Kirjoitukset avainsanalla itsensä arvostaminen

Osallistuin huhtikuussa Tony Robbinsin seminaariin, joka yhtään liioittelematta mullisti elämäni. Vai pitäisikö sanoa asenteeni... Olen aina ollut tavoitteellinen ja kunnianhimoinen, kohdannut rohkeasti omat pelkoni ja mennyt kohti tuntematonta. Mutta jotain on aina kuitenkin puuttunut: En ole uskonut siihen, että olen asettamieni tavoitteiden arvoinen.

Seminaarin perusajatus oli vapauttaa osallistuja mielensä ja ajatustensa rajoituksista ja kääntää negatiivinen itsepuhe positiiviseksi. Ja oh boy! Enpäs ollutkaan tajunnut kuinka muutama pieni itselleni salaa hokema uskomus oli todellakin aiheuttanut itselleni rajoitteita tai tyytymättömyyttä. Juuri näiden kahden negatiivisen uskomuksen vuoksi, joita myös näköjään käytin omassa päivittäisessä puheessani puhuessani muille, olen tyytynyt vähempään ja vähätellyt itseäni.

Huijari-syndrooma

Yllättävän syvään oli ensinnäkin juurtunut käsite siitä, että "en ole tämän arvoinen" tai "en ansaitse tätä". Tuo asenne kohdistui ihmissuhteisiini, parisuhteisiini, työhöni, saavutuksiini, ammatillisiin verkostoihini, kotioloihini ja taloudelliseen tilanteeseeni. Oikeastaan ihan kaikkeen mahdolliseen. Hoin ääneen tai hiljaa mielessäni eri tilanteissa, jatkuvasti ja oikein tunteella, kuinka en oikeastaan ole nyt saavutusteni, haaveilemani ihmisen tai tavoitteen arvoinen, kuinka hämmästelen miksi nämä ammattinsa huiput haluavat viettää aikaa kanssani, kuinka tavoittelen työssäni asioita, joiden arvoinen en mielestäni ikimaailmassa olisi ja luovun sitten kustakin tavoitteesta tai "pienennän" tavoitettani ja toiveitani, jotta ne olisivat todellista itsepuhettani ja itsetuntoani vastaavia. Etteivät vain muutkin huomaa, etten ole todellisuudessa saavutusteni tai tavoittelemani arvoinen. Että olen täysi huijari! 

Kauhistus!

En ole yksin

Äärimmäisen (!) helpottavaa oli kuitenkin huomata, kuinka en olekaan yksin ajatusten kanssa. Kuinka yleinen juuri tällainen negatiivinen itsepuhe on riippumatta statuksesta, ammatillisesta menestyksestä, työstä tai koulutuksesta, ja kuinka niin moni muukin elää pelossa, että kohta jään kiinni muille etten olekaan tämän menestykseni, maineeni, taloudellisen tilanteeni tai seurustelemani ihmisen kaltainen. Ja että parempi olla vähän vaatimattomampi, etteivät muutkin huomaisi asiaa. Hämmentävää. Mutta niin kovin helpottavaa. Ja minä kun luulin, että olin yksin tässä pelossa. 

Käännettyäni tämän itsepuheen positiiviseksi, tunnen nyt hyvin vahvasti kuinka todellakin ansaitsen vain parasta. Kuulostamatta omahyväiseltä, me jokainen ansaitsemme vain parasta. Se ei tarkoita sitä, että olemme ylimielisiä, egoistisia tai epäkunnioittavia muita kohtaan, tai että hylkäisisimme nykyisen elämämme, parisuhteemme ja ihmissuhteemme tältä seisomalta.

Me jokainen ansaitsemme todellakin vain parasta, mutta saamme sitä, minkä arvoisena pidämme itseämme. Miksi siis tavoittelisimme sellaista, mikä on jopa meille vahingollista, kun voimme saada vain parasta!?

Toinen näistä negatiivisista itseuskomuksistani oli, että "en pysty tähän". Tämä liittyi itse asiassa niin vahvasti tuohon ydin-asenteeseeni (en ole tämän arvoinen), joten ymmärrettyäni ja käännettyäni tuon itseni vähättelemisen ja aliarvioimisen "ansaitsen vain parasta" - asenteeseen, muuttui myös asenteeni automaattisesti "tottakai pystyn tähän". Taivas on rajana! Miksi ei olisi?

Missä sinä aliarvioit itseäsi?

Koetko sinä, että et ole haluamasi parisuhteen arvoinen ja haet kumppaneita, jotka ovat "turvallisia", mutta joihin et tunne vetoa, vai haetko vähätteleviä tai dominoivia kumppaneita? Jälkikäteen huomaat, kuinka aina päädyt samanlaisiin kumppaneihin ja kuinka parisuhteesi päättyvät aina samaan ongelmaan. 

Vai luovutko unelma-ammatistasi tai työstäsi, koska et kuitenkaan sitä syystä tai toisesta saa? Vihaat työtäsi, mutta et uskalla/halua vaihtaa työtä, koska et kuitenkaan saa sellaista työtä mitä todellisuudessa haluat. Niinpä pysyt nykyisessä työssäsi. 

Vai sen sijaan että säästäisit ja sijoittaisit varasi tulevaa varten, elätkö yli tulojesi ja varojesi yrittäen näyttää varakkaammalta, kuin mitä todellisuudessa olet? Näin saat muilta hyväksyntää. Vai puhutko liitoitellen saavutuksiasi tai tekemisiäsi, jotta vaikuttaisit paremmalta tai menestyneemmältä? 

Vai teetkö kuten minä, vähättelet saavutuksiasi, jotta et vaikuttaisi ylimieliseltä, jotta "muistaisit mistä olet lähtöisin", jotta muut eivät huomaisi ettet todellisuudessa ole todellisten saavutustesi arvoinen? Vähättelet omaa panostustasi saavutuksissasi ja painotat, kuinka onnekas olet ollut. Vai miten tämä itsesi aliarvioiminen omalla kohdallasi ilmenee?

Haluatko todella säilyä samanlaisena?

Tuon seminaarin jälkeen ymmärsin myös, kuinka en ole vieläkään päässyt täysin miellyttämisen tarpeestani ja kuinka se rajoittaa itseäni. Eräs parhaista ystävistäni letkaisi lempeän, täydellä rakkaudella tarkoitetun kommentin, joka avasi itselleni todella paljon syitäni miellyttämisen tarpeelleni.

Ymmärsin kuinka minut haluttiin edelleen nähdä sellaisena, joka olin murrosikäisenä ja mistä olosuhteista olin lähtöisin. Ei sellaisena, mistä olen lähtöisin ja mitä olen siitä huolimatta saavuttanut, vaan sellaisena mistä olen lähtöisin ja millainen todellisuudessa olen. Ikään kuin muutos ja kehitys ei ole hyväksi. Muuten vain esittäisin tai yrittäisin olla jotain, mitä todellisuudessa en ole ja minkä arvoinen en ole. Huh. Mutta kysehän ei ole siitä mitä ystäväni tarkoitti, vaan siitä, miten itse tulkitsin tuon ja kaikki muutkin vastaavanlaiset kommentit, ja miten ne ovat ruokkineet ja vahvistaneet tuota itseni kanssa käymää negatiivista puhetta, että en ole tämän arvoinen.

Auts. Valtava herätys! Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi säilyä samana? Sen vuoksi parisuhteitakin kariutuu kun toinen kehittyy ja toinen haluaa pysyä samanlaisena, tai haluaa että kumppanikin pysyy samanlaisena. Mehän olemme täällä kehittyäksemme ja kasvaaksemme. Emme säilyäksemme samanlaisena. Arvostakaamme itseämme!! Kunnioitetaan ja hyväksytään se, mistä olemme lähteneet ja juhlitaan sitä, mihin olemme päässeet ja mihin olemme matkalla!

Kommentit (1)

Lambi
1/1 | 

Hienosti kiteytetty haastava aihe.
Puhutaan muutisvastarinnasta, mutta kyse taitaa olla juuri tästä itsekritiikistä. Mikä saattaa myös aiheuttaa kateuden - miksi joku muu ansaitsee menestystä, kun minä en ansaitse. Kaikki ansaitsevat onnea, eikä sitä saavuteta toisia tallomalla vaan suoristamalla selkä ja uskomalla itseensä. Kiitos tästä kirjoituksesta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koetko koskaan olevasi muiden sätkynukke? Teetkö asioita, joita et todellisuudessa haluaisi tai jotka peräti ovat arvojesi vastaisia? Unohdatko samalla tehdä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä ja antavat sinulle voimaa?

Varmasti jokainen meistä on kerran jos toisenkin sortunut tähän. Ja silloin, kun on lapsia näin on pakko ollakin. Joskus muiden etu on siis asetettava oman edelle. Mutta ei aina. Ei silloin, kun käskyttäjänä on aikuinen. Tällöin helposti otamme myös uhrin roolin. Ahdistumme ja kiukuttelemme, koska meitä ei arvosteta, meitä ei kunnioiteta, joudumme aina palvelemaan muita, meillä ei ole aikaa itsellemme tai mikä nyt omassa tapauksessa ahdistusta muiden pyyntöihin suostumiselle aiheuttaakin.

Itse olen vuosia hakannut päätäni seinään, katkeroitunut ja kiukutellut, koska olen joutunut luopumaan omista toiveistani, pyrkinyt muita miellyttämällä välttämään konflikteja, suostunut asioihin, joihin en haluaisi suostua. Kunpa olisin tuolloin ymmärtänyt sen yksinkertaisen ratkaisun tähänkin itse luomaani ongelmaan. Kunpa olisin aikaisemmin oppinut sanomaan ei.

Pieni sana, ei kestä kauan sanoa, mutta niin vaikeata käytännössä sanoa se silloin, kun pitäisi. Ja koska emme osaa sanoa ei silloin, kun pitäisi, tai silloin, kun oikeasti haluaisimme, unohdamme samalla itsemme ja usein myös arvomme. Teemme sitä, mitä muut haluavat. Lokeroidumme johonkin laatikkoon, mihin muuta haluavat meidät lokeroida. 

Jos vain opettelisimme, päivä kerrallaan, sanomaan ei juuri silloin, kun emme oikeasti halua tehdä jotain. Elämä olisi paljon helpompaa. Käytännössä olen tämän huomannut. Ja yllättäen, sitä huomaa, että alkaakin saada kunnioitusta muilta. Ja yllättäen, ne, jotka ovat tottuneet sinun toimivan heidän sätkynukkenaan, ovat ensin niitä kaikista tyytymättömimpiä. Tällöin tapahtuu usein kaksi asiaa: joko nuo ihmiset poistuvat hiljaa takavasemmalle tai kovaa protestoiden, tai sitten käy niin, että alat saada heiltä kunnioitusta. Osoitat kunnioittavasi itseäsi. Molemmissa tapauksissa olet itse voittaja, jos todella toimit tuolloin omien arvojesi mukaisesti ja itseäsi kunnioittaen. Et toimi siis periaatteesta protestoiden.

On täysin eri asia kieltäytyä tekemästä jotain vain periaatteen vuoksi, kiukutellen ja protestoiden, usein kenties kieltäytymisemme syyt kovaan ääneen sanoittaen tai ilmaisten, kuin kieltäytyä kauniisti sen vuoksi, että emme ehdi tai halua tehdä jotain, että se ei ole oikein meitä itseämme kohtaan. 

Enkä tarkoita tässä mitään sellaista tekemistä, joilla haluamme toiselle hyvän mielen. Miellyttäminen on eri asia kuin ilahduttaminen. Nämä teemme täysin eri syistä. Ilahduttamisella haluamme saada toiselle hyvän mielen, kun miellyttämisellä yritämme välttää konflikteja tai tyytymättömyyttä itseämme kohtaan.

Kuinka usein sinä osoitat kunnioitusta itseäsi kohtaan ja toimit arvojesi mukaisesti? Vai koetko olevasi uhri ja joudut aina tekemään niin kuin sanotaan? Sillä seuraamuksella, että sinua kohdellaan huonosti tai arvojasi epäkunniottaen. Syy ei ole koskaan muissa, vaan aina itsessäsi. Jos annat muille valtaa päättää omasta elämästäsi, voit saada tuon itsemääräämisvallan takaisin vain opettelemalla sanomaan ei. Oikeilla perusteilla, oikeissa tilanteissa.

Kommentit (1)

Kekkonen
Liittynyt2.4.2019
1/1 | 

Hieno kirjoitus ja selkeä viesti jonka kannattaa lukea ihan jokainen itsestään kiinnostunut.

Marja

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kerroin viimeksi kuinka olin itsenikin yllättäen päätynyt kokeilemaan Tinderiä, löytänyt sieltä suureksi hämmästyksekseni upeita ihmisiä, mutta joutunut myös hyvin pian toteamaan, etten tiedä mitä sieltä haen. Istuin ensimmäisen exäni kanssa, joka on siis yksi parhaimmista ystävistäni, asiasta keskustellen ja päätin siltä seisomalta käydä poistamassa profiilini Tinderistä. Mitä ihmettä siellä teen, jos en kerran pysty ketään tosissaan tapailla?

Ennen profiilin poistamista tietysti päätin vielä kurkata viimeisimmät suositukset. Ihan uteliaisuudesta.

Ja kuinkas ollakaan! Joukosta löytyi eräs tuttu. Olihan niitä muitakin tuttuja siellä näkynyt, mutta nyt oli kyse miehestä, jonka olen tuntenut 7 vuotta ja jota aina salaa ihailin. Tätä pienimuotoista ihastusta en olisi koskaan ikimaailmassa tuonut esiin molempien ollessa parisuhteessa enkä luullut tuovani sitä esiin nyt molempien parisuhteiden päättymisen jälkeenkään. Tai niin luulin...

Nyt tuo ihminen oli kuitenkin Tinderissä. Kiljahdin ääneen, enkä oikein tiennyt oliko se innostusta, hämmästystä vai muuta. Hihkuin tietysti exällenikin asiasta, joka sanoi hyvin tiukasti "Pois Sanna. Poista se. Ei Sanna. Et tykkää."

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin jos tämä herra olisi ikinä avioliittoni aikana tai edes heti eroni jälkeen ehdottanut suoraan mitään pintapuolista ystävyyttä syvällisempää tuttavuutta olisin varmasti vetänyt niin sanotusti herneet nenään. Aika ei olisi ollut oikea eikä oikein muunlainen ystävyyskään. Nyt yllättäen huomasin asenteeni olevan erilainen mahdollista muunlaista ystävyyttä kohtaan...

Ehdin nanosekunnissa nähdä tulevaisuuteen. Saamamme yleisen paheksunnan yhteisiltä tutuiltamme ja omilta ystäviltämme, lastemme inhotuksen, ex-puolisoidemme epäilyt uskottomuudestamme heidän selkiensä takana ja lopulta suhteemme päättymisen vain, koska olisimme toimineet mielihalun/mielenpinttymän/ihastuksen innoittamana emmekä rationaalisten aikuisten tavoin, jne, jne. Pelot tulivat siis kyllä ihan ensimmäisinä mieleen.

Sitten vasta yltiöpäisen syyllisyydentunteen vaivaamana näin pikahduksen mahdollisesta onnesta. Vaikka en tosissaan koskaan olisi voinut kuvitellakaan hänen olevan vakavasti kiinnostunut itsestäni, pienimmässäkään määrin.

Sanoin joitakin ajatuksiani ääneen. Exäni yritti vielä kerran rauhoittaa minua, tässä vaiheessa hieman jo luovuttaneemmalla äänen painolla. "San-na". 

Olinkin jo juuri poistamassa herran, kun vielä empien päätin kurkata onkohan hänkin nähnyt minut ja kenties tykännyt minusta!! "Ei kun pakko nähdä onko se "tykännyt" minusta!" Exä tyytyi tässä vaiheessa huokaisemaan ja pudistelemaan päätään.

Herran jestas! Täällä se on, tykkääjien joukossa!! OMG! Mitäs nyt? Tykkäänkö vai poistanko hänet, kuten nyt niin vahvasti suositeltiin? 

Järjen ja exän ääni ei enää kuulunut. Koska toimin aina intuitiivisesti ja impulsiivisesti, niinpä nytkin päätin tykätä takaisin! En miettisi nyt enää asiaa sen enempää. Tuntui, että pakko päästä kertomaan ajatuksistani ja miten olen ihaillut häntä aina. Asian ei tarvitse mennä sen pidemmälle, kunhan saan tämän pois sydämeltä.

Aloitimme heti viestittelyn ja molemmat olimme kyllä enemmän kuin vähän hämmentyneitä, että mitä ihmettä. Kuinkas nyt? Eihän tämä ole soveliasta ollenkaan! Tämähän saisi järjettömän yleisen paheksunnan ja vihat meitä kohtaan. Eihän me todellakaan voida ainakaan tavata. 

Jälleen sen enemmittä puheitta plöräytin tunteeni ja ajatukseni yhtenä pitkänä litaniana ilmoille. Ei enää väliä, minkä reaktion se aiheuttaisi hänessä. Nyt vain tuntui, että pakko saada asiat sanottua.

Tiesin, ettei tällä miehellä voinut olla mitään käsitystä ajatuksistani. En ollut koskaan niitä tuonut pienimmässäkään määrin esiin.

Eikä ollutkaan. En kuitenkaan edelleenkään ajatellut, että tämä asia menisi ehkä muutaman päivän keskustelua pidemmälle. Mahdollinen suhde tai syvemmät tunteet olivat itselleni, ja luulisin että hänellekin, jotenkin sen verran kaukaisia, etteivät asiat varmastikaan koskaan niin pitkälle päätyisi.

Mutta toisinhan siinä kävi. Pian huomasin, että keskustelumme olivat niin pitkäkestoisia, syvällisiä ja avoimia, että vaikea tässä on ilman tunteita olla.

Tiesin kuitenkin, että tämä mies etsii vakavissaan kumppania. Ei mitään hetken hurmaa, vaan elämän kumppania. Tästäkään syystä en nähnyt meillä tulevaisuutta. Minähän en yksinkertaisesti pysty mihinkään vakavaan vielä, kun omassa elämässä käytännön asiat ovat vielä niin levällään eikä omaa aikaa todellakaan ole, ehkä kaikista vähiten mahdolliselle parisuhteelle. Mies oli jo paljon pidemmällä erossaan eikä kärsivällisyys välttämättä riittäisi epävarmaan tulevaisuuteen ja liian työlääseen yhteisen ajan järjestelemiseen. Helpompaahan hänelle olisi valita kumppani, jolla on elämä kunnossa ja raiteillaan. Enkä oikein vieläkään nähnyt itseäni hänen arvoisekseen. Parempi olikin olla jo heti alkumetreiltä avoin ja rehellinen. Eipä tulisi sitten yllättäviä pettymyksiä kummallekaan.

Kaiken lisäksi vielä ikään kuin universumin kiusantekona itselleni sattui, juuri ennen mahdollista tapaamista tämän herran kanssa, yli viikon lomamatka Ruotsiin isäni mökille. Argh! Jotenkin olisi ollut kiva heti nähdä pelaavatko kemiat yhtä hyvin kuin ne pelasivat viestittelyssämme. Jos kemioita ei olisikaan ollut kasvotusten, olisi ollut helppo ottaa takapakkia ja todeta, että tämä oli tässä. Oli kiva jutella ja tutustua tarkemmin. Ja jatkaa sitten elämää tahoillamme.

Mutta nyt loman aikana, ilman mahdollisuutta kasvotusten tapahtuvaan tapaamiseen, pääsimme todella tutustumaan toisiimme paljon herkemmällä tasolla, kuin mihin olisimme muutoin tällä nopeudella päässeet. Aikaisemmissa suhteissani juuri se on ollut ongelmana, että ryntään päätä pahkaa vakavaan suhteeseen ehtimättä kunnolla edes tutustua mieheen. Näin syvällisiä keskusteluita en ole kenenkään seurustelukumppanini kanssa koskaan käynyt. En suhteen alussa, enkä sen aikanakaan. Itsellenihän on nimenomaan vaikeata puhua ajatuksiani ääneen. Tämä tutustuminen tuli siis kuin tilauksesta...

Pelottavaa silti, sillä en todella koskaan edes villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että harkitsisimme suhdetta. 

Vaikka nyt etenemmekin vauvan askelin vasta ensi tapaamistamme odottaen ja henkilöllisyytemme vielä ainakin lapsiltamme salaten, tai ainakin molemmat hyvin impulsiivisina ihmisinä yritämme nyt toimia niin, on olo hyvä. Epävarmuus, jännitys ja pelko kyllä kalvavat jossain määrin, mutta olemme molemmat valmiita ottamaan asiat päivä kerrallaan. Asioita pakottamatta. Avoimuus, rohkeus olla haavoittuva ja molemminpuolinen luottamus päällimmäisinä asioina. Aika harvinaista herkkua, jos suoraan sanotaan.

En todellakaan tiedä, miten tässä tulee käymään. Kukapa tietää. Ensi tapaamisemme kasvotusten varmistanee sen, toimivatko kemiamme myös kasvotusten.

Kommentit (2)

Mummovm53
1/2 | 

En vielälään ymmärrä miksi rynnätä heti ... siis kokemaan kaikki. Keskustelkaa muutama vuosi jotta näette todelliset elämän arvot varsinkin jos on jo lapsia ennestään. Seksuaaliset halutkin lusääntyy ....onnea silti.

Sanna Svahn
Liittynyt12.4.2018
2/2 | 

Niinpä... Tässä kävikin sitten toisin. En vain ollut valmis ja se tuli hyvin pian itselleni selväksi. Tai ehkä enemmänkin nuorimmaiseni ei ollut vielä valmis. Seuraava blogikirjoitukseni käsittelee juuri tätä aihetta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kesä on ollut itselleni ehkä onnellisinta aikaa koskaan. Hyvin toisenlaista onnea kuin rakastumisen huumassa koettua onnea. Olemalla lempeä ja armollinen itseäni kohtaan olen myös alkanut aivan toisella tavalla nauttia elämästäni ja tuntea itseäni. En samaista itseäni enää johonkin tiettyyn rooliin tai ajatusmalliin, vaan opettelen todella tuntemaan itseäni. Ehkä tavallaan siis elänkin rakastumisen huumassa rakastumalla itseeni!

Nyt ei siis ainakaan itselleni ole vielä aika uudelle parisuhteelle, eikä etenkään millekään laastari-suhteille. Tärkeintä on, että opin ensin todella tuntemaan itseni. Että tiedän kuka olen ja mitä todella haluan, ja ennen kaikkea etten toista aikaisempia toimintamallejani. Että nautin jokaisesta hetkestä yksin itseni kanssa. Etten kaipaa ketään tai mitään muuta, joka täydentäisi itseäni. Mikään ulkoinen tekijä tai ihminen ei enää voi toimia edellytyksenä sille, että voisin/osaisin olla onnellinen. Minun tulee nyt löytää tuo onni sisältä itsestäni.

Ei riitä enää, että vain kemiat pelaavat

Huomaan toistuvasti jo ajatuksissani sen kaavan, jota olen lähdössä toistamaan keskustellessani vastakkaisen sukupuolen kanssa. Osaan nyt nähdä kuinka ei todellakaan riitä, että kemiat pelaavat. Se on itselleni aikaisemmin aina ollut se ainut asia, jolla on kumppanin valinnassa ollut merkitystä. Jos kemiat eivät olisi pelanneet, ei parisuhteella olisi ollut mahdollisuutta. 

Tässä hyvin vahvassa mielikuvassa olen siis tehnyt kaikki parisuhdepäätökseni. Olen luullut, että kaikki muu järjestyy kunhan vain kemiat pelaavat. 

Nyt kun parisuhdeasioihini saa etäisyyttä, on tämä kaava jotenkin niin selkeä etten käsitä miten en ole sitä huomannut. Ehkä en ole ollut vielä riittävän kypsä sitä huomaamaan. Tottakai kemiat ovat edelleen ensisijaisen tärkeät. Niiden tulee ehdottomasti toimia, mutta itse en halua siltikään pelkkää ystävää puolisokseni. Muunkin puolen täytyy pelata, mutta se ei voi olla se parisuhteen määrittävä tekijä. Tämä onkin nyt siis kääntynyt päälaelleen. Aikaisemmin en voinut kuvitellakaan että olisin ystävä puolisoni kanssa, että uskoutuisin hänelle ongelmistani, iloista tai ajatuksistani. Miehen pitikin olla nimenomaan machomainen, salaperäinen ja etäinen. Ja mielellään vielä uber-seksuaalinen. ;-)

Jos sitten valitsee kumppanin vain tällä perusteella, on turha valittaa, jos hyvin pian huomaa, että todellisuudessa arvot ovat täysin päinvastaiset tai että olisikin todellisuudessa halunnut puolison, joka on syvällinen ja henkinen keskustelija ja joka haluaa kehittyä ihmisenä ja puolisona. On turha luulla, että puoliso muuttuu sellaiseksi vain koska itse ymmärrän parisuhteessa jo pitkällä ollessani, että se onkin se, mitä haluan parisuhteelta. Ja tästä syystä minun on ihan turha syyttää exääni siitä, ettei hänellä ole näitä ominaisuuksia. Itsehän olen alkujaan valinnut toisenlaisen puolison, joten voin kunnioittaa edelleen exääni sillä hänhän on sitä mitä aikanaan juuri halusinkin. 

Luulenpa siltikin, että näin tavallaan naiivi ja kypsymätön ajatusmallini toimivasta parisuhteesta johtuu siitä, etten ole sisimmässäni arvostanut itseäni sen vertaa, että olisin osannut edellyttää tai odottaa parisuhteelta tasa-arvoisuutta, henkistä yhteyttä tai itselleni tärkeitä ominaisuuksia tai arvomaailmaa. En ole ikään kuin ollut tällaisten vaatimusten arvoinen. Sen vuoksi on riittänyt, että vain kemiat pelaavat. Aikaisemmin. Ei enää.

Ja tästä syystä on ihanaa tutustua itseeni rauhassa ja rakkaudella. Tehdä uusia asioita, kokea elämää uudelta kantilta, nauttia asioista lasten kanssa ja yksin. Ja vasta sitten, kun tämä vaihe on ohi ja alkaa tuntua siltä, että olen todella sinut itseni kanssa, olen avoin uudelle parisuhteelle. Vielä ei ole sen aika. 

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Blogiarkisto

2018