Luulin jo viime kuussa elämän vievän täysin toiseen suuntaan suunnitellusta leppoisasta sinkku-elämästä, mutta kyllä se universumi taas hyvin pian osoitti, että aika ei ole vielä oikea. Liityin siis oman kesäisen avioeroni jälkeen Tinderiin ja yllättäen sieltä löytyi tuttu henkilö, jopa aikaisemman salaisen ihailuni kohde. Kävimme muutaman viikon erittäin tiivistä viestittelyä ja hetken luulin jo yllättävän käänteen tapahtuneen elämässäni.

Tarkoitus oli ottaa hyvin "iisisti", mutta niinhän siinä sitten kävi, että hyvin pian jouduin toteamaan etten ole sittenkään vielä valmis. Tai tarkemmin sanottuna nuorimmaiseni osoitti, että en ole vielä valmis uuteen suhteeseen.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka tämä samainen tyttäreni oli hyväksynyt isän uuden kumppanin. En nähnyt asiaa tuolloin lainkaan tyttäreni kannalta huonona asiana, sillä neiti oli aina innoissaan menossa isän luokse tapaamaan tätä isän uutta naisystävää. 

Vastavuoroisesti tyttö on kuitenkin ollut itseeni äärimmäisen takertunut ja pelkää koko ajan menettävänsä minut. Välillä tämä on hyvin kuormittavaa, kun säännöllistä omaa aikaa ei todellakaan ole. Jo ruokakaupassa käydessäni puhelin soi usein monta kertaa, kun huolestunut nuori neiti hätäilee, että koska olen tulossa.

Nyt, kun itselläni olisi ollut mahdollisuus edetä uuden ihmisen kanssa seurusteluvaiheeseen, tuli tämä tytön epävarmuus hyvin pian taas eteen. Yksinkertaiset treffit aiheuttivat niin suuria erikoisjärjestelyitä, että oli selvää etten tätä jaksaisi muutamaa kertaa enempää. Herra olisi kyllä ollut valmis kärsivällisesti joustamaan ja odottamaan. Itse en sitten ollutkaan. 

Olen tytön takertumisen ja oman ajan puuttumisen osalta joutunut useampaan kertaan miettimään omaa asennoitumistani asiaan. Voisin olla katkera exääni kohtaan siitä, ettei hän tapaa tytärtään säännöllisesti ja silloinkin vain tunnin, pari jos isän omat aikataulut tai jaksaminen sen sallii, ja kuinka kerta toisensa jälkeen sovitut tapaamiset unohdetaan, jolloin joudun aina muuttamaan omat, jo sovitut, menemiseni. Voisin kiukutella siitä, ettei itselläni ole käytännössä katsoen lainkaan omaa aikaa. Voisin tekeytyä uhriksi ja toitottaa maailmalle, kuinka joudun uhraamaan oman elämäni pitääkseni muut tyytyväisinä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen...

Olen kyllä todellakin käynyt nämä kaikki mielessäni. Muutamaankin kertaan. Mutta jälleen tässäkin olen kerta toisensa jälkeen joutunut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja kantamaan vastuuni omasta asennoitumisestani asiaan. Kysehän on juurikin vain siitä, asennoitumisestani asiaan. Saman asian voi nähdä usealta eri kantilta. Oma onnellisuus (tai sen puute) riippuu siitä, miten itse asian näen. Ja sitä paitsi, ymmärsin myös, etten itsekään ollut lähimainkaan vielä valmis suhteeseen. 

Ja muutenkin, meillä on tyttöjen kanssa ollut aivan mahtava kesä ja syksy, kun olemme tehneet ja touhunneet yhdessä ja viettäneet todellista laatuaikaa keskenämme aivan toisella tasolla aikaisempaan verrattuna. Hyvin läheinen suhde molempiin on vahvistunut entisestään. Miksi siis hötkyilisin ja lähtisin näin aikaisessa vaiheessa tapailemaan jotain uutta ihmistä, joka muuttaisi koko ihanan asetelmamme. Asetelman, joka kuitenkin vielä hakee vakiintumistaan ja tasapainoaan.

En halunnut siis tekeytyä uhriksi tai tuoda esiin asioita, joista olen joutunut luopumaan muiden vuoksi. Itse olen päätökseni tehnyt niin avioerosta kuin nyt sitten deittailun aloittamisen siirtämisestä myöhempään. Omat prioriteettini ovat nyt niin selkeästi ja vahvasti tyttärissäni, että muiden asioiden aika ei ole vielä oikea. Tämän vuoksi on niin tärkeätä, että tiedostaa missä omat prioriteetit ovat. Jos ne ovat tai niiden luulee olevan muualla, ja niitä vastaan sitten taistelee, kokee helposti uhrautuvansa. Jos sen sijaan asettaa, tarvittaessa uudestaan, prioriteetit siten, että tekee asioita tai luopuu niistä juuri sen vuoksi, että aidosti haluaa niin. Silloin on käytännössä katsoen mahdotonta kokea olevansa uhri.

Joudun kyllä toistuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että ensisijaiset prioriteettini ovat nyt tytöissä, eivät uuden seurustelukumppanin löytämisessä, työssä tai muussa vain itseeni liittyvässä. Löydän oman onneni ja läheisyyden meidän yhteisestä ajasta. En yritä väkisin tehdä asioita. Ystäviä tapaan ja valtaosan harrastuksista teen yhdessä tyttöjen kanssa. En ole siis omaa elämääni unohtanut. Olen vain nyt ottanut tytöt mukaan siihen. Siltikin teen asioita myös yksin, mutta se on satunnaista ja tästä syystä myös helpompaa, kun tytötkin tietävät ja tuntevat tulevansa minulle ennen ketään tai mitään muuta. Teot ovat selvästi puhuneet tässä enemmän kuin pelkät sanat!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Hae blogista

Blogiarkisto

2018