Kirjoitukset avainsanalla uhrautuminen

Luulin jo viime kuussa elämän vievän täysin toiseen suuntaan suunnitellusta leppoisasta sinkku-elämästä, mutta kyllä se universumi taas hyvin pian osoitti, että aika ei ole vielä oikea. Liityin siis oman kesäisen avioeroni jälkeen Tinderiin ja yllättäen sieltä löytyi tuttu henkilö, jopa aikaisemman salaisen ihailuni kohde. Kävimme muutaman viikon erittäin tiivistä viestittelyä ja hetken luulin jo yllättävän käänteen tapahtuneen elämässäni.

Tarkoitus oli ottaa hyvin "iisisti", mutta niinhän siinä sitten kävi, että hyvin pian jouduin toteamaan etten ole sittenkään vielä valmis. Tai tarkemmin sanottuna nuorimmaiseni osoitti, että en ole vielä valmis uuteen suhteeseen.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka tämä samainen tyttäreni oli hyväksynyt isän uuden kumppanin. En nähnyt asiaa tuolloin lainkaan tyttäreni kannalta huonona asiana, sillä neiti oli aina innoissaan menossa isän luokse tapaamaan tätä isän uutta naisystävää. 

Vastavuoroisesti tyttö on kuitenkin ollut itseeni äärimmäisen takertunut ja pelkää koko ajan menettävänsä minut. Välillä tämä on hyvin kuormittavaa, kun säännöllistä omaa aikaa ei todellakaan ole. Jo ruokakaupassa käydessäni puhelin soi usein monta kertaa, kun huolestunut nuori neiti hätäilee, että koska olen tulossa.

Nyt, kun itselläni olisi ollut mahdollisuus edetä uuden ihmisen kanssa seurusteluvaiheeseen, tuli tämä tytön epävarmuus hyvin pian taas eteen. Yksinkertaiset treffit aiheuttivat niin suuria erikoisjärjestelyitä, että oli selvää etten tätä jaksaisi muutamaa kertaa enempää. Herra olisi kyllä ollut valmis kärsivällisesti joustamaan ja odottamaan. Itse en sitten ollutkaan. 

Olen tytön takertumisen ja oman ajan puuttumisen osalta joutunut useampaan kertaan miettimään omaa asennoitumistani asiaan. Voisin olla katkera exääni kohtaan siitä, ettei hän tapaa tytärtään säännöllisesti ja silloinkin vain tunnin, pari jos isän omat aikataulut tai jaksaminen sen sallii, ja kuinka kerta toisensa jälkeen sovitut tapaamiset unohdetaan, jolloin joudun aina muuttamaan omat, jo sovitut, menemiseni. Voisin kiukutella siitä, ettei itselläni ole käytännössä katsoen lainkaan omaa aikaa. Voisin tekeytyä uhriksi ja toitottaa maailmalle, kuinka joudun uhraamaan oman elämäni pitääkseni muut tyytyväisinä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen...

Olen kyllä todellakin käynyt nämä kaikki mielessäni. Muutamaankin kertaan. Mutta jälleen tässäkin olen kerta toisensa jälkeen joutunut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja kantamaan vastuuni omasta asennoitumisestani asiaan. Kysehän on juurikin vain siitä, asennoitumisestani asiaan. Saman asian voi nähdä usealta eri kantilta. Oma onnellisuus (tai sen puute) riippuu siitä, miten itse asian näen. Ja sitä paitsi, ymmärsin myös, etten itsekään ollut lähimainkaan vielä valmis suhteeseen. 

Ja muutenkin, meillä on tyttöjen kanssa ollut aivan mahtava kesä ja syksy, kun olemme tehneet ja touhunneet yhdessä ja viettäneet todellista laatuaikaa keskenämme aivan toisella tasolla aikaisempaan verrattuna. Hyvin läheinen suhde molempiin on vahvistunut entisestään. Miksi siis hötkyilisin ja lähtisin näin aikaisessa vaiheessa tapailemaan jotain uutta ihmistä, joka muuttaisi koko ihanan asetelmamme. Asetelman, joka kuitenkin vielä hakee vakiintumistaan ja tasapainoaan.

En halunnut siis tekeytyä uhriksi tai tuoda esiin asioita, joista olen joutunut luopumaan muiden vuoksi. Itse olen päätökseni tehnyt niin avioerosta kuin nyt sitten deittailun aloittamisen siirtämisestä myöhempään. Omat prioriteettini ovat nyt niin selkeästi ja vahvasti tyttärissäni, että muiden asioiden aika ei ole vielä oikea. Tämän vuoksi on niin tärkeätä, että tiedostaa missä omat prioriteetit ovat. Jos ne ovat tai niiden luulee olevan muualla, ja niitä vastaan sitten taistelee, kokee helposti uhrautuvansa. Jos sen sijaan asettaa, tarvittaessa uudestaan, prioriteetit siten, että tekee asioita tai luopuu niistä juuri sen vuoksi, että aidosti haluaa niin. Silloin on käytännössä katsoen mahdotonta kokea olevansa uhri.

Joudun kyllä toistuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että ensisijaiset prioriteettini ovat nyt tytöissä, eivät uuden seurustelukumppanin löytämisessä, työssä tai muussa vain itseeni liittyvässä. Löydän oman onneni ja läheisyyden meidän yhteisestä ajasta. En yritä väkisin tehdä asioita. Ystäviä tapaan ja valtaosan harrastuksista teen yhdessä tyttöjen kanssa. En ole siis omaa elämääni unohtanut. Olen vain nyt ottanut tytöt mukaan siihen. Siltikin teen asioita myös yksin, mutta se on satunnaista ja tästä syystä myös helpompaa, kun tytötkin tietävät ja tuntevat tulevansa minulle ennen ketään tai mitään muuta. Teot ovat selvästi puhuneet tässä enemmän kuin pelkät sanat!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen kerta toisensa jälkeen huomannut itsessäni sen, kuinka helposti oman hyvinvoinnin ja jaksamisen asettaa viimeiselle sijalle. Ikään kuin siihen ei olisi oikeutta, vaan pitää sinnitellä arjen velvoitteiden kanssa ja varmistaa, että kaikilla muilla on asiat hyvin. Eikä sittenkään oikeastaan olisi oikeutta hemmotella itseään.

Sitten kiukuttelen, äksyilen ja tiuskin, kun joudun pitämään huolta kaikista muista eikä minulla ole muka mitään oikeuksia. (Olen todella hyvä ja taitava marttyyri!) Ja auta armias sen kerran, kun sitten teen jotain itselleni mieluista ja rentouttavaa, syyllistyn siitä, kun muut perheen jäsenet joutuvat odottelemaan ja uhraamaan omaa aikaansa lapsenvahtina toimimiseen tai seuraamaan nautintoani sivusta, pyytelen anteeksi ja yritän hyvittää itsekkyyttäni muille...

Herran jestas sentään! Kukaan ei siis tällaisia ole koskaan minulle sanonut, mutta jostain syvältä nämäkin pelot kumpuavat. Miksi omasta mielestäni se on muka niin väärin, että minulla voi ja saa olla omia menoja, harrastuksia tai omaa aikaa?

Itse asiassa tiedän hyvin mistä nämä syyllisyyden tunteet kumpuavat. Tiedän hyvin millaisen naisen roolin olen saanut, mikä naisten rooli suvussani on ollut ja mitä olen ikäni kuullut naisen asemasta, oikeuksista (eli ettei niitä ole), mikä on itsekästä toimintaa ja mikä ei ja miten täysi uhrautuminen perheensä eteen on ainoa oikea tapa.

Sen sijaan, että tällainen asenne auttaisi lapsiani ja perhettäni, huomasin vain uuvuttavani itseni velvollisuuksiin, itsesyyttelyyn, muiden ja olosuhteiden syyttelemiseen, katkeruuteen ja alakuloisuuteen. Puolisoltani ei tullut kunnioitusta ja vielä vähemmän sitä tuli lapsiltani. Tunsin itseni kotiorjaksi, joka ei saanut poistua neljän seinän sisältä ilman perusteltua syytä. Tämäkin siis oli vain itse luotua mielikuvaa.

Se kaunis päivä, kun tämän ymmärsin, ymmärsin samalla sen suunnan ja esimerkin, jota olin hyvää vauhtia omille lapsilleni näyttämässä.

Nyt kun omien lasteni asenteet ovat vielä "muokattavissa", he kuuntelevat ja nyt jo arvostavatkin sanomisiani ja tekemisiäni ja näkevät minut siis vielä toistaiseksi esikuvanaan, päätin tehdä radikaaleja päätöksiä elämässäni. Nuo päätökset eivät kaikkia miellyttäneet, mutta päätin olla niistä välittämättä ja miettiä asiaa pidemmälle lasteni tulevaisuuteen. Haluanko lapset, jotka uuvuttavat itsensä velvollisuuksiin, omien oikeuksiensa polkemiseen ja itsensä vähättelemiseen? En todellakaan! 

Päätin tehdä kaikkeni, jotta lapseni saavat esikuvakseen itsenäisen naisen, joka ei tarvitse muiden hyväksyntää, joka ei tee kaikkeansa miellyttääkseen muita vain välttääkseen konflikteja tai kritiikkiä, jolla ei ole tarvetta koskaan kiukutella asioista vaan joka yksinkertaisesti tietää oman arvonsa ja käyttäytyy sen mukaisesti, joka rakastaa itseänsä ja kehoansa, joka tietää että ansaitsee aina parasta, joka osaa nauraa itselleen, muttei tee sitä muille, joka kunnioittaa kaikkea ympärillään ja nauttii joka hetkestä.

Paljon on tehty työtä tämän eteen ja paljon on työtä vielä edessä. Mutta jotakin muutosta on jo ympäristöni asenteissakin tullut huomattua. Itsekkyys siis kunniaan! Ei voi rakastaa muita, jos ei ensin osaa rakastaa ja arvostaa itseään. Itserakkaus on täysin eri asia kuin itsensä rakastaminen. Oman ajan suominen itselleen mahdollistaa myös arjessa jaksamisen. Ja jos itse jaksaa, niin silloin jaksaa kannatella muitakin!

Miten sinä olet arjessa ottanut itsellesi omaa aikaa? Vai koetko, että et tarvitse omaa aikaa niin kauan kun lapset ovat vielä pieniä?

TallennaTallenna

TallennaTallennaTallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kommentit (2)

Vierailija

Kiitos. Niin samaa mieltä 🙂lapset on jo sen verran isoja että voivat olla keskenäänkinjonkin aikaa, että pääsee jumpalle tms. Esim jumppakeskusten lapsiparkit ois auttaneet aiemmin, mutta onneks mies on aina päästänyt menemään kun olen tahtonut. Kyllä meillä on oikeus omaan elämään, aina reissuilta palaa tyytyväisempi tyyppi ;) on just tärekää miettiä, mitä haluaa omille lapsilleen opettaa ❤️

Sanna Svahn
Liittynyt12.4.2018

Se on niin totta, että pienikin hetki itsekseen kantaa pitkälle! Kun äiti on tyytyväinen, on koko perhe tyytyväinen. :-) Ja se, jos mikä on hyvää esimerkkiä! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Blogiarkisto

2018