Oikomutkasen lähipiiriin on viime aikoina syntynyt paljon vauvoja, kaikki ihania ja ainutlaatuisia! Lisääntymisbuumi on saanut ajatuksiini eksymään toisinaan mietteitä omien lasten hankinnasta ja siitä, miten elämä muuttuu lasten saannin myötä. Tilanne pysynee kuitenkin vielä ainakin tovin sellaisena, että lapsia ei pieneen perheeseemme kuulu.

Elämä ilman lapsia on siis oma valintani ja elämäni lapsettomuudesta huolimatta täyttä ja palkitsevaa. Jotkut perheelliset kuitenkin  tulkitsevat lapsettomuuden niin, ettei minulla ole tärkeitä tai pakollisia menoja, joten aikaa minulla täytyy siis olla sitäkin enemmän. Töissä olen törmännyt siihen, että minun oletetaan automaattisesti suostuvan vaihtamaan vuoroani kollegan kanssa, jolle tulee lapseen liittyvä meno. Lapsettomana kun pystyn varmastikin siirtämään omat menoni, mikäli sellaisia nyt edes olin kehdannut suunnitella. Olen myös saanut kuulla kuittina liikuntaharrastukseeni, että kai sitä nyt lapsettomalla on aikaa liikkua ja ulkoilla, koska ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään.

Tällainen asenne tuntuu loukkaavalta, koska se antaa ymmärtää, että elämäni lapsettomana on jollain tavalla arvottomampaa verrattuna perheellisten elämään.  Totta kai lapset ovat arvokkaita, totta kai lapsista huolehtiminen ja heidän kanssaan oleminen on sitovaa ja aikaa vaativaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsettoman prioriteetit olisivat millään tavalla toisarvoisia tai ajankäyttönsä helpommin suunniteltavissa. Lapsettomankin elämässä voi olla yksi tai useampi erittäin tärkeä elämään sisältöä tuova asia, jotka menevät kaiken edelle. Kyse on vain siitä, mitkä asiat ovat itse kullekin tärkeitä.

Toisaalta olen itsekin syyllistynyt vähättelevästi lapsiperhearkea pyörittävien ihmisten kokemuksiin silloin, kun he kertovat siitä, kuinka vahvaa sitoutumista lasten kasvattaminen ja heistä huolehtiminen vaatii. Tällä tarkoitan sitä, että minusta on joskus tuntunut vaikealta uskoa vaikkapa kertomuksia siitä, kuinka vähän omaa aikaa on mahdollista järjestää. Myönnän, että vaikka ymmärränkin lapsiperhearjen olevan hyvin toisenlaista kuin lapsivapaan arjen, en pysty täysin käsittämään lasten vaatimaa sitoutumista. Huomaan ajattelevani, että toisenlaisella ajankäytöllä lapsiperhearkeen varmasti saisi sisällytettyä monta aikuiselle mielekästä asiaa, jos tahtoa vain olisi tarpeeksi. Syyllistyn siis samaan kuin mihin koen lapsettoman elämänsisältöjä vähättelevien ihmisten syyllistyvän: toisen arkitodellisuuden ja arvojärjestyksen mitätöintiin.

Onneksi olen huomannut itsessäni tämän ajattelutavan, joten pystyn minimoimaan sen vaikutuksen esimerkiksi mielikuvaani toisesta ihmisestä. Yritän muistaa, että toisen ihmisen kokemus on aina tosi. Jos äiti kokee, ettei lapsiperhearjessa ole omaa aikaa, minun on turha puhista ajankäytön halllinnasta. Tärkeintä on, että olisimme molemmat tyytyväisiä valintoihimme ja ymmärtäväisiä toistemme kokemusmaailmaa kohtaan.

Ehkäpä palaan aiheeseen sitten, kun minulla on omia lapsia! Varmaankin sitten kertoilen, kuinka vaikeaa oman ajan löytäminen on ja kuinka kadehdinkaan lapsettomia, joilla ei ole muuta kuin aikaa.

Mukavia tammikuun viimeisiä päiviä sinulle, lukijani!