Kuva: Pixabay.com

Syksyllä 2013 tunsin olevani kuin kaarnalaiva, joka odottaa purojen risteyksessä, mikä virta lopulta imaisee mukaansa. Olin juuri jäänyt työttömäksi ja hain hämmentyneenä uutta suuntaa elämälleni.

Kun kävin ilmoittautumassa TE-toimistoon työttömäksi työnhakijaksi, tunsin itseni vähän epäonnistuneeksi. Olinhan keksinyt haaveammattini jo 12-vuotiaana ja saanut elää unelmaani todeksi parin vuoden ajan eripituisten määräaikaisuuksien kautta. Nautin työstäni tosi paljon, enkä tiennyt mitään muuta, mistä olisin yhtä liekeissä. Ja tässä sitä nyt oltiin, vastavalmistuneena ja työttömänä. En kuulunutkaan niiihin menestyjiin, joista työnantajat taistelivat ja jotka nousujohdanteinen uraputki vei mukanaan heti valmistumisen jälkeen.

Työvoimatoimiston virkailija sanoi uskovansa, että työllistyisin kolmen kuukauden sisällä, sillä minulla oli ikäisekseni hyvin työkokemusta ja koulutuspuoli kunnossa. Odotin tulevaa luottavaisin mielin. Mutta kun kolme kuukautta oli kulunut ja olin edelleen työttömänä, kuului poks! Nopeaan uudelleen työllistymiseen liittyvä kuplani poksahti ja itseluottamukseni alkoi säröillä.

Mutta kun kolme kuukautta oli kulunut ja olin edelleen työttömänä, kuului poks!

Vuonna 2013 työllisyystilanne omalla alallani oli hyvin vaikea: pahimmillaan samaa työpaikkaa saattoi hakea yli 500 ihmistä. Miten siinä enää erottuu massasta? Ja lukevatko työnantajat edes kaikkia hakemuksia?

Voin sanoa, että työn hakeminen kävi todella työstä. Perinteisten kirjallisten hakemusten ja erilaisten liitteiden lisäksi jotkut työnantajat halusivat hakijoista esittelyvideoita, osa myös ruotsiksi ja englanniksi. Joissain hakuprosesseissa onnistunutta työhaastattelua saattoi seurata kotitehtävät ja kahdeksan tuntia kestävät psykologiset soveltuvuustestit.

Pahimmillaan samaa työpaikkaa saattoi hakea yli 500 ihmistä.

Työttömänä työnhakijana oleminen oli henkisesti melkoista vuoristorataa. Aina työhaastattelukutsun saamisen jälkeen heräsi toivo – joko nyt tärppäisi? Samaan aikaan, kun piti kerätä itseluottamuksensa ja loistaa haastattelussa sosiaalisesti, ei saanut kuitenkaan innostua liikaa, ettei mahdollinen kieltävä vastaus tuntuisi niin pahalta.

Koin myös hankalaksi sen, etten voinut suunnitella elämääni juurikaan eteenpäin – suunnitteleminen kun on minulle hyvin tyypillistä ja tykkään, kun kalenterissani on sovittuna jotain, mitä odottaa. Surullista oli sekin, että vaikka minulla olisi ollut kerrankin aikaa, en uskaltanut lähteä vaikka viikoksi vanhempieni luo monen sadan kilometrin päähän, sillä aina piti olla ikään kuin hollilla asuinpaikkakunnalla, jos tulisikin kutsu työhaastatteluun. Samaan aikaan isäni elämänlanka läheni loppuaan, mikä synkisti tuota syksyä entisestään.

Isäni voinnin heikkenemisen lisäksi toinen kova henkinen takaisku oli se, että työsopimuksen päättymisen myötä jäin työssäkäyvien ihmisten yhteisön ulkopuolelle. Kaipasin työni sosiaalisuutta kovasti. Lisäksi putosin työterveyshuollon piiristä ja menetin lounaskortin sekä mahdollisuuden kulttuuri- ja liikuntaseteleihin. Se onkin hassua, että raha ikään kuin tulee aina rahan luo. Silloin kun etuja ja alennuksia oikeasti tarvitsisi, niitä ei saa.

Silloin kun etuja ja alennuksia oikeasti tarvitsisi, niitä ei saa.

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Onnekseni olin liittynyt heti urani alussa liiton työttömyyskassaan ja ansiosidonnaista työttömyyskorvausta oli luvassa vuoden ajan. Taloudellinen tilanteeni ei siis romahtanut, mutta takaraivossa jyskytti pelko siitä, riittäisikö vuosi työpaikan löytämiseen. Olin myös siinä mielessä kiitollisessa asemassa, että minulla oli mahdollisuus tehdä entiselle työnantajalleni keikkatöitä saadakseni lisätuloja ja ylläpitääkseni osaamistani – toki nuo lisätulot piti ilmoittaa työttömyyskassaan ja ne siirsivät työttömyyskorvauksien maksamista, mutta henkisen hyvinvointini kannalta oli erittäin tärkeää, että sain kokea itseni tarpeelliseksi noiden keikkatöiden kautta.

Toivoin luonnollisesti työttömyyden jäävän lyhyeksi ajanjaksoksi, mutta mitään varmuutta työpaikan saamisesta ei ollut. Itseluottamukseni taso ailahteli aina päivän mukaan. Joskus mieli oli rento ja luottavainen, ja toisinaan taas itkin jääväni varmasti pitkäaikaistyöttömäksi.

Kun surkuttelemiseltani pystyin taas näkemään tilanteeni valoisat puolet, päätin käyttää työttömyyteni mahdollistaman "ylimääräisen" vapaa-ajan itseni huoltamiseen ja kehittämiseen. Kävin edullisilla ryhmäliikuntatunneilla ja ryhdyin yksinäisten nuorten tukihenkilöksi. Reissasin vanhempieni luo aina tilanteen salliessa.

Takaraivossa jyskytti pelko siitä, riittäisikö vuosi työpaikan löytämiseen.

Vaikka työttömyys tuntui aika ajoin vastoinkäymiseltä vastoinkäymisen perään, sen ansiosta pääsin kuitenkin viettämään isäni kanssa enemmän aikaa kuin silloin, jos olisin saanut jatkaa vuorotöitä entisessä työpaikassani. Jälkikäteen näen, että työttömyys oli kohdallani onnettomuuden sijaan siunaus. Kaikki meni, kuten oli tarkoitettu. Isäni hautajaisia seuraavalla viikolla sain työpaikan, jossa olen saanut olla tähän päivään asti. <3

* * *

Lopulta työpaikan saamiseen meni minun kohdallani viisi kuukautta. Tuona aikana kirjoitin yli 70 työhakemusta ja kävin seitsemässä työhaastattelussa. Kuulin siis kymmeniä eitä ennen ensimmäistä juuta.

Olen tosi iloinen siitä, mihin virta lopulta kaarnaveneeni vei. Itse en olisi osannut etukäteen sanoa, mikä noista lukuisista hakemistani paikoista olisi ollut minulle juuri se oikea. Onneksi lähipiirini jaksoi valaa minuun uskoa silloin, kun olisi tehnyt mieli luovuttaa.

P.S. Kokoan seuraavaan blogipäivitykseeni työnhakuun liittyvät vinkkini, joten pysy kuulolla :)

Kommentit (2)

Moraalimummo
Liittynyt23.10.2016

Eijei, en kokenut olevani pitkäaikaistyötön, vaan pelkäsin, että työttömyyden jatkuessa minusta tulisi pitkäaikaistyötön. :) Pahoittelut huonosta ilmaisusta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tervetuloa Moraalimummo-blogin pariin! Maailma on täynnä kauniiden ihmisten, treenattujen vartaloiden ja kiillotettujen kotien kuvia, ja voin luvata, että tässä blogissa niitä ei tulla näkemään! ;) Blogissani pohdin ja analysoin nykymaailman menoa, kulutustottumuksia, pinnallisuutta ja ilmiöitä Moraalimummon tyyliin. Olen kolmekymppinen vanha sielu, ja kirjoittaminen on intohimoni. Toivottavasti viihdyt tekstieni parissa. moraalimummo@gmail.com