Olen aina pitänyt juoksemisesta. En ole kuitenkaan mielestäni koskaan ollut siinä varsinaisesti hyvä, vaan se on ollut enemmänkin itselleni terapiaa. Silloin olen joutunut olemaan juuri siinä hetkessä enkä ole voinut hoppuilla seuraavaan asiaan. Se on myös ollut viime vuosina itselleni ainutta ”omaa aikaa” kaikkien velvollisuuksien ja hässäkän keskellä.

Muistan vuoden 2016 joulun, kun päätin ottaa itselleni tavoitteen juosta puolimaratonin. Jo tammikuussa päätinkin yrittää täyspitkää maratonia. Tavoitteena oli vain, että pääsen maaliviivan yli 6 tunnin ajassa. Ei muuta. Halusin nähdä pystynkö johonkin sellaiseen, minkä saavuttamista en olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan.

Ennen tuota tavoitetta olin pitänyt maratoonareita yli-ihmisinä ja mieltänyt, että tuollaisen matkan juoksemiseen tarvitaan varmasti yli-inhimillisiä tai vähintään huippujuoksijan ominaisuuksia, sillä eihän kukaan ”normaali” hölkkääjä sellaiseen pystyisi. Itse kun olin sitä viimeisenä-maaliin-tullut - tyyppiä. Ja olen edelleen. :-)

Yhtäkkiä huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeata. Edetään vain vaihe vaiheelta, pikku hiljaa etäisyyksiä kasvattaen. Omista virheistään koko ajan oppien ja omaa kehoa kuunnellen.

Ja sitten toukokuussa 2017 juoksin ensimmäisen maratoonini. Kolme kertaa tuon kisan aikana halusin keskeyttää, mutta joka kerta ajattelin, että en varmasti lopeta, kun tähän saakka on kerran päästy. Mietin vain sitä valtavaa pettymyksen tunnetta, jos nyt luovuttaisin. Ja niin päätin vain armollisesti vaikka kävellä, ja aina, kun siltä tuntui. Ja välillä kävelin yhteen putkeen 10 kilometriä. Mutta päätin, että EN anna periksi. Maaliviivan yli ON päästävä 6 tunnin sisällä. Vaikka ryömien.

Ja kun lopulta sitten ylitin maaliviivan, voin sanoa, että tuntui, että tämän jälkeen mikään ei tunnu enää mahdottomalta. Olinhan jo ylittänyt aikaisemmin täysin mahdottomalta tuntuneen tavoitteen. Siis minä, hidas arki-juoksija, jonka ohi mummotkin hölkyttelevät aamuisin.

Tuo voittajan tunne pysyi mukanani kauan ja vaikutti moneen elämäni osa-alueeseen. Mikään ei todellakaan tuntunut enää vaikealta tai saavuttamattomalta. Näin maailman ikään kuin täysin toisessa valossa.

Jos joku tavoite vaikutti vaikealta, huomasin vain keksiväni tekosyitä, ettei minun tarvitsisi nousta sohvan pohjalta tai oikeasti nähdä vähän vaivaa jonkun asian tai tavoitteen eteen. Tai sitten olin laatinut aivan poskettoman aikataulun jonkun tavoitteen toteutumiselle, jolloin se todella tuntuikin mahdottomalta saavuttaa (sillä sitä se oli). Ja silloin vain jatkoin samaa tavoitetta armollisemmalla aikataululla.

Ja vaikka aikaisemmin olin ollut sitä mieltä, että maratoonarit ovat jotenkin yli-ihmisiä, niin voin nyt ylpeänä sanoa, että eivät maratoonarit mitään yli-ihmisiä ole, mutta se tunne, jonka saa ylitettyään villeimmätkin haaveensa, se saa ainakin minut itseni tuntemaan itseni yli-ihmiseksi. Mikään ei ole enää mahdotonta saavuttaa. Jos vain etenee askel-askeleelta ja järkevällä vauhdilla itseään kuunnellen.

Kaikessa ei siis aina tarvitse olla paras. Riittää, että on edes hitusen sisua.

Kommentit (1)

Vierailija
2/1 | 

Kiitos tästä raikkaasta ja hyvästä kirjoituksesta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Hae blogista

Blogiarkisto

2018