Kirjoitukset avainsanalla kirjoittaminen

Oikomutkanen juhlistamassa tapaamista ystävän kanssa. Lasissa kesän hitti aperol spritz. Kuva: Oikomutkanen.

Oikomutkanen täytti perjantaina kaksi vuotta! Tuo aika tuntuu julmetun lyhyeltä, sillä koen kirjoittaneeni blogia jo paljon pidempään. Samalla kaksi vuotta kuulostaa tosi pitkältä ajalta, koska tuntuu kuin olisin aloittanut bloggaamisen ihan vasta. Kaksivuotissynttäreiden innoittamana halusin palata blogitaipaaleni tärkeimpiin hetkiin.

Julkaisin ensimmäisen postaukseni 29.8.2016, muutama päivä sen jälkeen, kun varsinaisesti perustin blogini. Olin jo monta kuukautta ennen sitä huomannut MeNaisten sivuilla mahdollisuuden perustaa oma blogi. Harkitsin asiaa todella pitkään. Lopullisen sysäyksen antoi englannin yliopisto-opintoihini kuulunut kurssi, jonka puitteissa pidimme blogia. Nautin blogitekstien kirjoittamisesta enemmän kuin mistään muusta koko kurssilla. Siitä Oikomutkasen siemen sitten lähti hitaasti itämään. Muistan vieläkin kuinka pelottava asia ensimmäisen postauksen julkistaminen oli. Se tarkoitti itseni, mielipiteideni ja elämäni laittamista nettiin kaikkien näkösälle. Tekstien julkaisu oli alusta asti kuitenkin myös palkitsevaa. Vieläkin postausten kirjoittaminen antaa minulle aikaiseksi saamisen tunteen. Kirjoittamalla koen luovani jotain tyhjästä.

Kirjoittaminenkin onnistuu kotimaisten omppujen voimalla. Kuva: Oikomutkanen.

Palkitsevuuden tunne oli pian kuitenkin koetuksella. Vuosi sitten keväällä olin jo vähällä haudata koko blogin. Vuoden 2017 tammikuun ja huhtikuun välisenä aikana kirjoitin kokonaiset kahdeksan postausta. Tein silloin graduani, ja blogin kirjoittaminen tuntui ylimääräiseltä painolastilta. Oli inhottavaa ensin istua koneella koko päivä kirjoittamassa englannin ääntämisen opettamisen nyansseista ja sitten jatkaa tietsikkamaratonia vielä blogin merkeissä. Tuota aikaa avaava postaukseni löytyy täältä. Lopettamis-ajatuksista en muistaakseni maininnut yhtään kenellekään. En halunnut tunnustautua luovuttajaksi, ja koin lopettamis-ajatusten olevan yksinkertaisesti kiellettyjä sen jälkeen, kun olin niin innoissani ollut perustamassa blogia. En muista koskaan tehneeni tietoista päätöstä blogin jatkamisesta, mutta veikkaisin, että bloggaaminen yksinkertaisesti alkoi taas maistua gradun valmistuttua. Nyt olen tyytyväinen siihen, että kävin tämänkin vaiheen läpi: enää ei ole mitään epäselvyyttä siitä, haluanko käyttää aikaani ja energiaani Oikomutkaseen. Jos aika ei riitä kaikkeen, karsin mieluummin jostain muusta kuin bloggaamisesta. Rakastan tätä juttua!

Puut halaavat hollantilaisessa metsässä. Kuva: Madame de Winter.

Aluksi pidin blogia anonyyminä, mutta koin sen vääräksi teitä lukijoita kohtaan. Ajattelin, että teillä on oikeus tietää, kuka näiden tekstien takana on ja kuka näitä mielipiteitä oikein laukoo. Pitkän harkinnan jälkeen paljastin kasvoni ja nimeni tämän vuoden maaliskuussa — en siis niin kovin kauaa sitten. Kyseisen postauksen voit lukea täältä. Ulostuloni jälkeen tunsin blogini olevan aidompi ja totuudenmukaisempi heijastus ajatuksistani. Anonymiteetistä luopuminen antoi minulle uutta virtaa blogin tekemiseen, koska sen jälkeen olen kokenut olevani tässä jutussa mukana sata lasissa ilman tarvetta himmailla.

Sateisen päivän iltana aurinko näyttäytyi vaeltajille Lofooteilla. Kuva: Oikomutkanen.

Anonymiteetin hylkäämisen myötä uskaltauduin myös sosiaalisen median valloitukseen. Facebookiin ja Instagramiin liittyminen oli minulle huiman iso askel, koska olen aiemmin kokenut somen lähinnä vihollisena (lue aiheeseen liittyvä postaukseni täältä). Nyt olen kuitenkin tavallaan jopa tykästynyt näihin kanaviin, koska ne ovat blogiin verrattuna niin erilaisia alustoja. Varsinkin Instagram on hauska paikka, koska siellä kuvat ovat pääosassa ja teksti jää sivurooliin. Insta haastaa minut aivan uudella tavalla, koska tekstit ovat vahvuusalueellani ja kuvat ovat kaukana siitä. Someen uskaltautuminen on siis ollut minulle merkityksellistä muutenkin kuin blogin takia.  

Kahden bloggaus-vuoden yhteenvetona voin todeta, että bloggaaminen antaa minulle paljon. Se on antanut rohkeutta tuoda ajatuksiani esiin ja itsevarmuutta seistä sanojeni takana. Oikomutkanen on kasvanut osaksi identiteettiäni. En voi tietää, jatkanko postaamista ikuisesti, mutta tällä hetkellä bloggaaminen on merkityksellinen osa elämääni ja tärkeä osa minua.

Kommentit (1)

ihana lukija

Paljon onnea blogille ja blogin pitäjälle! Kiva teksti ja kivat kuvat, erityisesti tuo kuva Lofooteilta.

Istuin eilen yhdeksän ja puoli tuntia koneen ääressä. Aloitin session tarkasti tasan kahdeksalta aamulla, pidin vartin seisonta-lounastauon puolenpäivän maissa, kehittelin työkalupakista korokkeen läppärille jotta pystyin kirjoittamaan seisaaltaan, ja lopetin suunnitellun kello kuudentoista sijasta puoli tuntia vaille iltakuudelta.

Mietin asioiden suhteita ja esittämisjärjestystä. Pohdin ilmiöiden painoarvoa ja relevanssia. Tuskailin, kun tiesin asian olevan juurikin niin-ja-näin, mutta tarvittava lähde puuttui. Olin tyytyväinen siihen, miltä kirjoittamani teksti kuulosti. Pyrin parempaan. Haikailin aurinkoiseen pakkaskeliin ulkoilemaan, ja lupasin: illalla voin tehdä muuta.

Päivän saldona oli kaksi sivua uudelleen kirjoitettua tekstiä, sivu täysin uutta tekstiä, kuusi sivua editoitua tekstiä, neljä luettua artikkelia, päivitetty lähdeluettelo. Olo session jälkeen? Tiedäthän, kuinka spagetin kypsyyttä voi testata heittämällä se seinään: jos se tarttuu kiinni, kypsää on, jos ei, niin ei. Tunsin itseni kerran liian usein seinään heitetyksi spagetiksi.

Tämä on toistunut tammikuun seitsemännestä päivästä alkaen joka arkipäivä. Ainoa, mikä vaihtelee hieman, on lopetusajankohta ja päivän saldo. (Päivän saldo tosin vaihtelee joskus suurestikin – joskus vaan ei kulje. Nyt yhteissaldo kaksikymmentä sivua valmista tekstiä.) Tämä tulee toistumaan joka arkipäivä huhtikuun loppuun… tai kunnes minusta tulee pahasti ylikypsä spagetti.

Toukokuun alussa pääsen tuulettamaan. Kyllä kannatti. Jee. Ostan itselleni pitkäksi viikonlopuksi miniloman Prahaan tai Kööpenhaminaan. Otan poikaystäväni mukaan, mutta en kerro sille etukäteen, se on yllätys. Toukokuun alussa nimittäin lähetän netin tietokannassa julkaistavaksi ja ohjaajilleni loppuarviointiin – graduni.

Kommentit (2)

Vierailija

Ärsyttäviä tekstejä, jos ei saa itte tietää mitään. Aina pitäis olla joku lähde. Sano niille tarkastajille, että ittehän se on koiranpaskaki mättäällä.

Mikään ei ole yhtään mitään, jos sitä ei määritä aitous. Kolmen sekunnin googlauksen kolme ekaa esimerkkiä:

            ”Miten sitten syntyy aito läsnäolo?”

            ”Missä on ihmisyys - aito välittäminen?”

            ”Toisen ihmisen aito kohtaaminen on korvaamattoman arvokasta.”

Vastustan tällaista kielenkäyttöä! Aitoudesta on suomen kieleen syntymässä substantiivien määre, jota odotetaan käytettävän ja jota samalla käytetään niin paljon, että sen merkitys on katoamassa. Tunne tai teko ei muutu sen syvemmäksi tai vilpittömämmäksi, vaikka sitä määrittämään laitettaisiin millainen määrä aitoutta tahansa.

Yllä olevat lainaukset ovat vain muutamia esimerkkejä jopa asiallisissa maakuntalehdissä käytössä olevasta tavasta käyttää sanaa aito  toisten sanojen määreenä merkityksessä ’todellinen’. Kielitoimiston sanakirja listaa sanalle aito seuraavat merkitykset: ’oikea, väärentämätön, autenttinen, todellinen, puhdas’. Tunteen tai teon todellisuuden korostamisessa aitous voi siis joskus olla ihan paikallaan. Mielestäni sitä käytetään nykyään kuitenkin niin paljon, että sen alleviivaava vaikutus on katoamassa. Toisaalta on kenties käymässä myös niin, että ilman aito-määrettä ilmaistu tunne tai teko käsitetään jotenkin vajavaiseksi: asia ei voi olla täydestä sydämestä ja vilpittömästi tehty, jollei se ole aito.

Minulle aitous nostaa karvat pystyyn. Mie en ole aidosti yhtään mitään, se kun olen vain ja teen. Se on minulle yhtä todellista kuin joillekin aitoudella alleviivatut asiat.

Mitä mieltä Sinä olet, lukija? Ovatko tunteesi ja tekosi aina aitoja? Vai ovatko ne vaan, ja ovat ihan hyviä silti?

Kommentit (3)

Toinen pölijä

Mielestäni tunteen tai teon vilpittömyyttä ja tarkoitusperiä voi kuvata hyvin paljon myös itse sanavalinnalla. Esimerkiksi sanat rakkaus ja läsnäolo sisältävät jo itsessään määritelmän tietystä tilasta, jonka varmaan jokainen ymmärtää hiukan eri tavalla. Ja oikeassa elämässä ja puhutussa kielessä konteksti ja kehonkieli kertovat varmasti paljon enemmän kuin yksikään aitoutta alleviivaava sanavalinta.

Ethän kuitenkaan anna moisen harmituksen aiheen pilata päivääsi tai lukukokemuksiasi. Mukavia lukuhetkiä jatkossakin!

Blogisti ite

Olen samaa mieltä siitä, että sanavalinnalla on väliä. Eri sanat samassa paikassa käytettynä voivat tehdä viestiin suurenkin eron silloinkin kun sanoilla on periaatteessa sama merkitys mutta sävyero. En tarkoita tekstilläni sitä, etteikö sanaa aito voi ja saa käyttää. Mietityttää vain, hoksaavatko sitä joka paikassa käyttävät edes tekevänsä niin ja mikä heillä on siihen perusteluna. Tässähän on samantyyppisestä muoti-ilmiöstä kyse kuin sanan haastava käyttö sanan vaikea tilalla. Joskus vaan asiat kuitenkin ovat ihan hitsin vaivalloisen vaikeita, eivät kiehtovan haastavia - eli sanalla on väliä!

Toinen pölijä

Niinpä! Liittyyköhän haastava-sanan lisääntynyt käyttö tähän aikaan, jossa painotetaan positiivisuutta ja eteenpäin vievää rakentavaa ajattelua - vaikea on ilmauksena mielestäni selvästi negatiivisempi. Ja on totta, että ehkä aitouden ylenmääräinen julistus on aiheuttanut tälle vahvistavalle ilmaukselle jonkinlaisen inflaation.

Edellisessä postauksessa kerroin mahtavan kamalasta muutostani uuteen kotiin. Se oli ihka ensimmäinen postaukseni ikinä. Jotenkin tuntuu, että näin blogin alkumetreillä olisi sopivaa vastata jo lähipiirinikin saati sitten teidän lukijoiden miettimiin mi-alkuisiin kysymyksiin. 

Mitä? Olen ajatellut, että blogissani tulen kirjoittamaan kaiken maailman arjen asioista ja sattumuksista. Ehkä joukkoon eksyy myös satunnainen postaus niin sanottua vakavampaa asiaa ja syvällisempää pohdintaa. Jään itsekin odottamaan millaiseksi Oikomutkasen linja muodostuu: en halua etukäteen lokeroida sitä liikaa, vaan kirjoitan niistä aiheista mitkä tunnen omikseni. Jäämme siis yhdessä mielenkiinnolla seuraamaan mitä tuleman pitää. Koska pokkarikamerani on parhaillaan saattohoidossa ja kännykkä kunnon kameralla vielä kaupassa, ainakin aluksi postaukseni tulevat olemaan tekstipainotteisia. Kuvakimaran kuvat ovat vanhoja otoksia; postaus iliman yhtäkään kuvaa olisi ollut ihan tylsä.

Kuka? Tätä kysymystä lähipiirini ei tietenkään tarvinnut esittää, mutta huolittakoon se mukaan. On nääs meinaan sen verran oleellinen. Ajatuksena on ainakin näin alkuun pysyä suhteellisen anonyyminä. En kirjoita nimelläni enkä laita pärställisiä valokuvia. (Paitsi heti kaikkien näkyville banneriin. Ja paitsi jos pärstä on jollain lailla naamioitu.) Sen verran kuitenkin tunnen voivani paljastaa, että olen nainen ja asun Oulussa. Oulussa kun kuitenkin asuu sen verran väkeä että nämä tiedot jättävät jäljelle noin 100 000 vaihtoehtoa. Kaupungin mestoissa vilautan aina opiskelijakorttia, ihan vaan varuilta. Minut voi bongata erilaisista liikuntapaikoista, marjametsästä ja vaellusreiteiltä. Ainakin silloin kun en ole kaupan karkkihyllyllä tai kahvilassa herkuttelemassa.

Miksi? Tykkään kirjoittaa. Oikeastaan jo tuo riittäisi vastaukseksi, mutta koska tykkään kirjoittaa, niin kirjoitetaan sitten pidemmälti. Vaikka kirjoittaminen onkin tietenkin päämotivaattorini blogin pitämiseen, niin toisaalta myös lukijoiden saavuttaminen netin kautta kiehtoo: ajatella jos olisinkin tulevaisuudessa maankuulu bloggari, jolla on päivittäin tuhansia seuraajia, eteinen täynnä sponsoritavaraa ja varaa maksaa sekä vuokrat että kesälomat (siinä missä uuden kameran ja puhelimen) blogista saamillaan mainostuloilla… Joopa niin. Kirjoitan blogia siis siksi, että tykkään kirjoittaa, mutten kuitenkaan halua kirjoittaa päiväkirjaa enkä pöytälaatikkoon. Mietin todella pitkään ennen blogin perustamista haluanko todella laittaa tekstejäni ja kuviani – siis periaatteessa itseni herranjumala - nettiin kaikkien nähtäville. Vaikka te ihanat lukijat varsinkin näin aluksi olettekin satunnaisia sivustolle eksyneitä surffaajia ja siis lukumääräisesti pieni joukko, minulle blogin perustaminen oli kuitenkin iso kynnys ylitettäväksi. Mutta nyt se on tehty. Ja eikös kerran nettiin laitettu säily aina jossain bittien muistissa vaikka sen poistaisikin? Jaiks. Entiseen ei siis ole paluuta, joten tulevaa päin tukka hulmuten!

PS. Suuntavaistoni on todella huono ja aina karttaa lukiessani pieni ääni sisälläni muistuttaa että ”oikotie matkan mutkistaa”. Siitä ja jostain kaverini sanomasta syntyi blogini nimi, Oikomutkanen. Eikös elämäkin ole yhtä mutkissa kulkemista ja niissä oikomista?

Oivallisen mutkallista loppuviikkoa Sinulle!

Kommentit (3)

Ihana lukija

Elämä tosiaan tuntuu välillä olevan mutkia täynnä. Lisäksi tämä: miksi tehdä helposti, jos voi vaikeastikin? Hauskaa jäädä sinun kanssa odottamaan, mitä blogiin ilmestyy. Muista ottaa kampa mukaan lähtiessäsi tukka hulmuten matkaan.

puusilimä

Niinhän siinä käy ko lähtee menemhän siitä mistä aita on kaatunu. Aian tykönä hoksaa, että se on kaatunu johonki suonsilmään ja tuli uintireissu:)

Blogisti ite

Kiitos kommenteista Ihana lukija ja puusilimä! Suossa uidessa on sitten hyvä muistaa, että turpeessa uiminen kaunistaa ihoa!

Seuraa 

Oikomutkanen-blogia kirjoittaa Rita, noin kolmekymppinen välillä ihan pölijäksi heittäytyvä nainen Oulusta. Olen ihanan Mantelisilmän avopuoliso, viiden enemmän tai vähemmän ison mukulan sisko ja muutaman huipputyypin ystävä. Ammatiltani olen kasvatus- ja opetusalan kehittyvä pro sekä osa-aikainen tekstityöläinen. Blogitekstit suodattuvat näiden filttereiden läpi, ja vastuu ei ole sen enempää lukijalla kuin kenelläkään muullakaan. Olin vielä jokin aika sitten kieliin ja kielitieteellisesti suuntautunut yliopisto-opiskelija, mikä saattaa selittää satunnaiset kielenkäyttöön liittyvät kannanotot. Toimin perkolaattorikahvilla, lataudun liikunnasta ja siirrän avaruuksia läheisyyden voimalla. oikomutkanen@gmail.com 

Blogiarkisto

2018