Oikomutkanen tajuaa yhtäkkiä kaksi asiaa: sen että maankamara on niin lähellä, että pyörätietä peittävän lumivaipan kiteet erottuvat selvästi ja sen että käteen sattuu. Tämä johtui siitä, että tein työmatkallani mummot eli liukastuin, otin kädellä huonosti vastaan ja mursin värttinäluuni. Tuloksena oli sairaalareissu, kipsi käteen ja kolme viikkoa sairauslomaa.

Kaatumisesta on nyt viikko. Viimeiset kaksi yötä olen nukkunut läpi yön heräämättä kertakaan särkyyn, joten parempaan päin ollaan jo selvästi menossa. Vammahan ei sinällään ole kauhean vakava, eikä se aiheuta kovinkaan radikaaleja muutoksia arkeen. On ollut kuitenkin yllättävän vaikeaa hyväksyä se, että kroppani ei yhtäkkiä olekaan priimakunnossa. Parin päivän ajan tapaturman jälkeen mietin aina välillä, että entäs jos… olisinkin kävellyt vähän eri aikaan töihin… olisinkin laittanut eri kengät jalkaan… olisinkin mennyt työpaikan ulko-ovelle talon vasemmalta enkä oikealta puolen…? Olisinko silloin kaatunut? Voin vain kuvitella, millaisia mietteitä vaikkapa halvaantumiseen johtavaan onnettomuuteen joutuneet käyvät läpi, jos pelkkä pikku murtuma saa tällaisia spekulaatioita aikaan. Jo nyt minusta tuntuukin siltä, että varmastikin melko pitkään kipsin poistamisen jälkeen muistan olla kiitollinen toimivasta ja terveestä kehosta.

Kaikkein selvimmällä tavalla murtuma vaikuttaa arkeeni siten, että olen nyt todellakin kolme viikkoa pois töistä. Byhyy! Tätä on edelleen vaikea hyväksyä, vaikka totta kai ymmärrän, ettei yksikätinen pärjää lastentarhanopena pienten ryhmässä. Yritän olla iloinen siitä, että nyt minulla ainakin on aikaa, mutta kummasti ajatukset tuppaavat kääntymään niin, että on ihan huijari-olo olla poissa töistä kun kerran mieli on kirkas ja noin niinkuin muuten ihan kelpoinen olo. Tiedän, etten ole työntekijänä mitenkään vaikeasti korvattava, mutta siltikin minusta tuntuu myös siltä, että kaikki jäi töissä kesken. Lasten vasu-arvioinnit, huhtikuun toiminta-teeman suunnittelu ja toteutus, kevätjuhlien valmistelu, muuttuneen työtiimin toiminnan kehittäminen…

Sairausloman lisäksi kipsikädestä aiheutuu hankaluuksia lukuisiin pieniin arjen tilanteisiin. Punajuuret jäävät syömättä, kun en saa purkin kantta yhdellä kädellä auki. Paidat pitää valita sen mukaan, mihin hihoihin kipsi mahtuu. Kaupassa voin ostaa vain sen verran tavaraa, että kaikki mahtuu reppuun ja yhteen kassiin. Saunaan en saa mennä, ja suihkuunkin kipsi pitää paketoida pyyhkeen ja muovipussin sisään. Ja kokeilepa itse höylätä oikeaa kainaloa oikealla kädellä! Parhaillaan harkitsen, josko lähtisin hiihtämään yhden sauvan turvin ja josko voisin käydä salilla tekemässä vain jalkatreenin. Eihän se haittaa, jos vähän hikoaa ja sitä myöten kutiaa kipsin alta ihan perskuleesti, eihän?

Kaiken kaikkiaan siis paska juttu, jossa parasta on se, että kyseessä oli vasen eli heikompi käteni. Murtumasta aiheutuneen vaivan ja pahan mielen korvaa kuitenkin se, että käden kuntouduttua lupaan muistaa olla joka päivä kiitollinen etikkapunajuurista ja painavista kauppakasseista!

______

PS.  Ja onpahan tosiaan aikaa lukea - sekä iki-ihanasta Paavo Pasasesta että arjen tärkeistä taidoista. Mukavaa viikonloppua sinulle, lukijani!

Kommentit (0)

Seuraa 

Oikomutkanen-blogia kirjoittaa Rita, noin kolmekymppinen välillä ihan pölijäksi heittäytyvä nainen Oulusta. Olen ihanan Mantelisilmän avopuoliso, viiden enemmän tai vähemmän ison mukulan sisko ja muutaman huipputyypin ystävä. Ammatiltani olen kasvatus- ja opetusalan kehittyvä pro sekä osa-aikainen tekstityöläinen. Blogitekstit suodattuvat näiden filttereiden läpi, ja vastuu ei ole sen enempää lukijalla kuin kenelläkään muullakaan. Olin vielä jokin aika sitten kieliin ja kielitieteellisesti suuntautunut yliopisto-opiskelija, mikä saattaa selittää satunnaiset kielenkäyttöön liittyvät kannanotot. Toimin perkolaattorikahvilla, lataudun liikunnasta ja siirrän avaruuksia läheisyyden voimalla. oikomutkanen@gmail.com 

Blogiarkisto

2018