Ei saa syyllistää.

IPCC:n ilmastoraportin jälkeen yhdeltä jos toiselta suunnalta on saanut lukea ansiokkaita vinkkejä siitä, kuinka itse voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Tietenkään kuluttajavalinnat eivät yksin riitä, vaan myös kansallisella ja ylikansallisella tavalla on tehtävä täydellinen suunnanmuutos, mutta se ei mitenkään vähennä kulutuspäätösten vaikutusta. Kulttuurina ja kansakuntana teemme länsimaissa lähes kaiken väärin, sitä ei enää käy kieltäminen.

Mutta kenellekään ei saisi tulla asiasta paha mieli, ei vaikka kuinka olisi  lennellyt Thaimaahan joka vuosi, vedellyt sisäfilettä kahdesti päivässä ja kerskakuluttanut uudet vaatteet kerran viikossa. 

Oikeasti syyllisyyden tunne on meidän etumme, ei vastustajamme. Syyllisyyden tunne kertoo meille, että teemme jotain väärin. Syyllisyys on omantuntomme ääni, toisin kuin häpeä, joka on muiden ääni meidän sisimmässämme. Syyllisyyden tarkoitus on ohjata meitä oikeaan suuntaan, sillä jossain vaiheessa olemme eksyneet tieltä. Se, ettei koskaan saisi olla paha mieli, vaan elämämme tarkoitus on fanaattisesti jahdata mielihyvää, on osa ongelmaa, ei ratkaisu omantunnon pistoihin.

Syyllisyyden ja häpeän erottaa se, mistä ne kumpuavat. Häpeä on sitä, kun emme vastaa ympäristön odotuksiin, syystä tai toisesta.  Työtön voi tuntea syyllisyyttä siitä, että ei esimerkiksi hae itselleen sopivaa työpaikkaa mutta häpeää koko työttömyydestään. Vain toinen näistä on asia, johon hän itse voi täysin vaikuttaa ja vain toinen tunne on siis hyödyllinen. Häpeä on se, josta tulee vain turhaan paha mieli. 

Kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää, mutta melkein meidän kaikkien pitäisi tuntea syyllisyyttä.

(Ensimmäistä kertaa törmäsin häpeän ja syyllisyyden eroon Jani Kaaron kirjoituksessa Helsingin Sanomissa joskus muinoin. Valitettavasti en voi linkata.)

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Hae blogista