Jos en olisi asianajaja, olisin varmasti terapeutti. Rakastan kuulla ja kuunnella ihmisten tarinoita, ja auttaa heitä löytämään oma sisäinen voimansa elämän vastoinkäymisissä. Perhe- ja perintöasioita hoitavalta juristilta edellytetäänkin aivan toisia ominaisuuksia kuin yritysjuristeilta. Pitää olla helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä asiakkaan omaan juttuunsa liittyviä tunnekuohuja, mutta silti osattava johtaa asiakkaan juttu kunnialla, lempeydellä ja jämäkkyydellä loppuun. Visioin yritykseni tulevaisuuden sovittelevaan ja terapeuttiseen lähestymistapaan erikoistuvaksi asianajotoimistoksi. 

Valitettavasti asianajajan käyttäminen terapeuttina olisi muodostunut järjettömän kalliiksi asiakkaalle, joten haaveenani oli järjestää eroa läpikäyville asiakkailleni erilaisia viikonloppukursseja, joissa he saisivat purkaa sydäntään ja saada vertaistukea muilta samaa tilannetta läpikäyviltä kurssilaisilta. Samalla osallistujat saisivat itseltäni juridista neuvoa omaan tilanteeseen liittyen murto-osalla normaaleihin juristin palkkioihin verrattuna. Suurin osa oikeudellisista riidoista liittyy nimittäin juuri siihen, ettei tiedetä tai yli/aliarvioidaan joko omat oikeutensa tai velvollisuutensa jutussa.

Tämä terapeuttisempi tavoite mielessäni päätin viime vuonna osallistua Mindfulness (MBSR)- ohjaajakoulutukseen Leena Pennasen opastuksella. Ja tästä koulutuksesta valmistuin toukokuun 2018 lopussa. 

Vaikka lähtökohtaisesti koulutukseni tavoitteena oli oppia ohjaamaan näitä suunnittelemiani kursseja, huomasin kuitenkin hyvin pian, että kyllä tässä rouvaa nyt ravistellaan sisäisesti ja kovaa. Ryhmän henki ja luottamus oli jotain niin sanoin kuvaamattoman voimakasta, että muutos itsessäni oli melkoinen. Lempeä ja salliva ympäristö mahdollisti kokemusten aidon ja rehellisen vaihtamisen, kun kenenkään ei tarvinnut esittää vahvaa tai selviytyjää. 

Tavoitteena enemmän läsnäoloa arjessa, bonuksena jotain muuta, aika pelottavaakin

Yksi toiveistani ja odotuksistani oli läsnäolevampi arki, mutta en ymmärtänyt, mitä se todellisuudessa toisi mukanaan. Opin läsnäolevamman arjen myötä salakavalasti ymmärtämään, kuinka suurin ongelmani liittyi itseni arvostamiseen, tai oikeastaan sen puuttumiseen. Oli aika shokki huomata millaisia ihmisiä olin kerännyt ympärilleni vuosien aikana ja miten nämä ruokkivat juuri tätä omaa kipupistettäni. Jos ei ihmissuhteissaan arvosta itseään, on mahdotonta saada kunnioitusta muilta, sillä tiedostamattaan tuo ihmissuhteissaan juuri sitä omaa kipupistettään päivänvaloon. Tavalla tai toisella.

Kävin sisimmässäni valtavaa kamppailua vanhojen uskomusteni ja uuden minäni välillä. Tätä muutosta itsessäni oli vaikea niin ympäristöni kuin itsenikin käsitellä. Se, mihin olin läheiseni, perheeni ja ystäväni opettanut, ei enää tuntunut oikealta. 

Pikku hiljaa olen oppinut tätä itseni arvostamista ja huomaan samalla, kuinka ympärilläni on alkanut olla positiivisempia ja aidompia ihmisiä. Olen aina kokenut suurta ahdistusta teennäisten, negatiivisten ja pinnallisten ihmisten läheisyydessä, mutta nyt niitä ei tuntunut olevan missään. Osa näistä on kaikonnut itsestään, toisista jouduin suuren surun ja syyllisyydentunteen saattamana tieten tahtoen luopumaan. 

On ollut mielenkiintoista myös huomata, kuinka ympärilläni olleet, nyt siis jo elämästäni täysin tai valtaosin kaikonneet "ystävät", ovat saaneet energiaa minusta silloin, kun olen toteuttanut heidän kaikki toiveensa tai kun olen ollut allapäin jolloin he ovat tällöin kannustaneet ja tukeneet kovasti. Mutta jos olen ollut onnellinen ja iloinen tai kokenut menestystä, olenkin saanut vähättelyä, arvostelua ja peräti itsekkääksi syyttelyä. Jotkut oikein varta vasten muistuttivat tai toivat esiin asioita, joissa EN ole onnistunut.

Olen aina tiennyt, että "sitä saa mitä tilaa", mutta kun sen todella näkee, kokee ja ymmärtää, huomaa omien sisäisten ja piilouskomusten vaikutuksen omaan elämään toden teolla. Vastuu on siis aina loppupeleissä itsellään sen suhteen, millaisia ihmisiä ympärilleen kerää ja millaista käytöstä muilta sietää.

Muistan kuinka ohjaajani sanoi heti ensimmäisenä kurssipäivänä, ettei kurssia ole tarkoitettu terapiaksi, mutta todellisuudessa se on ollut mitä parhainta terapiaa itselleni. Silloin, kun usko on hiipunut itseen ja jaksamiseen tai sisäistä muutosta seuraavien kriisien käsittelyyn, on ryhmän tuki ja samanlaisten kokemusten vaihto ollut korvaamaton apu.

Vaikka muutos itsessäni onkin ollut jo nyt suuri, jopa niin suuri, että se ihan tosissaan pelottaa, on suunta kuitenkin koko ajan eteenpäin. Välillä pienin askelin, välillä suurin harppauksin. Ja nyt kun suurimman kompastuskiveni olen tiedostanut, voin lempeästi ja pienin askelin keskittyä itseni arvostamiseen. "Etiäpäin, sano mummo lumessa"

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy