Kirjoitin viimeksi siitä, ovatko maratoonarit yli-ihmisiä vai eivät. Minusta siis eivät ole. Itseäni huvittaakin melkoisesti, kun jopa itseäni tavattoman kokeneemmat ja mielestäni huippu-kuntoiset juoksijat kommentoivat ihailevin huokailuin tai ylistys-sanoja viljellen kuultuaan että olen joskus juossut maratonin. 

Siis minä ihan oikeasti en ole hyvä juoksija, enkä oikein hyväkuntoinenkaan. Jos lähtisin joidenkin tuttujeni kanssa poluille juoksemaan, joutuisin varmasti pysähtyä puuskuttamaan heti ensimmäiseen mutkaan. Ja jos vieläkin rehellisempiä ollaan, niin olen juossut maratonin vain kaksi kertaa, joista tuo toinen ja viimeinen maratonini oli joulukuussa 2017. Sen jälkeen ei ole ollut motivaatiota eikä muita kuin satunnaisia hyvin lyhyitä juoksulenkkejä koiran kanssa. Olinhan jo saavuttanut, kaksikin kertaa, sen, minkä piti olla itselleni mahdotonta. 

Aina jos joku uusi tuttavuus saa selville, että olen joskus juossut maratonin, olen heti heidän silmissään huippu-kuntoinen huippu-urheilija. Ja minua senkus naurattaa. Minä kun en kuukausi sitten jaksanut enää juosta edes korttelin ympäri. Ulkoisestikin olen kaikkea muuta kuin lean-mean-marathon-machine - juoksijan näköinen. Siltikin jokin kultainen sädekehä tuntuu kulkevan mukanani. 

Ja vaikka yritän hämmennykseni ja huvitukseni seassa asiaa täsmentää, ei se muuta mielipiteitä. Kivahan se egolle on saada ihailevia kommentteja, mutta sisällä kuitenkin hihittelen, että tietäisivätpä vain…

Mutta nyt tilanne on taas toinen, ainakin tuon säännöllisen juoksemisen osalta siis. Eli olen löytänyt jälleen rakkaan harrastuksen pariin.

Juoksu on aina ollut itselleni terapiaa, aikaa omien ajatusten ja itseni kanssa. Ja viime aikoina, kun elämä on taas käynyt hektisemmäksi, olen luopunut itselleni hyvää mieltä tuovista asioista ja itseäni rauhoittavista asioista, mukaan lukien juoksuharrastuksesta. 

Koska olen sitten sellaista suorittaja-tyyppiä, että en osaa vain tehdä jotain, vaan kaikella pitää olla joku tavoite miksi ja mitä kohti jotain tehdään, niin päätin, että tuo juoksuharrastuksen uudelleen-aloitus kulminoituisi joulukuussa Malagassa juostavaan maratoniin. Ja kas kummaa, huomaan taas olevani 100% motivoitunut ja innostunut. Tein jopa julkisen ilmoituksen tavoitteestani, jotta pysyn tavoitteessani helpommin.

Olisihan se niin kiva, jos voisi/osaisi vain tehdä asioita ilman sen kummempia tavoitteita, mutta kun ei. Ei osaa. Ei motivoidu ainakaan tämä täti.

Ja jo nyt on ollut ilo huomata, kuinka nautin, siis todella nautin viikonlopun pitkistä juoksulenkeistä ja kuinka hämmentävän nopeasti se kunto sieltä kasvaa. Pitää vain aina uskaltaa ylittää tietty, enemmänkin henkinen kipuraja ja edetä päivä kerrallaan. Ja niinhän se sama muillakin elämänalueilla toimii: jos haluaa jotain, pitää sen eteen nähdä vähän vaivaa. Oma henkinen jaksamiseni on kuitenkin tärkeä niin itselleni kuin perheelleni, joten nyt tuntuu äärimmäisen kiitolliselta, että annan mielelleni ja keholleni huomiota. Kuitenkin molempia kunnioittaen. Se vaatii itseltäni vain vähän vaivaa, mutta antaa moninkertaisesti takaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Hae blogista

Blogiarkisto

2018