Olen tässä viime aikoina joutunut ihan tosissaan hämmästelemään universumin ihmeellisyyttä. Ja tällä tarkoitan nyt sellaista henkisempää universumia. Sitä, kuinka kaikella on tarkoituksensa. Sitä, kuinka olemme todellisuudessa osa jotain paljon suurempaa, kuin mitä järjellinen käsityskykymme pystyy käsittelemään. Sitä, kuinka olemme täällä oppimassa.

Ja tämän kaiken huomaa vain, jos on tarpeeksi avoin asioille ja avoin omalle haavoittuvuudelleen. 

Elämässäni on juuri tapahtunut suuri muutos, yksi niistä suurimmista ja raskaimmista. Siltikin tuntuu, että elämäni on valoisampaa ja ihmeellisempää kuin koskaan. Olen viimeisten vuosien aikana oppinut tuntemaan ja arvostamaan itseäni aivan toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Tiedän tarkemmin mitä ansaitsen, mitä haluan ja siltikin yrittämättä kontrolloida asioita liikaa siihen suuntaan.

Ehkä oma muutokseni lähti 4-kympin kriisistä. Ehkä se lähti pakottavasta sisäisestä tarpeesta muuttaa elämääni ja asioitani paremmaksi. Mikä syy lieneekään ollut, ymmärsin vasta eilen mistä kaikki alkoi. Sen, mikä käynnistikään tämän viime vuosien hullumyllyn. 

4 vuotta sitten nimittäin elämäni ehkä läheisin henkilö, paras ystäväni, loukkasi sanoillaan minua. Kyse ei ollut mistään vakavasta, mutta nuo sanat käynnistivät itsessäni sellaisen muutoksen myllyn, että huh-huh. Koin, että tämä ystäväni aina vähätteli minua ja tekemisiäni sanoin tai elein, pilkkasi avoimesti minua, naureskeli tekemisilleni, ei koskaan kehunut, kannusti kun olin alamaissa mutta vähätteli, kun koin menestystä ja kaikin tavoin muutenkin tuntui alistavan minua. Siltikin koin käsittämätöntä yhteyttä tähän henkilöön. En riippuvuutta vaan yhteys oli enemmänkin henkinen. Kun puhuimme puhelimessa, tuntui kuin sähköt kulkisivat kädestä puhelimeen. Tuntui, kuin olisimme eläneet muutaman aikaisemman elämän yhdessä ja jälleen löytäneet toisemme tässä elämässä. En osaa sanoa tai kuvailla tätä tarkemmin. Yhteys oli kuitenkin molemminpuolinen.

Tämän yksittäisen tapahtuman myötä vasta ymmärsin miten olen antanut itseäni kohdeltavan. Miten paljon omassa asenteessani onkaan ollut väärää. Syy huonolle käytökselle ei koskaan nimittäin mielestäni ole toisessa henkilössä vaan aina siinä, mitä itse sietää ja miten itse antaa muiden kohdella itseään. Mahdollisuus päättää omasta elämästään on aina viime kädessä itsellä. Oli kyse ympärillä olevista ihmisistä tai kohtaamistaan asioista. Vain itse voi päättää mitä sietää ja millä asenteella elämänsä elää.

Tämä tapahtuma todellakin sai valtavat pyörät pyörimään ja paljon, todella paljon, asioita alkoi loksahdella paikalleen mielessäni. Miten paljon muiden miellyttämisen tarpeeni, riitojen, konfliktien ja kritiikin vältteleminen ja itseni aliarvioiminen tai vähätteleminen onkaan vienyt energiaa itseltäni ja samalla ruokkinut koko ajan kaiken maailman pelkoja itsessäni. Ympärilläni olevat ihmiset sitten ruokkivat ja vahvistivat nimenomaan näitä pelkoja ja omaa käsitystäni itsestäni.

Asian ymmärtäminen on nyt aikaansaanut sen, että elämästäni on poistunut todella paljon ihmisiä. Osa vapaaehtoisesti, osa tunnemyrskyn ja draaman myötä. Osasta on ollut vaikea luopua, toisista suuri helpotus. Jäljelle jääneet ihmiset ovatkin sitten, voisiko sanoa jopa laatu-kamaa. Positiivisia, ihania, kannustavia, rakastavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka kaikki haluavat itsekin kehittyä paremmiksi ihmisiksi. Jopa exäni ovat mahtavia ihmisiä! (Kyllä, monikossa...)

Pikku hiljaa olen todella alkanut ymmärtämään miten vahingollista itsensä sisäinen vähättely ja aliarvioiminen onkaan ollut. Miten tällainen asenne on vaikuttanut niin moneen muuhunkin kuin itsetuntoon. Se on vaikuttanut parisuhteeseen, perheen hyvinvointiin, urakehitykseen, jaksamiseen, omaan hyvinvointiin ja oikeastaan mihin tahansa elämäni alueeseen.

Vaikka elämä on minua opettanut nämä viimeiset vuodet vauhdilla, välillä rajusti ja ravistaen ja välillä lempeämmin ja kevyesti herätellen, alkaa vihdoin tuntua siltä, että alan päästä siihen pisteeseen, että on aidosti hyvä olo. Mutta koska se universumi kun tuntuu aina tarkistavan ja herättelevän sitä omaa todellista tilannettani ja asennettani, ravistelee se jälleen.

Niitä haasteita ja oppiläksyjä kun tulee juuri silloin, kun niitä ei ole tilannut. Tämä ystäväni oli nimittäin täysin yllättäen yhteydessä eilen. Vaikka olen käsitellyt todella paljon omia sisäisiä ja asenteellisia asioitani tässä viime vuosina ja erityisesti viime viikkoina, oli tämä ikään kuin valmistumiskoe. Tämä on ollut asia, jota en ole vielä pystynyt ilman kiukkua ja katkeruutta käsittelemään, saati edes miettimään. 

Tästä ystävästä luopuminen on nimittäin ollut itselleni se kaikkein raskain menetys ja samalla suurin kokemani loukkaus ja kasvukynnys. Kaikesta siitä huolimatta, miten olen kokenut tulleeni kohdelluksi, meillä oli niin paljon hyvää, ettei sellaista ystävyyttä suoda kenties kuin kerran elämässä. En voinut kuvitellakaan, että pystyisin ikinä edes harkitsemaan ystävyytemme uudelleen rakentamista. Tuntui, kuin se olisi ollut valtava harppaus takaisin menneeseen. Siltikin olen ollut tietoinen siitä, että jos tämä asia jää kaivertamaan ja en asioita saa sisäisesti käsiteltyä, en ole asioita ja itseni arvostamista todella käsitellyt ja sisäistänyt. 

Niinpä vissiin se universumi sitten päätti, että nyt on täti kuules aika käsitellä tämä asia. Muuten et tästä yliopistosta valmistu. :-D

Nyt täytyy sanoa, että vaikka ystäväni on viime vuosina käsitellyt todella paljon sisäisesti itsekin omia asioitaan ja asenteitaan ja ymmärtänyt itsestään todella paljon, niin kyllä itseä pelottaa. Olisi niin helppoa vain antaa asioiden olla, jättää niiden puiminen, uskoa siihen, ettei ihminen voi muuttua, osoittaa ulkoisesti selviytyvänsä ja pärjäävänsä, sen sijaan, että kohtaisi tämän viimeisen pelkonsakin. Kohdata mennyt ja päästä katkeruudesta. Käsitellä tämäkin asia rakkaudella niin itseä kuin ystävääni kohtaan. 

Pelko on kuitenkin niin vahva. Pelko jostain. Paluusta menneeseen kenties. Loukatuksi tulemisesta. Hyökätyksi tulemisesta. Pettymisestä. Pelko siitä, etten olekaan sisäisesti muuttunut siinä määrin kuin uskoin. Pelko vähättelystä. En tiedä. Mutta pelko on suuri.

Suru alkaa purkautua jo siitä, että harkitsee kohtaavansa tämän pelon ja ystävän. Tiedän, että meillä kaikilla on omat mörkömme, jotka joko käsittelee tai ei. Olemme kaikki kuitenkin hyviä ihmisiä. Jos omat mörkönsä on valmis kohtaamaan ja jatkuvasti työstämään itseään paremmaksi ihmiseksi, vain siten voi muuttua aidosti sisäisesti.

Kiitos kuitenkin jo siitä, että joudun edes harkitsemaan tämän pelon kohtaamista. Jo se osoittaa, että vielä on työtä, mutta loppusuora häämöttää. Ystäväni lempeys tässä asiassa antaa kuitenkin toivoa tämänkin asian käsittelemisestä ja kenties jopa uuden, kahden valtavasti muuttuneen ystävän uudesta alusta. Kuka tietää. Aika näyttää. <3

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy