Kuva: Caleb Woods

Jokainen meistä on joskus tuntenut häpeää. Häpeä on yksi ihmisen perustunteista, joka oikein käsiteltynä toimii itsesäätelyn välineenä. Väärin käytettynä häpeä taas heikentää tarpeettomasti itsetuntoa ja estää ihmistä toimimasta optimaalisella tavalla. Mutta mikä meitä sitten oikein hävettää?

Muistan kuusivuotiaana ihastuneeni mummolani kylän poikaan, joka oli minua 8 vuotta vanhempi. Olin kerran isovanhempieni mukana hirvipeijaisissa ja putosin vahingossa penkiltä lattialle. Silloin häpesin ja toivoin maan nielevän minut - etenkin, kun huomasin Matin nähneen kaiken...

Jos vain suinkin olisin voinut huuhdella itseni siinä hetkessä kadoksiin johonkin syvälle viemärin uumeniin...

Toinen kamalan nolo tilanne tapahtui lukiossa, kun lähdin käymään naistenhuoneessa kesken ylioppilaskirjoitusten. Mukaan lähti opettaja, joka valvoi oven takana, etten pääsisi lunttaamaan reissullani. Jostain syystä jätin oven lukitsematta - olihan opettaja siinä oven toisella puolella vahdissa. Paitsi, että ei ollut, vaan oven avasi alemman vuosikurssin poika ja näki minut siellä - abiturientin - housut nilkoissa istumassa. Ne sekunnit, jotka tuijotimme toisiamme - toinen kauhun ja toinen epäuskon sekaisin ilmein - kestivät ikuisuuden. Jos vain suinkin olisin voinut huuhdella itseni siinä hetkessä kadoksiin johonkin syvälle viemärin uumeniin...

Yht' äkkiä tajusin, että lyhyt kietaisuhameeni ei olekaan enää päälläni, vaan liehuu takanani paljastaen suloni koko maailmalle!


Kolmas maailman kaikkeuden noloin tilanne tapahtui, kun olin vähän päälle parikymppinen. Juoksin Helsingissä metrotunnelista liukuportaita ylös. Kiirehdin koko ihmisjoukon edelle ja vedin letkaa perässäni. Yht' äkkiä tajusin, että lyhyt kietaisuhameeni ei olekaan enää päälläni, vaan liehuu takanani paljastaen suloni koko maailmalle! Se oli kuin suoraan painajaisunesta, tiedättehän, sellaisesta missä kuljetaan puolialastomana ihmisten ilmoilla ja hävetään.  

Nyt nuo tilanteet jo naurattavat, eivätkä ne edes tunnu kovinkaan häpeällisiltä. Vuosien myötä häpeän tunne on siis muuttunut. Näin aikuisena häpeän lähinnä sitä, että arvostelukykyni pettää ja arvioin jonkun ihmisen tai tilanteen aivan väärin. Tai että menetän malttini liikenteessä tai muutoin vajoan jonkun hölmösti toimivan kanssa samalle tasolle.

Tärkeintä häpeää tuntiessa on olla armollinen sekä itselleen että muille. Kömmähdykset, hupsut sattumukset, virheet, mokat ja erehdykset kuuluvat elämään ja ihmisyyteen ylipäänsä. Nehän juuri ovat elämän suola ja sokeri. Kuinka tylsä olisikaan ihminen, joka ei koskaan mokaa? Tai kuinka nolo on ihminen, joka ei osaa nauraa itselleen?

Kuva: Ben White

Ei muuta, kuin kohti uusia häpeäntunteita ja hauskoja kömmähdyksiä  <3 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Pihakonttorissa tarinoidaan elämästä kuvin ja sanoin. Pihakonttoristi etsii maailmasta kauneutta ja harmoniaa ja haluaa jakaa iloa ja vinkkejä myös muille. Tarinat syntyvät elämästä: ihmisistä, työstä, opiskelusta, matkoista, kodista, sisustuksesta, puutarhasta - mistä milloinkin.

Blogiarkisto