Oma henkinen kasvu on todella raskasta, kun tuntuu että koko ajan vain huomaa toimivansa tilanteissa juuri "väärin" ja omien pelkojensa pohjalta. Yritän koko ajan keskittyä siihen, miten olisin parempi vanhempi ja silti tuntuu, että teen kaiken väärin. Yritän todella olla syyllistämättä itseäni, mutta se ei todellakaan ole helppoa.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka itselläni on aina ollut vaikea arvostaa itseäni. Sisäinen syvälle juurtunut uskomukseni on, että kaikessa mitä teen ja mitä tapahtuu itselleni, niin syyllisenä olen minä itse. Surullista kyllä, olen nyt huomannut kuinka tuon tätä piilouskoani esiin myös erityisesti vanhimman tyttäreni kasvatuksessa ja ikään kuin koulin tytärtäni ajattelemaan myös näin. 

Luen juuri parhaillaan Mervi Juusolan kirjaa Vahvaksi rakastetut lapset, ja itku tuli, kun luin siitä, miten eri tavoin koulukiusaaminen voi esiintyä ja miten eri tavoin kiusattu tilanteessa käyttäytyy. Itse olen kasvanut aikana, jolloin kiusaaminen miellettiin enemmänkin fyysiseksi tai muuten paljon näkyvämmäksi, joten kiusaamisen tunnusmerkistö on hieman korkemmalla itselläni kuin piilossa tehty ystävien välinen piikittely, vähättely, poissulkeminen tai nimittely. Kiusattu aina eristäytyi muista ja oli luonteeltaan hiljainen ja arka luonteeltaan. Mielessäni kiusattu ei olisi koskaan hakeutunut kiusaajan seuraan. Juusolan kirja kuitenkin avasi silmäni.

Tyttärelläni on nimittäin ollut koko tämän kouluvuoden vaikeuksia erään luokkatoverinsa kanssa. Jo syksyllä alkoivat viikottaiset itkut, kun tyttö ei halunnut mennä kouluun ja haluaa vaihtaa koulua. Syynä oli, että hän oli kokenut tulevansa kiusatuksi tämän luokkatoverinsa toimesta. Sama tilanne jatkui säännöllisesti kevääseen. 

Surullisinta tässä ei ole se, että tyttäreni koki tämän toisen tytön käytöksen kiusaamisena ja miten hän kärsi siitä, vaan se, miten itse vanhempana ja tyttäreni tärkeimpänä tukihenkilönä suhtauduin asiaan ja tyttäreni huoliin. Sen sijaan, että olisin tukenut, kyseenalaistin tapahtumien vakavuuden ja tyttöni oman osallisuuden lopputuloksessa. Kysehän ei nimittäin mielestäni voinut olla kiusaamisesta, jos tyttö itse hakeutui aina tuon henkilön seuraan. 

Keskustelimme toki tämän tytön äidin kanssa monen monta kertaa erittäin rakentavasti, pitkään ja hyvässä hengessä tapahtuneista. Neuvottelin myös opettajan kanssa asiasta muutamaan otteeseen. Järjestimme myös tapaamisen, jossa paikalla olimme kaikki vanhemmat ja molemmat tytöt ja yritimme selvitellä tyttöjen välejä. Aloitimme myös perheneuvolassa käynnit. Mikään ei silti muuttunut. Näennäisesti siis tein itse kyllä kaiken oikein, mutta todellisuudessa viestin omalla käytökselläni muuta.

Juusolan kirjaa lukiessani tuntuu nyt, että olen tehnyt henkisellä puolella kaiken väärin. Ryhdyin toimimaan vasta liian myöhään, vähättelin asian vakavuutta, vaikka tyttöni silmin nähden kärsi, syyllistin tyttöä, sanoin jopa kerran ääneen, etten millään nyt jaksa näitä juttuja!!! En suuttunut siitä, että tyttöäni kiusataan vaan siitä, kuinka tyttöni hakeutuu toistuvasti tämän tytön seuraan, ja josta kerta toisensa jälkeen alkoi taas uusi tunnemyrskyjen kierre. 

Juusolan kirjaa lukiessani vasta ymmärsin, että tämähän on vain yksi kiusatun reaktiotapa. Tyttöni haluaa vanhan ystävänsä takaisin, jonka seurassa oli ennen kivaa ja turvallista, ja hakeutuu siksi yhä uudestaan hänen seuraan ikään kuin toivoen parasta. Tätä en ymmärtänyt enkä osannut alkuunkaan käsitellä, vaan koin siis vain, että tyttäreni itse edesauttaa kiusaamistilanteita juuri sillä, että hakeutuu itse tämän toisen tytön seuraan.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tyttäreni avautuu minulle todella avoimesti ja rehellisesti asioistaan. Nyt tuntuu kuitenkin, että olen jälleen pettänyt hänen luottamuksensa. Aina, kun tyttäreni rukoili minua voidakseen vaihtaa koulua, toitotin vain, kuinka koulun vaihtaminen on pakokeino ja meidän tulee miettiä muita keinoja miten selviytyä tästä. Pelkäsin, että tilanne vain toistuu seuraavassa koulussa, jos tyttäreni ei ymmärrä oman käytöksensä osalta mikä on tämän tilanteen saanut aikaan ja miten välttää sen tapahtuminen tuossa uudessa koulussa. 

Eli sen sijaan, että olisin tukenut tytärtäni painotin "selviytymistä", oman käytöksen vaikutusta ja miten hän voi tulla "vahvemmaksi". Ehkä tässä joiltakin osin toimin oikein, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun aloin tiuskia tytölle, kuinka koulun vaihtaminen ei ole mikään pikku juttu. Kuinka siitä aiheutuu "vaivaa" opettajille, molempien koulujen rehtoreille, oppilaille ja peräti kunnalle. Eli syyllistin tyttöäni omasta päätöksestäni vaihtaa koulua kiusaamisen lopettamiseksi ja samalla siis syyllistin tytärtäni siitä, että hän on joutunut kiusatuksi. Auts! 

Nyt en malta odottaa, että tyttö tuosta herää yöuniltaan ja voimme käydä taas herkän keskustelun asiasta ja omasta käytöksestäni ja saan pyytää anteeksi sitä, etten aina osaa suhtautua asioihin hyvin ja tytärtäni tukien. Suureksi onnekseni tyttäreni on todella anteeksi antavainen ja tiedän, että saamme tästäkin avoimesti keskusteltua. Ei se äiti aina osaa toimia oikein, mutta äiti opettelee. Snif..

Kommentit (2)

Kukka

Löysin sattumalta blogisi . Hieno kirjoitus ja hyvin tärkeä asia. Sai tunteet pintaan. Itse tunnistan tehneeni samoja virheitä . Tyttärellesi kaikkea hyvää.  Olet tehnyt paljon,kaiken mitä voit auttaaksesi lastasi. Myös me vanhemmat opimme  koko ajan matkan varrella, lasten rinnalla, hoitamaan tätä kasvatustyötä. 

Sanna Svahn
Liittynyt12.4.2018

Kiitos Kukka kauniista sanoista!! Olen itsekin ehdottomasti sitä mieltä, että lapset ovat parhaat opettajani ja kasvattavat minua yhä nöyremmäksi ja paremmaksi ihmiseksi, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Hae blogista

Blogiarkisto

2018