Olen kerta toisensa jälkeen huomannut itsessäni sen, kuinka helposti oman hyvinvoinnin ja jaksamisen asettaa viimeiselle sijalle. Ikään kuin siihen ei olisi oikeutta, vaan pitää sinnitellä arjen velvoitteiden kanssa ja varmistaa, että kaikilla muilla on asiat hyvin. Eikä sittenkään oikeastaan olisi oikeutta hemmotella itseään.

Sitten kiukuttelen, äksyilen ja tiuskin, kun joudun pitämään huolta kaikista muista eikä minulla ole muka mitään oikeuksia. (Olen todella hyvä ja taitava marttyyri!) Ja auta armias sen kerran, kun sitten teen jotain itselleni mieluista ja rentouttavaa, syyllistyn siitä, kun muut perheen jäsenet joutuvat odottelemaan ja uhraamaan omaa aikaansa lapsenvahtina toimimiseen tai seuraamaan nautintoani sivusta, pyytelen anteeksi ja yritän hyvittää itsekkyyttäni muille...

Herran jestas sentään! Kukaan ei siis tällaisia ole koskaan minulle sanonut, mutta jostain syvältä nämäkin pelot kumpuavat. Miksi omasta mielestäni se on muka niin väärin, että minulla voi ja saa olla omia menoja, harrastuksia tai omaa aikaa?

Itse asiassa tiedän hyvin mistä nämä syyllisyyden tunteet kumpuavat. Tiedän hyvin millaisen naisen roolin olen saanut, mikä naisten rooli suvussani on ollut ja mitä olen ikäni kuullut naisen asemasta, oikeuksista (eli ettei niitä ole), mikä on itsekästä toimintaa ja mikä ei ja miten täysi uhrautuminen perheensä eteen on ainoa oikea tapa.

Sen sijaan, että tällainen asenne auttaisi lapsiani ja perhettäni, huomasin vain uuvuttavani itseni velvollisuuksiin, itsesyyttelyyn, muiden ja olosuhteiden syyttelemiseen, katkeruuteen ja alakuloisuuteen. Puolisoltani ei tullut kunnioitusta ja vielä vähemmän sitä tuli lapsiltani. Tunsin itseni kotiorjaksi, joka ei saanut poistua neljän seinän sisältä ilman perusteltua syytä. Tämäkin siis oli vain itse luotua mielikuvaa.

Se kaunis päivä, kun tämän ymmärsin, ymmärsin samalla sen suunnan ja esimerkin, jota olin hyvää vauhtia omille lapsilleni näyttämässä.

Nyt kun omien lasteni asenteet ovat vielä "muokattavissa", he kuuntelevat ja nyt jo arvostavatkin sanomisiani ja tekemisiäni ja näkevät minut siis vielä toistaiseksi esikuvanaan, päätin tehdä radikaaleja päätöksiä elämässäni. Nuo päätökset eivät kaikkia miellyttäneet, mutta päätin olla niistä välittämättä ja miettiä asiaa pidemmälle lasteni tulevaisuuteen. Haluanko lapset, jotka uuvuttavat itsensä velvollisuuksiin, omien oikeuksiensa polkemiseen ja itsensä vähättelemiseen? En todellakaan! 

Päätin tehdä kaikkeni, jotta lapseni saavat esikuvakseen itsenäisen naisen, joka ei tarvitse muiden hyväksyntää, joka ei tee kaikkeansa miellyttääkseen muita vain välttääkseen konflikteja tai kritiikkiä, jolla ei ole tarvetta koskaan kiukutella asioista vaan joka yksinkertaisesti tietää oman arvonsa ja käyttäytyy sen mukaisesti, joka rakastaa itseänsä ja kehoansa, joka tietää että ansaitsee aina parasta, joka osaa nauraa itselleen, muttei tee sitä muille, joka kunnioittaa kaikkea ympärillään ja nauttii joka hetkestä.

Paljon on tehty työtä tämän eteen ja paljon on työtä vielä edessä. Mutta jotakin muutosta on jo ympäristöni asenteissakin tullut huomattua. Itsekkyys siis kunniaan! Ei voi rakastaa muita, jos ei ensin osaa rakastaa ja arvostaa itseään. Itserakkaus on täysin eri asia kuin itsensä rakastaminen. Oman ajan suominen itselleen mahdollistaa myös arjessa jaksamisen. Ja jos itse jaksaa, niin silloin jaksaa kannatella muitakin!

Miten sinä olet arjessa ottanut itsellesi omaa aikaa? Vai koetko, että et tarvitse omaa aikaa niin kauan kun lapset ovat vielä pieniä?

TallennaTallenna

TallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kommentit (2)

Vierailija

Kiitos. Niin samaa mieltä 🙂lapset on jo sen verran isoja että voivat olla keskenäänkinjonkin aikaa, että pääsee jumpalle tms. Esim jumppakeskusten lapsiparkit ois auttaneet aiemmin, mutta onneks mies on aina päästänyt menemään kun olen tahtonut. Kyllä meillä on oikeus omaan elämään, aina reissuilta palaa tyytyväisempi tyyppi ;) on just tärekää miettiä, mitä haluaa omille lapsilleen opettaa ❤️

Sanna Svahn
Liittynyt12.4.2018

Se on niin totta, että pienikin hetki itsekseen kantaa pitkälle! Kun äiti on tyytyväinen, on koko perhe tyytyväinen. :-) Ja se, jos mikä on hyvää esimerkkiä! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy