Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Kuva: Pixabay.com

”Häpeä itseäsi!” En muista enää, mitä pahaa olin tehnyt tai sanonut, kun äitini sanoi noin, mutta lause sattui silloin ja tuntuu pahalta edelleen. Kaksi pientä sanaa mitätöivät itsetuntoni tehokkaasti ja saivat minut tuntemaan itseni kokonaisvaltaisen virheelliseksi ja epäonnistuneeksi – sellaiseksi, jota kenenkään on vaikea rakastaa sellaisena kuin on.

Ajatus äidinrakkaudesta sisältää omassa mielessäni sellaista pohjattomuutta, että äiti rakastaa lastaan ilman ehtoja, vaikka tämä tekisi millaisia virheitä. Mutta jos oma äiti käskee lastaan häpeämään itseään, äidinrakkaus ei yhtäkkiä enää näytäkään olevan voimassa. Lapsena tuollainen kommentti aiheutti totta kai joksikin aikaa hämmennystä ja surua. Oli vaikea nähdä itseään rakastamisen arvoisena, kun itselle maailman rakkain henkilö totesi, että minun olisi syytä hävetä itseäni – eli sitä kuka olen.

Häpeä itseäsi!

Äidiltäni tuo oli tietysti äkkipikaistuksissa sanottu ajattelematon tuhahdus, mutta minulle se oli näköjään jotain enemmän, sillä edelleen muisto sattuu. Tarkemmin ajateltuna kommentti on ehkä jäänyt kytemään pieneksi liekiksi takaraivooni ja saanut happea vuosien varrella aina silloin, kun olen epäillyt itseäni oma-aloitteisesti. Vaikka varsinaista traumaa ei jäänyt, toivon syvästi, etten ikinä sylkisi mitään vastaavaa omille perheenjäsenilleni.

* * *

Sen sijaan traumaattisin häpeän kokemukseni on yläkoulun yhdeksänneltä luokalta. Kevätlukukauden viimeisellä viikolla kahdeksasluokkalaiset järjestivät meille yseille yllätysajankohtana potkiaiset, joissa ysit kutsuttiin esiintymislavalle yksitellen koko koulun oppilaiden ja henkilökunnan katsellessa. Seremoniassa ysit suorittivat yksi kerrallaan kasien määräämän tehtävän ja saivat lopuksi kaulaan omasta sosiaalisesta statuksestaan riippuen joko lempi- tai pilkkanimikyltin.

En tiedä, oliko se tarkoituksellista vai sattumaa, mutta olin ensimmäinen lavalle kutsuttava ysi. En ollut yläkoulussa kovinkaan suosittu; seitsemännellä luokalla minua kiusattiin tosi paljon, mutta ysillä minulla oli jo muutama kaveri. Joka tapauksessa kasien määräämänä tehtävänä tuona vuonna oli kavuta lavalle asetettujen juoksuaitojen yli ja ali. Lähdin suorittamaan rataa ja jotain estettä alittaessani joku potkaisi takalistoani ja sain jauhoisen kengänjäljen farkkuihini. Vaikka potkiminen kuuluu potkiaisten ideaan, hämmennyin ja aloin kyseenalaistaa, että mikä onkaan pelin henki: kuuluuko kaseja totella kiltisti vai pitäisikö heitä vastaan sittenkin protestoida – eli olenko nolo, kun teen mukisematta, mitä he käskevät ja pääsevät silloin potkaisemaan. Muistaakseni nousin pystyyn ja kysyin yleisöltä mielipidettä, että menenkö seuraavan esteen ali vai kierränkö sen. Sitä en enää muista, mitä lopulta tein.

Se, millä oli minulle merkitystä ja mistä tuli minulle vuosien ajaksi viiltävän kipeä muisto, oli se, että poika, johon olin ollut koko yläkoulun ajan ihastunut, huusi vastaukseksi: ”Sä häpäiset kaikki ysit!”

Sä häpäiset kaikki ysit!

Voi kuinka nuo sanat sattuivatkaan. Poika tiesi ihastuksestani ja ilmaisi nyt julkisesti, kuinka nolo olin hänen silmissään. Olin kyllä pahoin pelännyt, ettei hän ollut minusta kiinnostunut, mutta että hän inhosi minua noin paljon – se sai minut vihaamaan itseäni ja miettimään, miltä sillalta voisin hypätä.

Onneksi en keksinyt sopivaa siltaa, sillä yläkoulun jälkeen elämäni lähti nousukiitoon ja tapasin paljon ihania ihmisiä kotipaikkani ympyröiden ulkopuolelta. Teini-iässä pienellä paikkakunnalla asuessa tuollainen kokemus vaan tuntui maailmanlopulta enkä hetkellisesti enää nähnyt mitään syytä elää.

Noh, summa summarum opinpahan kantapään kautta ainakin sen, että potkiaisissa pelin henki on, että pitää totella kaseja ja yrittää suorittaa rata mahdollisimman coolisti. Ehehee. Silloin ei naurattanut, mutta nyt ei enää itketäkään. Täytyy kuitenkin yrittää ajatella positiivisen kautta. Todellinen hyöty tuosta häpeän kokemuksesta oli se, että kun en enää nähnyt syytä olla ihastunut ilkkujaani, silmäni avautuivat muulle maailmalle ja pääsin aloittamaan elämäni lukiossa puhtaalta pöydältä. Nyt voin todeta, että parempaa oli luvassa.

Kommentit (2)

Helenamaria
Liittynyt25.8.2017

Koskettavasti kerroit häpeästä. Häpeä on ehkä ikävin tunne mitä olla voi. Varsinkin jos siihen liittyy vielä muita mukaan. Niin kuin kerroit pojasta, johon olit ihastunut. Se häpeän tunne tulee tänne saakka, vaikka nyt aikuisena sen tietää, että poikahan siinä itsensä pelleks teki. Olipa mukaansa tempaava kirjotus. 👍

Helena Peltokangas

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tervetuloa Moraalimummo-blogin pariin! Maailma on täynnä kauniiden ihmisten, treenattujen vartaloiden ja kiillotettujen kotien kuvia, ja voin luvata, että tässä blogissa niitä ei tulla näkemään! ;) Blogissani pohdin ja analysoin nykymaailman menoa, kulutustottumuksia, pinnallisuutta ja ilmiöitä Moraalimummon tyyliin. Olen kolmekymppinen vanha sielu, ja kirjoittaminen on intohimoni. Toivottavasti viihdyt tekstieni parissa. moraalimummo@gmail.com