Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. On ollut aamusta iltaan remonttia, maalaamista ja huonekalujen asentelemista. Ja sitten on ollut muutto pienempään asuntoon. Vaikka luulin olevani jonkinlainen minimalisti, niin täytyy kyllä sanoa, että kaapeissa olevan "krääsän" määrä pääsi yllättämään. Tavaran määrää kun ei todella ymmärrä, kun on runsaasti säilytystilaa. Kun säilytystilaa ei sitten olekaan enää niin valtaisasti, niin olen tässä ihmetellyt, että miten voi olla, että vieläkin on ainakin 7 jättimäistä laatikkoa tyhjentämättä, joista jokainen huutaa herkeämättä tyhjennä meidät jo, tyhjennä meidät jo... ja mielestäni minulla on jo tyhjennettynä kaikki tarvittavat!

Suurin osa ylimääräisestä tavarasta on muutenkin juuri sellaista, joka ei säkenöi iloa, kuten Marie Kondo sanoo. Olen vain säilyttänyt esineitä, koska ne ovat joko olleet kalliita tai ajattelen, että saatan vielä tarvita niitä tai että minun kuuluu säilyttää ne, koska ne ovat suvun astiastoa. Tavaran osalta ehkä suurin syy säilyttämiselle onkin ollut ajatus, että saatan joskus tarvita jotain esinettä ja silloin joutuisin ostamaan uuden. Joten miksi hävittää esine, jos saattaisin joutua ostamaan samanlaisen myöhemmin?

Jep jep. Siinäpä se vika piileekin. Laatikoista löytyi nimittäin jos jonkinmoista laitetta, työvälinettä, vaatekoukkua, varaosaa ja mitä vielä. Minkään näistä olemassaolosta en tosin tiennyt (=muistanut). Eli niiden säilyttäminen on ollut aivan turhaa.

Oli helppo luopua tällaisesta tavarasta, joita en ole tarvinnut tai käyttänyt pitkään aikaan. Mutta vaatteiden osalta tilanne olikin eri. Marie Kondo ehdottaa, että järjestely tulisi aloittaa vaatteista. Jostain syystä en näin tehnyt, mutta kun tein, niin ymmärsin ehkä syyn miksi tämä oli näin. 

Vaatteiden osalta luopuminen oli nimittäin erilaista ja selkeästi vaikeampaa. Nuhruisista, rikkinäisistä ja nukkaisista vaatteista oli helppo luopua. Mutta niitä ei ollut paljon, sillä luovun surutta muutenkin parhaat päivänsä nähneistä vaatekappaleista.

Jotenkin tuntui, etten kokenut tarpeelliseksi luopua mistään muista vaatteista. Kunnes sitten muistin, että vaatteitahan piti tunnustella, halailla ja aistia säkenöikö kukin vaatekappale iloa. Vähän kyllä tuntui hölmöltä alkuun, kunnes hoksasin mistä on kyse. Energioista!

Nuorin tyttäreni hihkui innoissaan, kun sai auttaa ja kun äiti halaili vaatteitaan ja huuteli innoissaan tämä on ihana tai inhoissaan hyi, pois tämä. Meillä oli itse asiassa oikein hauskaa, vaatteita lenteli ilmassa eri puolilla huonetta oleviin pinoihin ja hävitettäviä vaatteita löytyi valtavasti!!

Huomasin säilyttäneeni joitakin vaatteita vain, koska ne olivat olleet kalliita tai vaatteita joita minulla pitää olla (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan). Nyt sain luvan heittää pois ne vaatteet, joita en ole koskaan halunnut pitää ylläni, mutta laitan ne väkipakolla kun se oli kallis / näytti kivalta jonkun toisen päällä / näytti kivalta päälläni 5 kiloa sitten.

Juuri näiden pienten vaatteiden osalta luopuminen oli vapauttavaa. Sen sijaan, että säilytin niitä kaapissa muiden sopivien vaatteiden joukossa ja että olisin niistä nyt täysin luopunut, loin niille oman pinon. Joka ikinen pieneksi jäänyt vaate nimittäin loi suurinta iloa muihin vaatteisiin verrattuna. Mistä lienee johtunut? Olenkohan 5 kiloa sitten ollut onnellisempi tai kuvastivatko ne jotain itsetuntoon liittyvää? Tiedä häntä. Joka tapauksessa en olisi mistään hinnasta yhdestäkään pieneksi käyneestä vaatekappaleesta luopunut. Joten ei muuta kuin omaan laatikkoon ja syrjään odottelemaan hoikempia päiviä! :-) Kaikki olivat kuitenkin niin klassikkoja, etteivät ne menisi edes muodista pois.

Päätin vielä lopuksi ostaa uudet henkarit ja laatikot vaatteille, jotta rakkaat säilyttämäni vaatteet saisivat kaiken niiden ansaitseman kunnioituksen! ;-) Ja joka tapauksessa ikivanhat Ikean puiset henkarit ovat jo vuosia ärsyttäneet ja huutaneet niistä luopumista. Heh. Nyt oli niiden aika poistua jonkun toisen iloksi.

Nyt koko vaatekaappi säkenöi iloa ja itsellä on todella kevyt ja vapautunut olo. Ikään kuin joku taakka olisi pudonnut harteilta! Hullua!

Toinen murheen kryyni itselleni ovat paperit ja asiakirjat. Niitäkin näytti nimittäin olevan aivan liikaa. Tämä onkin sitten toisen viikon teemana itsellä. Nyt ei juuri virtaa riitä, kun pitäisi saada nämä laatikot ensin tyhjiksi ja pois silmistä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy