Kirjoitukset avainsanalla itsensä arvostaminen

Kerroin viimeksi kuinka olin itsenikin yllättäen päätynyt kokeilemaan Tinderiä, löytänyt sieltä suureksi hämmästyksekseni upeita ihmisiä, mutta joutunut myös hyvin pian toteamaan, etten tiedä mitä sieltä haen. Istuin ensimmäisen exäni kanssa, joka on siis yksi parhaimmista ystävistäni, asiasta keskustellen ja päätin siltä seisomalta käydä poistamassa profiilini Tinderistä. Mitä ihmettä siellä teen, jos en kerran pysty ketään tosissaan tapailla?

Ennen profiilin poistamista tietysti päätin vielä kurkata viimeisimmät suositukset. Ihan uteliaisuudesta.

Ja kuinkas ollakaan! Joukosta löytyi eräs tuttu. Olihan niitä muitakin tuttuja siellä näkynyt, mutta nyt oli kyse miehestä, jonka olen tuntenut 7 vuotta ja jota aina salaa ihailin. Tätä pienimuotoista ihastusta en olisi koskaan ikimaailmassa tuonut esiin molempien ollessa parisuhteessa enkä luullut tuovani sitä esiin nyt molempien parisuhteiden päättymisen jälkeenkään. Tai niin luulin...

Nyt tuo ihminen oli kuitenkin Tinderissä. Kiljahdin ääneen, enkä oikein tiennyt oliko se innostusta, hämmästystä vai muuta. Hihkuin tietysti exällenikin asiasta, joka sanoi hyvin tiukasti "Pois Sanna. Poista se. Ei Sanna. Et tykkää."

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin jos tämä herra olisi ikinä avioliittoni aikana tai edes heti eroni jälkeen ehdottanut suoraan mitään pintapuolista ystävyyttä syvällisempää tuttavuutta olisin varmasti vetänyt niin sanotusti herneet nenään. Aika ei olisi ollut oikea eikä oikein muunlainen ystävyyskään. Nyt yllättäen huomasin asenteeni olevan erilainen mahdollista muunlaista ystävyyttä kohtaan...

Ehdin nanosekunnissa nähdä tulevaisuuteen. Saamamme yleisen paheksunnan yhteisiltä tutuiltamme ja omilta ystäviltämme, lastemme inhotuksen, ex-puolisoidemme epäilyt uskottomuudestamme heidän selkiensä takana ja lopulta suhteemme päättymisen vain, koska olisimme toimineet mielihalun/mielenpinttymän/ihastuksen innoittamana emmekä rationaalisten aikuisten tavoin, jne, jne. Pelot tulivat siis kyllä ihan ensimmäisinä mieleen.

Sitten vasta yltiöpäisen syyllisyydentunteen vaivaamana näin pikahduksen mahdollisesta onnesta. Vaikka en tosissaan koskaan olisi voinut kuvitellakaan hänen olevan vakavasti kiinnostunut itsestäni, pienimmässäkään määrin.

Sanoin joitakin ajatuksiani ääneen. Exäni yritti vielä kerran rauhoittaa minua, tässä vaiheessa hieman jo luovuttaneemmalla äänen painolla. "San-na". 

Olinkin jo juuri poistamassa herran, kun vielä empien päätin kurkata onkohan hänkin nähnyt minut ja kenties tykännyt minusta!! "Ei kun pakko nähdä onko se "tykännyt" minusta!" Exä tyytyi tässä vaiheessa huokaisemaan ja pudistelemaan päätään.

Herran jestas! Täällä se on, tykkääjien joukossa!! OMG! Mitäs nyt? Tykkäänkö vai poistanko hänet, kuten nyt niin vahvasti suositeltiin? 

Järjen ja exän ääni ei enää kuulunut. Koska toimin aina intuitiivisesti ja impulsiivisesti, niinpä nytkin päätin tykätä takaisin! En miettisi nyt enää asiaa sen enempää. Tuntui, että pakko päästä kertomaan ajatuksistani ja miten olen ihaillut häntä aina. Asian ei tarvitse mennä sen pidemmälle, kunhan saan tämän pois sydämeltä.

Aloitimme heti viestittelyn ja molemmat olimme kyllä enemmän kuin vähän hämmentyneitä, että mitä ihmettä. Kuinkas nyt? Eihän tämä ole soveliasta ollenkaan! Tämähän saisi järjettömän yleisen paheksunnan ja vihat meitä kohtaan. Eihän me todellakaan voida ainakaan tavata. 

Jälleen sen enemmittä puheitta plöräytin tunteeni ja ajatukseni yhtenä pitkänä litaniana ilmoille. Ei enää väliä, minkä reaktion se aiheuttaisi hänessä. Nyt vain tuntui, että pakko saada asiat sanottua.

Tiesin, ettei tällä miehellä voinut olla mitään käsitystä ajatuksistani. En ollut koskaan niitä tuonut pienimmässäkään määrin esiin.

Eikä ollutkaan. En kuitenkaan edelleenkään ajatellut, että tämä asia menisi ehkä muutaman päivän keskustelua pidemmälle. Mahdollinen suhde tai syvemmät tunteet olivat itselleni, ja luulisin että hänellekin, jotenkin sen verran kaukaisia, etteivät asiat varmastikaan koskaan niin pitkälle päätyisi.

Mutta toisinhan siinä kävi. Pian huomasin, että keskustelumme olivat niin pitkäkestoisia, syvällisiä ja avoimia, että vaikea tässä on ilman tunteita olla.

Tiesin kuitenkin, että tämä mies etsii vakavissaan kumppania. Ei mitään hetken hurmaa, vaan elämän kumppania. Tästäkään syystä en nähnyt meillä tulevaisuutta. Minähän en yksinkertaisesti pysty mihinkään vakavaan vielä, kun omassa elämässä käytännön asiat ovat vielä niin levällään eikä omaa aikaa todellakaan ole, ehkä kaikista vähiten mahdolliselle parisuhteelle. Mies oli jo paljon pidemmällä erossaan eikä kärsivällisyys välttämättä riittäisi epävarmaan tulevaisuuteen ja liian työlääseen yhteisen ajan järjestelemiseen. Helpompaahan hänelle olisi valita kumppani, jolla on elämä kunnossa ja raiteillaan. Enkä oikein vieläkään nähnyt itseäni hänen arvoisekseen. Parempi olikin olla jo heti alkumetreiltä avoin ja rehellinen. Eipä tulisi sitten yllättäviä pettymyksiä kummallekaan.

Kaiken lisäksi vielä ikään kuin universumin kiusantekona itselleni sattui, juuri ennen mahdollista tapaamista tämän herran kanssa, yli viikon lomamatka Ruotsiin isäni mökille. Argh! Jotenkin olisi ollut kiva heti nähdä pelaavatko kemiat yhtä hyvin kuin ne pelasivat viestittelyssämme. Jos kemioita ei olisikaan ollut kasvotusten, olisi ollut helppo ottaa takapakkia ja todeta, että tämä oli tässä. Oli kiva jutella ja tutustua tarkemmin. Ja jatkaa sitten elämää tahoillamme.

Mutta nyt loman aikana, ilman mahdollisuutta kasvotusten tapahtuvaan tapaamiseen, pääsimme todella tutustumaan toisiimme paljon herkemmällä tasolla, kuin mihin olisimme muutoin tällä nopeudella päässeet. Aikaisemmissa suhteissani juuri se on ollut ongelmana, että ryntään päätä pahkaa vakavaan suhteeseen ehtimättä kunnolla edes tutustua mieheen. Näin syvällisiä keskusteluita en ole kenenkään seurustelukumppanini kanssa koskaan käynyt. En suhteen alussa, enkä sen aikanakaan. Itsellenihän on nimenomaan vaikeata puhua ajatuksiani ääneen. Tämä tutustuminen tuli siis kuin tilauksesta...

Pelottavaa silti, sillä en todella koskaan edes villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että harkitsisimme suhdetta. 

Vaikka nyt etenemmekin vauvan askelin vasta ensi tapaamistamme odottaen ja henkilöllisyytemme vielä ainakin lapsiltamme salaten, tai ainakin molemmat hyvin impulsiivisina ihmisinä yritämme nyt toimia niin, on olo hyvä. Epävarmuus, jännitys ja pelko kyllä kalvavat jossain määrin, mutta olemme molemmat valmiita ottamaan asiat päivä kerrallaan. Asioita pakottamatta. Avoimuus, rohkeus olla haavoittuva ja molemminpuolinen luottamus päällimmäisinä asioina. Aika harvinaista herkkua, jos suoraan sanotaan.

En todellakaan tiedä, miten tässä tulee käymään. Kukapa tietää. Ensi tapaamisemme kasvotusten varmistanee sen, toimivatko kemiamme myös kasvotusten.

Kommentit (2)

Mummovm53

En vielälään ymmärrä miksi rynnätä heti ... siis kokemaan kaikki. Keskustelkaa muutama vuosi jotta näette todelliset elämän arvot varsinkin jos on jo lapsia ennestään. Seksuaaliset halutkin lusääntyy ....onnea silti.

Sanna Svahn
Liittynyt12.4.2018

Niinpä... Tässä kävikin sitten toisin. En vain ollut valmis ja se tuli hyvin pian itselleni selväksi. Tai ehkä enemmänkin nuorimmaiseni ei ollut vielä valmis. Seuraava blogikirjoitukseni käsittelee juuri tätä aihetta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kesä on ollut itselleni ehkä onnellisinta aikaa koskaan. Hyvin toisenlaista onnea kuin rakastumisen huumassa koettua onnea. Olemalla lempeä ja armollinen itseäni kohtaan olen myös alkanut aivan toisella tavalla nauttia elämästäni ja tuntea itseäni. En samaista itseäni enää johonkin tiettyyn rooliin tai ajatusmalliin, vaan opettelen todella tuntemaan itseäni. Ehkä tavallaan siis elänkin rakastumisen huumassa rakastumalla itseeni!

Nyt ei siis ainakaan itselleni ole vielä aika uudelle parisuhteelle, eikä etenkään millekään laastari-suhteille. Tärkeintä on, että opin ensin todella tuntemaan itseni. Että tiedän kuka olen ja mitä todella haluan, ja ennen kaikkea etten toista aikaisempia toimintamallejani. Että nautin jokaisesta hetkestä yksin itseni kanssa. Etten kaipaa ketään tai mitään muuta, joka täydentäisi itseäni. Mikään ulkoinen tekijä tai ihminen ei enää voi toimia edellytyksenä sille, että voisin/osaisin olla onnellinen. Minun tulee nyt löytää tuo onni sisältä itsestäni.

Ei riitä enää, että vain kemiat pelaavat

Huomaan toistuvasti jo ajatuksissani sen kaavan, jota olen lähdössä toistamaan keskustellessani vastakkaisen sukupuolen kanssa. Osaan nyt nähdä kuinka ei todellakaan riitä, että kemiat pelaavat. Se on itselleni aikaisemmin aina ollut se ainut asia, jolla on kumppanin valinnassa ollut merkitystä. Jos kemiat eivät olisi pelanneet, ei parisuhteella olisi ollut mahdollisuutta. 

Tässä hyvin vahvassa mielikuvassa olen siis tehnyt kaikki parisuhdepäätökseni. Olen luullut, että kaikki muu järjestyy kunhan vain kemiat pelaavat. 

Nyt kun parisuhdeasioihini saa etäisyyttä, on tämä kaava jotenkin niin selkeä etten käsitä miten en ole sitä huomannut. Ehkä en ole ollut vielä riittävän kypsä sitä huomaamaan. Tottakai kemiat ovat edelleen ensisijaisen tärkeät. Niiden tulee ehdottomasti toimia, mutta itse en halua siltikään pelkkää ystävää puolisokseni. Muunkin puolen täytyy pelata, mutta se ei voi olla se parisuhteen määrittävä tekijä. Tämä onkin nyt siis kääntynyt päälaelleen. Aikaisemmin en voinut kuvitellakaan että olisin ystävä puolisoni kanssa, että uskoutuisin hänelle ongelmistani, iloista tai ajatuksistani. Miehen pitikin olla nimenomaan machomainen, salaperäinen ja etäinen. Ja mielellään vielä uber-seksuaalinen. ;-)

Jos sitten valitsee kumppanin vain tällä perusteella, on turha valittaa, jos hyvin pian huomaa, että todellisuudessa arvot ovat täysin päinvastaiset tai että olisikin todellisuudessa halunnut puolison, joka on syvällinen ja henkinen keskustelija ja joka haluaa kehittyä ihmisenä ja puolisona. On turha luulla, että puoliso muuttuu sellaiseksi vain koska itse ymmärrän parisuhteessa jo pitkällä ollessani, että se onkin se, mitä haluan parisuhteelta. Ja tästä syystä minun on ihan turha syyttää exääni siitä, ettei hänellä ole näitä ominaisuuksia. Itsehän olen alkujaan valinnut toisenlaisen puolison, joten voin kunnioittaa edelleen exääni sillä hänhän on sitä mitä aikanaan juuri halusinkin. 

Luulenpa siltikin, että näin tavallaan naiivi ja kypsymätön ajatusmallini toimivasta parisuhteesta johtuu siitä, etten ole sisimmässäni arvostanut itseäni sen vertaa, että olisin osannut edellyttää tai odottaa parisuhteelta tasa-arvoisuutta, henkistä yhteyttä tai itselleni tärkeitä ominaisuuksia tai arvomaailmaa. En ole ikään kuin ollut tällaisten vaatimusten arvoinen. Sen vuoksi on riittänyt, että vain kemiat pelaavat. Aikaisemmin. Ei enää.

Ja tästä syystä on ihanaa tutustua itseeni rauhassa ja rakkaudella. Tehdä uusia asioita, kokea elämää uudelta kantilta, nauttia asioista lasten kanssa ja yksin. Ja vasta sitten, kun tämä vaihe on ohi ja alkaa tuntua siltä, että olen todella sinut itseni kanssa, olen avoin uudelle parisuhteelle. Vielä ei ole sen aika. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Törmäsin jokunen aika sitten Instagramissa erään seuraamani henkilön postaukseen, jonka sanoma pysäytti. Tästä on nyt aikaa 10 päivää ja edelleen tämä lause, tai se, mitä sen sanoma itselleni tarkoitti, on mielessä monta kertaa päivässä!

Olen nimittäin alkanut pikku hiljaa ymmärtämään, kuinka olen elänyt kaksois/kolmoiselämää reilusti yli kaksikymmentä vuotta!

Muiden miellyttämisentarpeen vuoksi olen yrittänyt pitää kaikki tyytyväisinä samalla esittäen konfliktien pelossa jotain muuta kuin mitä sisimmissäni olen. Ja samalla olen voimakkaasti protestoinut kaikkea mahdollista tietämättä edes oikein syytä protestoinnille.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tämän kyseisen postauksen teksti on alkanut resonoida! Olen todellakin ollut aika isosti hukassa, jos niin voi sanoa. 

Ennen kaikkea tämä kaksois/kolmoiselämä on näkynyt parisuhteissani. Olen nyt nelikymppisenä eronnut kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olen hakenut kumppania, joka on ollut mielestäni juuri täydellinen. Kuitenkin olen molemmilla kerroilla saanut kumppanin, joka on nimenomaan ruokkinut jotain epävarmuuttani. Ja se, millainen olen itse tämän vuoksi ollut näissä parisuhteissani, on ollut sulkeutuva, hyökkäävä tai marttyyri tai sitten olen katsonut sormien läpi tai kestänyt asioita, joita kenenkään ei tulisi parisuhteessa sietää.  

Olen yrittänyt työstää itseäni puolisona, että olisin parempi, kauniimpi, hoikempi, seksikkäämpi, omistautuvampi tai viehättävämpi puoliso. En ole koskaan kuitenkaan parisuhteessa tuntenut itseäni miksikään näistä. Kodin ulkopuolella kyllä.

Tosiasia on, etten millään voikaan olla mitään näistä, jos yritän saada sillä huomiota puolisoltani tai haen sillä arvostusta.

Tragikoomisinta ehkä on, että vaikka sitten todellisuudessa saisinkin jotain huomiota, se ei kuitenkaan riitä itselleni, sillä joko en usko, että tuo huomionosoitus olisi vilpitöntä tai sitten se on mielestäni liian vaisua. Protestointini ja kiukutteluni on ollut voimakasta ja varmasti hyvin hämmentävää. Koskaan en ole kuitenkaan osannut sanoittaa pahaa oloani ja sen syitä puolisoilleni.

Ensimmäinen puolisoni on suureksi onnekseni myös paras ystäväni nykyään. Olemme nyt avoimesti ja hyvin henkisellä tasolla keskustelleet näistä asenne-ongelmistani, jotka tulivat näin jälkikäteen täytenä yllätyksenä ja jopa suruna hänelle. Olen onnistunut niin taitavasti peittämään kaiken. 

Kun olen nyt miettinyt näitä useita persoonia, joita olen yrittänyt olla parisuhteissani, erityisesti nyt, kun näen asiat turvalliselta etäisyydeltä, tuntuu täysin käsittämätöntä, miten olen voinut olla kaksi niin eri ihmistä kotona kuin kodin ulkopuolella. Miksi en siis tunne parisuhteessa itseäni samanlaiseksi kuin tunnen itseni parisuhteen ulkopuolella?

Mutta ehkä sillä ei ole niin väliä. Ehkä tätäkään ei tarvitse analysoida sen enempää. Olen nyt tietoinen asiasta ja voin jatkossa keskittyä siihen, että aidosti ja syvällisesti rakastan ja arvostan itseäni kaikissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Olin parisuhteessa tai en. Ja sitten aikanaan, kun olen taas valmis parisuhteeseen, voin rakastaa itseäni samalla tavalla kuin rakastan itseäni parisuhteen ulkopuolellakin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kiitollisuus saa aikaan uskomattomia asioita omissa asenteissa. Ryvin muutama kuukausi sitten unettomia öitä aikaansaavassa negatiivisuudessa ja katkeruudessa. En oikein nähnyt missään eräällä tietyllä elämänalueellani tapahtuvissa asioissa mitään hyvää, saati mitään mistä voisin olla kiitollinen. Koin itseni joltain osin uhriksi, joka oli jumissa omassa tilanteessaan ilman poispääsyn mahdollisuutta. Olin mielestäni tehnyt omassa asenteessani ja omalla tekemiselläni kaiken mitä on tehtävissä ja nyt jäljellä oli enää katkeruus. Kaikki oli huonoa ja kaikki tapahtumat vahvistivat muka sitä, minkä kyllä tiesin olevan se oma pahin mörkö, eli että minua ei arvosteta. 

Herääminen

Kunnes eräänä aamuna heräsin vahvaan tunteeseen, että elämästäni puuttuu juuri nyt kiitollisuus. Kiitollisuus pieniä asioita kohtaan. Kiitollisuus yrittämistä kohtaan, eikä vain näkyviä ja tuntuvia tuloksia kohtaan. 

En aiemmin edes suostunut muuttamaan ajatustani siitä, että ehkä asiat näyttäytyisivät toisin, jos itsekin katsoisin niitä toisin. Olin jo ehtinyt katkeroitua ja tehdä päätökseni siitä, miten minua on kohdeltu ja miten olen joutunut itse uhrautumaan.

Ja yllättäen aina silloin, kun tulee jonkinlainen herääminen, osuvat juuri oikeat asiat, ihmiset, kirjat ja muut vastaavat kohdalle. Niin kävi nytkin. Yhtäkkiä tuntui, että kaikki paikat, lehtien otsikot, Youtube-kanavat ja mainokset tuntuivat toitottavan kiitollisuutta. Erityisesti yksi kirja tuli toistuvasti esiin: 5 minute journal.

Olin toki jo kuullut kirjasta, tai oikeastaan päiväkirjasta, vuosia sitten, mutten koskaan oikein ymmärtänyt miksi maksaisin jostain sellaisesta, jonka voin toteuttaa ihan ilmaiseksikin. Joskus aikanaan kirjasinkin omaan journaliini (paljon aikuismaisempi termi kuin päiväkirja 😬) iltaisin kolme asiaa, josta olin kiitollinen. Samaa tein tyttärieni kanssa. Kävin iltaisin molempien tyttöjen kanssa läpi kolme asiaa, joista molemmat olivat kiitollisia. Tytöt pitivät tästä todella paljon. Oli kiva mennä nukkumaan muistellen kivoja päivän aikana tapahtuneita asioita, eikä jäädä harmittelemaan niitä asioita, jotka olivat ikäviä.

Mutta kun elämä vie aina mukanaan, niin niinpä tämäkin hyvä ja mukava iltarutiini jäi meiltä kaikilta pois. Ja sitä myöten pikku hiljaa elämääni kömpi mukaan negatiivisuus, vaatimukset ja katkeruus. Kunnes nyt siis sain tämän muistutuksen siitä, että olisi hyvä muistaa taas olla myös kiitollinen asioista ja löytää positiivista myös näennäisesti negatiivisista asioista. Ehkä ne negatiiviset asiat olivatkin negatiivisia vain oman asenteeni vuoksi.

Kun sitten taas jälleen törmäsin johonkin sivustoon, jossa kerrottiin hyvistä kokemuksista 5 minute journalin käytöstä, päätin siltä seisomalta tilata itselleni tuon kirjan. Vaikka voisin kopioida kunkin sivun tekstin omaan journaliini, jolloin kirjasta ei tarvitsisi maksaa. Vaikka joudun odottamaan kirjaa Yhdysvalloista jonkun aikaa. Vaikka se aikaisemmin oli mielestäni ehkä jopa rahan haaskausta. 

Kun kirja sitten saapui, otin sen tietysti välittömästi käyttööni. Ja täytyy kyllä sanoa, että muutos itsessäni ja asenteessani tapahtui saman tien. Ei tarvinnut kuin kirjata 3 asiaa, joista olin kiitollinen, erityisesti liittyen tähän tiettyyn elämänalueeseen, josta olin niin katkera ja kiukkuinen. Välittömästi huomasin asenteeni muuttuvan kiukusta ymmärrykseen, ja ymmärryksestä kiitollisuuteen. Yllättäen näinkin asiat toiselta kantilta. Enhän minä ollutkaan saanut tietynlaista kohtelua, vaan olin yksinkertaisesti asennoitunut itse niin vahvasti siihen, että todella näin oli tapahtunut, etten osannut muuttaa asennettani. Jos tapahtui jotain positiivista, osasin senkin kääntää negatiiviseksi ja tuota pelkoani vahvistavaksi. Näin asiat juuri sellaisena, kuin halusin nähdä ne. Siten, mikä vahvistaisi katkeruuttani ja epäoikeudenmukaisuutta itseäni kohtaan.

Ei enää katkeruutta

Nyt pienetkin asiat saivat aikaan kiitollisuutta mielessäni ja tunsin itseni heti onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Katkerana ihmisenä ei ole kiva olla. Sillä sai vain valtataistelua aikaan ja omaa pahaa oloa kasvatettua. Ja en muutenkaan miltään osin pidä riitelystä, jos se ei johda eteenpäin. Jos tarkoituksena on vain voittaa tai saada valtaa, on se mielestäni turhaa energian haaskausta. Rakentava keskustelu, vaikka sitten ääntään kohottaen, on parempi vaihtoehto.

Katkeruus aiheuttaa helposti sen, ettei ole aidosti valmis löytämään ratkaisua eikä kenties huomaamaan oman käytöksensä tai asenteensa vaikutusta lopputulokseen. Katkeruus on mielestäni eräänlaista valtapeliä. Se pyrkii saamaan henkisen yliotteen toisesta. Ikäänkuin olisi itse se uhri ja vika on vain toisessa. Mutta todellisuudessa katkeruus saa pahaa aikaan eniten juuri itsessä.

Huomasin myös, että tietyistä asioista oli vaikeampi alkuun olla kiitollinen kuin toisista. Yhtälailla huomasin, että vaikka pystyin lopulta olemaan kiitollinen myös näistä tietyistä kipupisteisiini liittyvistä asioista, ei se vielä näkynyt ulospäin. Huomasin kerta toisensa jälkeen sortuvani piikittelyyn tai mökättämiseen. Erityisesti marttyyrisyys oli vahvasti esillä. 

Lempeydellä eteenpäin

Päätin kuitenkin mielessäni, että en vaadi itseltäni tässä nyt liikoja. Otan asiat askel kerrallaan ja itselleni lempeästi. En puhu kiitollisuuspäiväkirjasta muille, jotten sorru selittelemään tai puolustautumaan ulkoista epäkiitollista käytöstäni tai asennettani. Näin oli helpompi.

Ja näin sain rauhassa muuttaa omaa asennettani ja ilman painetta huomata välillä olevan hyviä päiviä ja väliin sattuvan niitä huonoja ja katkerampia päiviä. Kun journaliin illalla vielä kirjasin päivän onnistumiset ja asiat, joissa voi toimia seuraavalla kerralla toisin, oli näistä helppo vielä saada vahvistusta positiivisuuteen ja siihen, missä on vielä työtä.

Yllättäen tuohon "parannettavaa"-osaan tuli toistuvasti samanlaisia teemoja ja ne liittyivät aina omaan negatiivisuuteeni. Mutta kun asennoituminen oli koko ajan lempeätä, ei ollut tarvetta solvata itseään epäonnistumisesta.

Muutenkin oli ja on hyvä huomata, kuinka lempeys nimenomaan itseäni kohtaan sai aikaan muutosta myös muilla osa-alueilla. Ehkä se on juuri se kriittisyys itseään kohtaan, itsensä vähättely tai aliarvioiminen, joka luo sitä omaa negatiivisuutta ja kriittisyyttä muita kohtaan. Ruokkii huonoa itsetuntoa. 

Olen kyllä jo kauan tiennyt, kuinka muiden rakastamisen tulisi lähteä siitä, että ensin rakastaa itseeän. Tämähän on aika loogistakin, eikö? Mutta kun ihan käytännössä ja todella omassa elämässään huomaa, miten itsensä rakastaminen ja arvostaminen saa ihmiset käyttäytymään ympärillään ja itseään kohtaan toisin, miten näkeekin asiat positiivisessa valossa negatiivisen sijaan ja miten kaikki tuntuu olevan niin hyvin elämässä. Vasta silloin todella ymmärtää mitä se tarkoittaa. Vasta silloin voi aidosti rakastaa muita, ilman olettamuksia, vaatimuksia tai edellytyksiä rakkautensa vastineeksi. Silloin on jopa vaikeaa olla rakastamatta muita. Silloin, kun pystyy edes hetken rakastaa itseään! 

Työ on vasta alkanut

Nyt kun 5 minute journalin käyttöä on takana jonkun verran, on hyvä myös huomata, kuinka väliin jääneet päivät saavat heti aikaan enemmän negatiivisia ajatuksia mielessäni. Tämä on myös selvästi osoitus siitä, että paaaaljon on vielä työtä siihen, että saisin kiitollisuuden automaattisesti osaksi asennettani ja arkea.

Ehkä kuitenkin elämäntilanteeni on juuri nyt sellainen, että pienikin takapakki rasittaa ja vie tavallista helpommin negatiivisuuteen. Mutta pyrin kuitenkin olemaan armollinen itseäni kohtaan ja uskon siihen, että kiitollisuus tulee jälleen osaksi arkea jossain vaiheessa. Aivan kuten se oli vuosia sitten. Tässäkin etenen pienin askelin, yksi taakse, kaksi eteen.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Blogiarkisto

2018