Kerroin isänpäiväpostauksessa, että olemme myyneet vanhan kotimme ja muutamme pian uuteen kotiin toiselle paikkakunnalle. Muuttamisen myötä yksi tärkeä ja rakas ajanjakso elämässämme päättyy ja uusi alkaa. Mieli on ollut haikea, mutta silti luottavaisen varma siitä, että juuri nyt on oikea aika tehdä tämä ratkaisu ja ottaa askel elämässä eteen päin.

Koko projekti on ollut minulle yllättävän tunteikas. Eikä se toisaalta ole mikään ihme, sillä olemme asuneet tässä kodissa yli 12 vuotta. Tämä talo oli meille nuoren perheen ensimmäinen omakotitalo, jonka itse suunnittelimme ja rakennutimme. Rakennusprojekti ja rahan riittäminen jännittivät. Iloitsimme jokaisesta onnistuneesta ratkaisusta ja valmiiksi tulleesta rakennusvaiheesta.

Tyttäremme olivat 1- ja 2-vuotiaat, kun muutimme taloon. Ensimmäiset juhlat olivat yhdistetyt tupaantuliaiset ja esikoisen  kolmivuotisbileet. Muuttaessamme olin hoitovapaalla ja kotiäitinä lasten kanssa. En tuntenut uudelta paikkakunnalta ketään ja arki oli alkuun aika yksinäistä mieheni ollessa töissä ja usein myös työmatkoilla. Uudella alueella ensimmäiset kontaktini olivatkin muiden talojen rakentajaporukat. Jopa jätekuljettajan vierailu oli ilahduttava asia: kiiruhdin avaamaan hänelle jätekatoksen oven ja anelin häntä juttelemaan sanasen. Oli niin suurenmoista jutella aikuisen ihmisen kanssa!  

Ilonkiljahdusten sijaan aloinkin itkemään ja siinä sitten kyynelehdimme toistemme kaulassa naapurin rouvan kanssa.  

Kun naapuritalot sitten vuorotellen valmistuivat, olin aina toivottamassa uudet asukkaat suklaarasian kanssa tervetulleeksi ja hieromassa tuttavuutta. Se kannatti, sillä tuttavuuden ja kahvitteluseuran lisäksi sain paljon enemmän: upeita naapureita joista vuosien saatossa tuli rakkaita ystäviä. Se tästä kaikesta tekeekin niin vaikeaa, luopuminen ihanista naapureista. Kun sain tietää, että talomme kaupat ovat vahvistuneet, olin juuri naapurin ovella jotakin asiaa toimittamassa. Ilonkiljahdusten sijaan aloinkin itkemään ja siinä sitten kyynelehdimme toistemme kaulassa naapurin rouvan kanssa. Ja sama meno jatkui toisen naapurin rouvan kanssa... Tilannetta ei yhtään helpota se, että lähellä asuu nykyään myös läheisiä sukulaisia, jotka muuttivat paikkakunnalle meidän perässämme.  

Melkein kolmeentoista vuoteen on mahtunut paljon elettyä elämää: iloa, surua, naurun rätkätystä, riitaa ja rakkautta, hektisen arjen alle uupumista, lepoa ja rauhaa. Tässä talossa olemme surreet poismenneitä rakkaitamme, iloinneet läheistemme paranemista vakavista syöpäsairauksista, juhlineet lukuisia synttäreitä ja yksiä rippijuhliakin. Tästä kodista olemme lähteneet monille reissuille ja matkojen jälkeen palanneet aina onnellisina omaan kotiin. Talomme ovet ovat olleet auki niin aikuisille, kuin lapsillekin ja meille on aina saanut tulla pidemmäksikin aikaa. Tämä talo on tarjonnut meille kaikille suojaa, turvaa, lämpöä ja kauneutta sekä mahdollisuuden elää hyvää arkea. Tässä talossa on vietetty monta hyvää hetkeä, joista olen todella kiitollinen. Ystäväni sanoi, että tämä talo edustaa lämpöä ja pysyvyyttä. Jopa hänen täytyy kuulemma hieman työstää ajatusta muutostamme...

Vaikka tässä on tullut kipuiltua, niin mieli on myös jännittynyt ja iloinen kaikesta uudesta. Ystävyyssuhteet säilyvät ja muistot pysyvät. Talomme saa onneksi ihanan uuden perheen, joka varmasti rakastaa kotiaan aivan kuten mekin teimme. Uusi perhe tulee varmasti viihtymään ja saamaan uusia ihania ystäviä ja takuulla upeat naapurit! 

Kun vanhan kodin ovi takanamme parin viikon päästä sulkeutuu, uuden talon ovi avautuu ja kokonaan uusi ajanjakso alkaa. Sellaistahan se elämä on. Ja niin sen kuuluukin olla.

Mukavaa iltaa sinulle sinne omaan kotiisi <3 

Kommentit (1)

Helenamaria
Liittynyt25.8.2017

Tää tarina kosketti paljon, sillä mekin muutettiin viime kesänä mulle vieraaseen asuinalueeseen ja en tuntenut täältä ketään. Onnea oli perhekahvila, jossa tutustuin uusiin tuttavuuksiin ja ystävystyin osan kanssa. Muutto on varmasti iso elämänmuutos ja jättää haikean olon. Onnea on ihanat muistot ❤.

Helena Peltokangas

Seuraa 

Pihakonttorissa tarinoidaan elämästä kuvin ja sanoin. Pihakonttoristi etsii maailmasta kauneutta ja harmoniaa ja haluaa jakaa iloa ja vinkkejä myös muille. Tarinat syntyvät elämästä: ihmisistä, työstä, opiskelusta, matkoista, kodista, sisustuksesta, puutarhasta - mistä milloinkin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018