Vanhin tyttäreni on kuin tutka omalle stressitasolleni. Ennen kuin edes itse tiedostan olevani poissaoleva, ajatusteni olevan työssä tai olevani stressaantunut, huomaan muutoksen aina juuri tämän tyttäreni huomionhakuisessa käytöksessä. Mielestäni en ehkä ole lainkaan poissaoleva, mutta kun oma rakas tutkani alkaa tavalla tai toisella oireilla, tiedän, että nyt pitää miettiä omaa käyttäytymistä ja olla läsnäolevampi.

Olen aina mieltänyt kotoa työskentelyn ja yrittäjyyden nimenomaan lapsilleni hyväksi asiaksi, sillä olenhan pääosin aina kotona lasten tullessa koulusta kotiin ja pääsen myös kuljettamaan heitä kouluun ja koulusta kotiin. Lomat voin pitää koska haluan, tosin vielä en ole sellaista lomaa pitänyt, jolla en töitä olisi tehnyt. Todellisuudessa siis olen koko ajan nenä kiinni koneella. 

Ymmärsin oman henkisen poissaoloni vuosia sitten, mutta aina silloin tällöin sitä unohtaa ja palaa vanhoihin tapoihin. Joudunkin työstämään omaa läsnäoloani erityisen paljon. 

Kuulostaa kenties utopistiselta, mutta koska asia on itselleni niin haasteellinen, olen joutunut aikatauluttamaan läsnäolohetket itselleni kalenteriin! Enkä nyt edes liioittele. Jos nämä ajat eivät olisi kalenterissani, käyttäisin ne työntekoon, kotitöihin tai Netflixin parissa... Spontaanius ei vain itselläni toimi, jollen ole todellakin aikatauluttanut "spontaania" aikaa. 

Miten olen opetellut läsnäoloa?

1. Yhdessäolon aikatauluttaminen

Kalenteriini on varattu aikoja kerran viikossa seuraavasti:
- 2 tuntia kahdenkeskistä aikaa kummankin tyttäreni kanssa erikseen
- lasten harrastukset 
- ruoanlaitto ja yhteinen aika
- viikonlopun joku kiva tekeminen

Näinä aikoina en kurkkaa sähköpostia enkä muutenkaan hoida työasioita. 

Läsnäolevampaan olemiseen olen myös tietoisesti opetellut seuraavasti:

2. Lapsen kuunteleminen

Kun lapsi haluaa kertoa asioistaan tai huolistaan, olen ottanut tavaksi heti siirtyä paikkaan, jossa saamme olla kahden ja rauhassa. En keskeytä, en pyri heti neuvomaan, vaan kyselen ja todella kuuntelen. Annan lapsen kertoa asiansa rauhassa. 

Tämä on toiminut loistavasti ja yhteys tyttöihin on huikea. Esimurrosikäinen neitikin avautuu uskomattoman arkaluontoisista ja henkilökohtaisistakin asioista. Voimme todella puhua mistä tahansa. Kuopuskin on ottanut tavaksi jo ennakkoon päivän aikaan ilmoittaa, että hänellä on tänään asioita mielessä, joista haluaa puhua illalla sänkyyn peittelyhetkellä.

Aikaisemmin, jos lapsi tuli luokseni kertomaan huolistaan, touhusin samalla kotihommia tai peräti töitä, jolloin asioita ei käsitelty tunnetasolla.

3. Heittäytyminen ja lapsenmielisyys 

Vapaa-ajalla pyrin aina osallistumaan "lapsen mielellä" asioihin siten, etten koskaan mieti miltä oma käyttäytymiseni näyttää muista aikuisista tai että tietäisin, miltä joku asia näyttää tai tuntuu sitä tehdessä. Muistutan itseäni joka kerta siitä, että suhtaudu tähän nyt uteliaasti ja innolla. Ja kun teen tietoisen valinnan asennoitua asioihin lapsen mielellä, olen myös täysin läsnä. Aina en fyysisesti jaksa osallistua täysillä, mutta silloinkin olen henkisesti läsnä. Jos miettisin samalla työasioita tai miltä oma käyttäytymiseni aikuisten silmissä näyttää, olisin heti paljon etäisempi.

4. Kahdenkeskistä aikaa

Suurin vaikutus läsnäolevan vanhemmuuden opettelussani on näkynyt lapsissani kerran viikossa järjestämissäni kahdenkeskisessä ajassa. Eli sovin molempien lasteni kanssa erikseen ajan, jolloin olemme vain kahden. Voimme tehdä jotain kivaa tai ihan vain jutella. Aina kuitenkin poistumme kotoa ja olemme ilman muuta perhettä.

Yleensä käymme jäätelöllä, kävelyllä, elokuvissa tai teemme jotain muuta kivaa. Viime vuonna vietin esikoiseni kanssa Englannissa viikon, jolloin opin tuntemaan tyttäreni aivan toisella tasolla. Kerta kaikkiaan mahtava tyyppi!! 

Tänä vuonna tavoitteena on tehdä kahdenkeskinen matka myös toisen tytön kanssa. Matkustamme todella paljon perheenä, mutta tällöin joudutaan aina menemään enemmän aikuisten tai yhden osapuolen toiveiden mukaan. Kahden kesken ollessa, on dynamiikka täysin toisenlainen.

Aikaisemmin esikoinen koki aina olevansa ulkopuolinen ja kuopus sai kaiken huomion. Nyt molemmat saavat yhtä paljon aikaa ja huomiota.

On mielenkiintoista itsekin huomata tätä kirjoittaessa, kuinka haasteellista läsnäolo lasten kanssa itselleni todella on. Saatan olla työssäni ja ystävien kanssa täysin läsnä, mutta perheen ja lasten kanssa se on jostain syystä paljon, (todella paljon) haasteellisempaa ja olen joutunut läsnäoloa opettelemaan. Prioriteettini ovat kenties olleet liikaa työhöni liittyvissä asioissa, jolloin energiani myös menevät muualle kuin lapsiin.

Olen kuitenkin vuosia sitten päättänyt, ettei itsensä syyllistäminen, saati muiden syyttäminen omasta uupumisesta vie mihinkään. Sitä on itse hoidettava ongelmansa ja kannettava vastuunsa. Jos lapset tarvitsevat läsnäolevampaa äitiä, on minun vastuullani pyrkiä olemaan parempi vanhempi. 

Onnekseni olen saanut herkät lapset, jotka reagoivat nopeasti omaan käytökseeni ja ovat kuitenkin uskomattoman anteeksiantavia ja rakastavia yksilöitä. Heidän avullaan pystyn kehittymään päivä päivältä paremmaksi äidiksi. <3

Miten sinä olet läsnä lastesi arjessa? Mitkä ovat omia kompastuskiviäsi ja miten olet nämä ratkaissut?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy