Makasin viime viikolla sängyn pohjalla muutaman päivän kauheissa vatsakivuissa. Kipu vaihteli kovan ja sietämättömän välillä aallottain. Ja sama jatkui öitä myöten. Kipulääke auttoi vain lyhyeksi hetkeksi.

En voinut käsittää mistä on kyse. Kipua jatkui kaiken kaikkiaan kahdeksan päivää. Ensin arvelin vatsatautia, jonka lapset olisivat saattaaneet tuoda mukanaan koulusta. Ei. Sitten arvelin sappikivä. Ei, kipu aivan muualla. Viimeisenä pelkäsin sitten umpisuolta. Lääkäriltä sain tähänkin varmistuksen. Ei.

Stressiä ei ole ollut nyt kuukausiin ja ruokavalio on hyvin terveellinen, joten mahahaava ei voinut olla kyseessä. Ummetuksestakaan ei ollut kyse, kun vatsa toimi normaalisti ja Glaubersuolallakin asian vielä varmistin...

Syy ei koskaan selvinnyt. Muutama ystävä arveli papu-ruokieni olleen syypäänä. Who knows. Papuihin en ehkä kuitenkaan tule koskemaan ihan lähiaikoina... :-/

Mutta olen aina tottunut selviytymään yksin enkä voinut kuvitellakaan, että "vaivaisin" tällä ystäviäni. Satuin vain mainitsemaan ohimennen Instagramissa oudosta vatsakivusta, josta lähti melkoinen määrä puheluita, sähköposteja, tekstiviestejä, WhatsApp viestejä, ym. Tämä "ilmiö" oli itselleni täysin uusi ja olen siitä vieläkin liikuttunut. Ystävät ja tutut tarjoutuivat avuksi kotiin, lastenhoitamisessa ja sairaalaan kuljettamisessa. Esikoiseni isä jopa kävi kaupassa ja laittoi ruokaa.

Viestejä ja hyvinvointi-tiedusteluita tuli vielä päivätolkulla jälkeenpäinkin.

Uskomatonta! Ensimmäistä (!) kertaa koin, että minusta välitetään. Aika surullista ja outoa sanoa näin ääneen, mutta tältä se todella tuntui. Olen niin uskotellut itselleni, että pärjään aina ja kaikessa yksin, ja muille puhumisella ja avun pyytämisellä olen vain vaivaksi. En voisi kuvitellakaan, että pyytäisin edes lähintä ystävääni avuksi johonkin, josta saatan itse selvityä. Kysyn kyllä neuvoa ja ohjeita ystäviltä, mutta näistäkin koen aina olevani valtavassa kiitollisuuden velassa. Ehkä en ole koskaan uskaltanut kysyä apua siinä pelossa, ettei kukaan haluaisikaan auttaa ja olisin todella "riesa". Silloinkos vasta kokisin olevani yksin ja ettei kukaan välitä.

Mutta nyt todella ymmärrän, mitä tarkoittaa hädässä ystävä tutaan. En tiedä tulenko jatkossakaan pyytämään apua. En ainakaan herkästi. Mutta jo tieto siitä, että minulla on näin monta ystävää ja ihmistä ympärilläni, jotka auttaisivat välittömästi, riittää minulle.

Kiitos kiitos kiitos! <3

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy