollut mielenterveys ongelmia. Maailman rakkain ihminen oli hylännyt minut.
Nyt ollessani 19 vuotias, en edelleen ole väleissä isäni kanssa. Olen vihainen, katkera ja surullinen. Itken miltei päivittäin ikävää.
Asun pienellä paikkakunnalla, ja törmään isääni usein esimerkiksi kaupassa. Itku tulee silmään, ja piileksin hyllyjen välissä, etten houdu kohtaamaan isää kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Olen miettinyt, että mitä jos vain soittaisin isälle. Mutta tässä vaiheessa, en ole siihen valmis.
Äitini aina sanoo, että kun saan lapsia, tai menen naimisiin, niin siinä kohtaa isällä kolahtaa. Se voi olla totta.
Olen kuitenkin lesbo. Joten lapsia tai häitä voi joutua odottaan jonkin aikaa, tai ikuisesti.
Isänpäivät varsinkin ovat raskaita.
Isällä todettiin vähän aikaa sitten syöpä, ja minua pelottaa suunnattomasti, etten ehdi sanomaan viimeistä kertaa, että "rakastan sinua isä".
En ole valmis tekemään asialle mitään.
Toivon että minun ja isäni tarina vielä jonain päivänä saa onnellisen lopun.

Puhu muru

Kiitos hyvin koskettavasta tarinastasi Ikäväisiä. Sinulla on varmasti paha olla kaikkien noiden ikävien tunteiden kanssa. Tilannetta ei ole varmaan tehnyt yhtään helpommaksi isäsi sairastuminen. Kerroit, että sinulla on ikävä isää mutta et ole valmis itse ottamaan häneen yhteyttä. Voisiko joku muu auttaa sinua? Auttava taho voi olla myös esimerkiksi jonkun kunnan, järjestön tai seurakunnan työntekijä. Toivon, että pääsisit pikku hiljaa taas isäsi kanssa puheväleihin, tutustuisitte uudelleen ja saisitte sovittua asiat. <3 Voimia. <3

Päivi

Olen myös avioerolapsi, asunut äidin kanssa joka taas on hylännyt useita kertoja tilanteissa, kun viina ja vieraat miehet kiinnostivat enemmän. Isäni on ollut tärkeä, mutta kaukana. Kuitenkin aina läsnä tiukassa tilanteessa. Sanoi joskus hyvin selvästi että " en sinua koskaan ikinä jätä". Ja se oli fiksusti sanottu. Nyt pienten poikien äitinä en pysty millään ymmärtämään äitini itsekyyttä. Vihaa ja katkeruutta tunnen, ja sen on raskasta, enkä pääse irti. Nyt asutaan taas samassa kaupungissa ja ollaan väleissä, vaan poikieni vuoksi.

Puhu muru

Kiitos kokemuksesi jakamisesta Päivi. Sinullakin on ollut todella ikäviä kokemuksia lapsena. En voi edes ymmärtää, miten pahalta sinusta tuntuu. Isäsi sanoi sinulle viisaasti. Yksikin lause voi olla ihmeen voimakas. <3

Viha ja katkeruus ovat todella raskaita tunteita kantaa. Ehkä jonain päivänä tunteesi helpottuu, toivottavasti. Hienoa kuitenkin, että pystyt olemaan puheväleissä äitisi kanssa edes lastesi takia. Se vaatii sinulta varmasti paljon. Voimia.

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpossa. Hän on myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista ja naisten orgasmeista kertovan Iso O - matkaopas huipulle kirjan kirjoittaja. Blogissaan Marja kirjoittaa rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisen elämästä. Aiheet kuuluvat Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa

Facebook

Ota yhteys bloggariin

puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat