Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Makasin viime viikolla sängyn pohjalla muutaman päivän kauheissa vatsakivuissa. Kipu vaihteli kovan ja sietämättömän välillä aallottain. Ja sama jatkui öitä myöten. Kipulääke auttoi vain lyhyeksi hetkeksi.

En voinut käsittää mistä on kyse. Kipua jatkui kaiken kaikkiaan kahdeksan päivää. Ensin arvelin vatsatautia, jonka lapset olisivat saattaaneet tuoda mukanaan koulusta. Ei. Sitten arvelin sappikivä. Ei, kipu aivan muualla. Viimeisenä pelkäsin sitten umpisuolta. Lääkäriltä sain tähänkin varmistuksen. Ei.

Stressiä ei ole ollut nyt kuukausiin ja ruokavalio on hyvin terveellinen, joten mahahaava ei voinut olla kyseessä. Ummetuksestakaan ei ollut kyse, kun vatsa toimi normaalisti ja Glaubersuolallakin asian vielä varmistin...

Syy ei koskaan selvinnyt. Muutama ystävä arveli papu-ruokieni olleen syypäänä. Who knows. Papuihin en ehkä kuitenkaan tule koskemaan ihan lähiaikoina... :-/

Mutta olen aina tottunut selviytymään yksin enkä voinut kuvitellakaan, että "vaivaisin" tällä ystäviäni. Satuin vain mainitsemaan ohimennen Instagramissa oudosta vatsakivusta, josta lähti melkoinen määrä puheluita, sähköposteja, tekstiviestejä, WhatsApp viestejä, ym. Tämä "ilmiö" oli itselleni täysin uusi ja olen siitä vieläkin liikuttunut. Ystävät ja tutut tarjoutuivat avuksi kotiin, lastenhoitamisessa ja sairaalaan kuljettamisessa. Esikoiseni isä jopa kävi kaupassa ja laittoi ruokaa.

Viestejä ja hyvinvointi-tiedusteluita tuli vielä päivätolkulla jälkeenpäinkin.

Uskomatonta! Ensimmäistä (!) kertaa koin, että minusta välitetään. Aika surullista ja outoa sanoa näin ääneen, mutta tältä se todella tuntui. Olen niin uskotellut itselleni, että pärjään aina ja kaikessa yksin, ja muille puhumisella ja avun pyytämisellä olen vain vaivaksi. En voisi kuvitellakaan, että pyytäisin edes lähintä ystävääni avuksi johonkin, josta saatan itse selvityä. Kysyn kyllä neuvoa ja ohjeita ystäviltä, mutta näistäkin koen aina olevani valtavassa kiitollisuuden velassa. Ehkä en ole koskaan uskaltanut kysyä apua siinä pelossa, ettei kukaan haluaisikaan auttaa ja olisin todella "riesa". Silloinkos vasta kokisin olevani yksin ja ettei kukaan välitä.

Mutta nyt todella ymmärrän, mitä tarkoittaa hädässä ystävä tutaan. En tiedä tulenko jatkossakaan pyytämään apua. En ainakaan herkästi. Mutta jo tieto siitä, että minulla on näin monta ystävää ja ihmistä ympärilläni, jotka auttaisivat välittömästi, riittää minulle.

Kiitos kiitos kiitos! <3

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen kesän aikana kuullut jo niin monta kertaa joko suoraan tai epäsuoraan, kuinka elämässäni olevat ihmiset tuntevat mielestään minut. Ja aina hämmästelen, kuinka väärässä nämä ihmiset ovatkaan.

Tämä on saanut myös miettimään, millaista kuvaa itsestäni olen antanut. Ilmeisesti ulosantini / kehonkieleni / muu asia itsessäni viestii jotain täysin muuta, mitä sisälläni ajattelen ja tunnen. Joskus vuosia sitten muistan, kuinka eräs etäinen tuttu varoitti puolisoani seurusteluvaiheessamme siitä, että olen kova ja kylmä! Siis mitä!! Minäkö?! Minähän olen ehkä tämän planeetan herkin ja tunteellisin ihminen! Mutta siinä se ongelma ehkä usein piileekin. Suojellaksemme itseämme saatamme tietoisesti tai, kuten omassa tapauksessani, tiedostamattamme käyttäytyä toisin kuin mitä todellisuudessa tunnemme ja ajattelemme.

Näiden blogikirjoitusteni myötä, tai niiden luoman kenties turvan myötä, olen huomannut nyt kerta toisensa jälkeen ystävieni avautuvan minulle asioista, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Olen päässyt tutustumaan ystäviini aivan toisella tasolla. Olen kuullut ystäviltäni aroista, henkilökohtaisista asioista ja tapahtumista. Asioista, joita on kenties piiloteltu ja salailtu. Tunteista ja omasta suhtautumisesta eri asioihin, ihmisiin ja tapahtumiin.

Blogikirjoitukseni ja niissä oma avautumiseni, avoimuuteni ja haavoittuvuuteni ovat selvästi avanneet jonkun padon sellaisista asioista, joista ei ole haluttu tai uskallettu aikaisemmin puhua. Tai ehkä niistä ei ole juuri minulle uskallettu tai haluttu avautua.

Olen välillä miettinyt tätä avoimuuttani ja sitä, olenko liian avoin kirjoituksissani. Enhän pysty kontrolloimaan sitä, ketkä kirjoituksiani lukevat. Jos sanallisesti kertoisin asioistani, tietäisin ja päättäisin kenelle kerron ja mitä kerron. Näin avoimella foorumilla se ei ole mahdollista. 

Olen kuitenkin päättänyt olla tätä sen enempää miettimättä ja analysoimatta. Tämä tuntuu itselleni äärimmäisen hyvältä ja oikealta tyyliltä. Ja selvästi jo näillä muutamilla kirjoituksilla on ollut valtavan positiivinen vaikutus omiin ystävyyssuhteisiini.

Toivottavasti tämä myös auttaa sinua lukijanani rohkeammin avautumaan asioistasi. Avoimuus lähentää ja tuo oikeat ihmiset luokse. Itsensä suojeleminen taas vetää todellisuudessa enemmän epäluottamusta ja negatiivisuutta puoleensa. Itselle on ainakin paljon helpompi olla haavoittuva kuin pelätä tulevansa haavoitetuksi. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joka kerta, kun pääsen käymään Eestissä, avautuu itselleni kerta kerralta yhä upeampi maa. Ehkä vielä se, että oppaanani toimii aina paikallinen, opiskeluajoilta oleva erittäin läheinen ystäväni, tuo tämä kokemuksiin toisenlaista syvyyttä.

Vaikka maa on niin lähellä, ei sinne koskaan tule jostain syystä suunniteltua matkaa, muutoin kuin ystävääni tapaamaan. 

Tällä kertaa olin kuitenkin sopinut tyttäreni kanssa, että lähdemme pariksi päiväksi ja teemme jotain oikein kivaa. Tarvetta ei ollut edes suunnitella menojamme tai matkaohjelmaa sen tarkemmin, sillä tämä ystäväni oli juuri saapumispäivällemme suunnitellut Pohjois- ja Itä-Viron kiertoajelua perheensä kanssa!!

Ystäväni oli sitten aamulla satamassa vastassa, josta lähdimme heti kohti Lahemaan Rahvusparkin luonnonsuojelualuetta. Emme olleet tytön kanssa olleet pitkään aikaan luonnossa samoilemassa, joten tämä tuli kuin tilauksesta. Juoksin kilpaa tytön kanssa, kuin lapsi itsekin. Pysähdyttiin vähän väliä ihmettelemään sammal-lajeja, ötököitä ja näkymiä.


 


Seuraavaksi oli jo aika etsiä ruokapaikka ja siitä pikkuhiljaa kohti leirintäaluetta.

Ruokapaikaksi löytyi matkan varrelta Palmsesta aivan sattumalta jonkun kartanon yhteydestä erikoinen, keskiaikais(?)-tyylinen ravintola. Ruoka ei ollut hääppöistä, mutta tunnelma korvasi sen moninkertaisesti. Pihalta löytyi lapsille kaiken maailman entisajan keinuja, ym.

Leirintäalueelle oli vielä jonkun verran matkaa. Se sijaitsi Viron suurimman järven rannalla. Järven vastarannalla olikin jo Venäjä, eli raja kulki jossain järven puolessa välissä.

Itse olin koko ajan kaikesta totaalisen innostunut, ihmeissään ja vaikuttunut. Ystävälleni etenkin leirintäalue oli valtava pettymys. Itse olisin ehkä kaivannut vain suihkua. Sellaista ei ollut... Mutta eipä tätä kannattanut sen enempää surkutella. Ystävällenikin hänen jatkaessaan surkuttelua sanoin, että sinulla on kolme vaihtoehtoa: Voit jatkaa valittamista, voit varata paikan jostain toiselta leirintäalueelta tai voit jäädä tänne, hyväksyä paikan puutteineen ja keskittyä hyvään seuraan. Tähän viimeiseen päädyttiin ja meillä oli super-hauskaa! 

Uiminen ei sitten ollutkaan niin helppoa. Järvi oli val-ta-va, mutta syvin kohta vain 3 metriä! Kuuma kesä oli myös tehnyt tehtävänsä, kun vesiraja oli hyvin alhaalla. Ystäväni mies harrastaa vakavissaan triathlonia ja oli kovasti odottanut pääsevänsä uimaan. Vedestä tuli kuitenkin kiukkuinen mies, kun vesi ei sadan metrin jälkeenkään yltänyt pohkeita ylemmäs!! Naapurimökin asukasperhekin oli yrittänyt käynyt "soutelemassa" mutta käytännössä soutelu eteni siten, että perheen isä käveli vedessä ja veti veneessä olevaa perhettä perässään!! Naurussa ei ollut pitelemistä, kun näky oli niin huvittava. Veneestäkin kuului hillitöntä naurua koko "soutelun" ajan... Ai että! 

Elämysten huipennus oli yöllinen ufo-elämys! Aloimme ihmetellä taivaalla olevaa oudosti, nopeasti ja täysin hiljaa liikkuvaa valoa. Yritin ottaa videokuvaakin tapahtumasta, mutta totesin ottaneeni kaksi kuvaa; yhden alusta ja yhden lopusta. Eli juuri silloin kun olin aloittanut ja päättänyt kuvaamisen. Totesimme kuitenkin järkevinä ihmisinä, että ehkä kyseinen alus liittyi kuitenkin Viro-Venäjä rajaan enemmän kuin ulkoavaruuteen...

Seuraavana päivänä hyvin nukutun yön ja äärimmäisen nautinnollisen aamupalan jälkeen (miten ruoka ja kahvi muiden valmistamana maistuukin aina niin taivaalliselta) lähdimme kohti Alatskiven linnaa. Herran jestas mitä aarteita Virossa onkaan! Täydellisesti restauroitu linna! 

Viimeisenä aikataulujen käydessä jo tiukille kohteena oli Rakveren Poliisimuseo. Vuonna 2017 perustettu museo oli lapsille mieluinen kohde. Nähtävää olisi ollut niin paljon, mutta pakko oli jättää visiitti vain museoon, kun laivalle oli kuitenkin tarkoitus ehtiä.

Rakveren linna
Rakveren linna

Enää oli matka satamaan, josta sitten haikein mielin erosimme. Ystäväni pakotti minut tulemaan takaisin Tallinnan maratoniin 7.-9.9, jolloin esikoisenikin pääsisi mukaan. Minä ja hänen miehensä kävisimme juoksemassa ja ystäväni veisi kaikki lapset kylpylään! Ai että, mikä tarjous! Laitetaanpas korvan taakse! :-)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen tässä viime aikoina joutunut ihan tosissaan hämmästelemään universumin ihmeellisyyttä. Ja tällä tarkoitan nyt sellaista henkisempää universumia. Sitä, kuinka kaikella on tarkoituksensa. Sitä, kuinka olemme todellisuudessa osa jotain paljon suurempaa, kuin mitä järjellinen käsityskykymme pystyy käsittelemään. Sitä, kuinka olemme täällä oppimassa.

Ja tämän kaiken huomaa vain, jos on tarpeeksi avoin asioille ja avoin omalle haavoittuvuudelleen. 

Elämässäni on juuri tapahtunut suuri muutos, yksi niistä suurimmista ja raskaimmista. Siltikin tuntuu, että elämäni on valoisampaa ja ihmeellisempää kuin koskaan. Olen viimeisten vuosien aikana oppinut tuntemaan ja arvostamaan itseäni aivan toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Tiedän tarkemmin mitä ansaitsen, mitä haluan ja siltikin yrittämättä kontrolloida asioita liikaa siihen suuntaan.

Ehkä oma muutokseni lähti 4-kympin kriisistä. Ehkä se lähti pakottavasta sisäisestä tarpeesta muuttaa elämääni ja asioitani paremmaksi. Mikä syy lieneekään ollut, ymmärsin vasta eilen mistä kaikki alkoi. Sen, mikä käynnistikään tämän viime vuosien hullumyllyn. 

4 vuotta sitten nimittäin elämäni ehkä läheisin henkilö, paras ystäväni, loukkasi sanoillaan minua. Kyse ei ollut mistään vakavasta, mutta nuo sanat käynnistivät itsessäni sellaisen muutoksen myllyn, että huh-huh. Koin, että tämä ystäväni aina vähätteli minua ja tekemisiäni sanoin tai elein, pilkkasi avoimesti minua, naureskeli tekemisilleni, ei koskaan kehunut, kannusti kun olin alamaissa mutta vähätteli, kun koin menestystä ja kaikin tavoin muutenkin tuntui alistavan minua. Siltikin koin käsittämätöntä yhteyttä tähän henkilöön. En riippuvuutta vaan yhteys oli enemmänkin henkinen. Kun puhuimme puhelimessa, tuntui kuin sähköt kulkisivat kädestä puhelimeen. Tuntui, kuin olisimme eläneet muutaman aikaisemman elämän yhdessä ja jälleen löytäneet toisemme tässä elämässä. En osaa sanoa tai kuvailla tätä tarkemmin. Yhteys oli kuitenkin molemminpuolinen.

Tämän yksittäisen tapahtuman myötä vasta ymmärsin miten olen antanut itseäni kohdeltavan. Miten paljon omassa asenteessani onkaan ollut väärää. Syy huonolle käytökselle ei koskaan nimittäin mielestäni ole toisessa henkilössä vaan aina siinä, mitä itse sietää ja miten itse antaa muiden kohdella itseään. Mahdollisuus päättää omasta elämästään on aina viime kädessä itsellä. Oli kyse ympärillä olevista ihmisistä tai kohtaamistaan asioista. Vain itse voi päättää mitä sietää ja millä asenteella elämänsä elää.

Tämä tapahtuma todellakin sai valtavat pyörät pyörimään ja paljon, todella paljon, asioita alkoi loksahdella paikalleen mielessäni. Miten paljon muiden miellyttämisen tarpeeni, riitojen, konfliktien ja kritiikin vältteleminen ja itseni aliarvioiminen tai vähätteleminen onkaan vienyt energiaa itseltäni ja samalla ruokkinut koko ajan kaiken maailman pelkoja itsessäni. Ympärilläni olevat ihmiset sitten ruokkivat ja vahvistivat nimenomaan näitä pelkoja ja omaa käsitystäni itsestäni.

Asian ymmärtäminen on nyt aikaansaanut sen, että elämästäni on poistunut todella paljon ihmisiä. Osa vapaaehtoisesti, osa tunnemyrskyn ja draaman myötä. Osasta on ollut vaikea luopua, toisista suuri helpotus. Jäljelle jääneet ihmiset ovatkin sitten, voisiko sanoa jopa laatu-kamaa. Positiivisia, ihania, kannustavia, rakastavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka kaikki haluavat itsekin kehittyä paremmiksi ihmisiksi. Jopa exäni ovat mahtavia ihmisiä! (Kyllä, monikossa...)

Pikku hiljaa olen todella alkanut ymmärtämään miten vahingollista itsensä sisäinen vähättely ja aliarvioiminen onkaan ollut. Miten tällainen asenne on vaikuttanut niin moneen muuhunkin kuin itsetuntoon. Se on vaikuttanut parisuhteeseen, perheen hyvinvointiin, urakehitykseen, jaksamiseen, omaan hyvinvointiin ja oikeastaan mihin tahansa elämäni alueeseen.

Vaikka elämä on minua opettanut nämä viimeiset vuodet vauhdilla, välillä rajusti ja ravistaen ja välillä lempeämmin ja kevyesti herätellen, alkaa vihdoin tuntua siltä, että alan päästä siihen pisteeseen, että on aidosti hyvä olo. Mutta koska se universumi kun tuntuu aina tarkistavan ja herättelevän sitä omaa todellista tilannettani ja asennettani, ravistelee se jälleen.

Niitä haasteita ja oppiläksyjä kun tulee juuri silloin, kun niitä ei ole tilannut. Tämä ystäväni oli nimittäin täysin yllättäen yhteydessä eilen. Vaikka olen käsitellyt todella paljon omia sisäisiä ja asenteellisia asioitani tässä viime vuosina ja erityisesti viime viikkoina, oli tämä ikään kuin valmistumiskoe. Tämä on ollut asia, jota en ole vielä pystynyt ilman kiukkua ja katkeruutta käsittelemään, saati edes miettimään. 

Tästä ystävästä luopuminen on nimittäin ollut itselleni se kaikkein raskain menetys ja samalla suurin kokemani loukkaus ja kasvukynnys. Kaikesta siitä huolimatta, miten olen kokenut tulleeni kohdelluksi, meillä oli niin paljon hyvää, ettei sellaista ystävyyttä suoda kenties kuin kerran elämässä. En voinut kuvitellakaan, että pystyisin ikinä edes harkitsemaan ystävyytemme uudelleen rakentamista. Tuntui, kuin se olisi ollut valtava harppaus takaisin menneeseen. Siltikin olen ollut tietoinen siitä, että jos tämä asia jää kaivertamaan ja en asioita saa sisäisesti käsiteltyä, en ole asioita ja itseni arvostamista todella käsitellyt ja sisäistänyt. 

Niinpä vissiin se universumi sitten päätti, että nyt on täti kuules aika käsitellä tämä asia. Muuten et tästä yliopistosta valmistu. :-D

Nyt täytyy sanoa, että vaikka ystäväni on viime vuosina käsitellyt todella paljon sisäisesti itsekin omia asioitaan ja asenteitaan ja ymmärtänyt itsestään todella paljon, niin kyllä itseä pelottaa. Olisi niin helppoa vain antaa asioiden olla, jättää niiden puiminen, uskoa siihen, ettei ihminen voi muuttua, osoittaa ulkoisesti selviytyvänsä ja pärjäävänsä, sen sijaan, että kohtaisi tämän viimeisen pelkonsakin. Kohdata mennyt ja päästä katkeruudesta. Käsitellä tämäkin asia rakkaudella niin itseä kuin ystävääni kohtaan. 

Pelko on kuitenkin niin vahva. Pelko jostain. Paluusta menneeseen kenties. Loukatuksi tulemisesta. Hyökätyksi tulemisesta. Pettymisestä. Pelko siitä, etten olekaan sisäisesti muuttunut siinä määrin kuin uskoin. Pelko vähättelystä. En tiedä. Mutta pelko on suuri.

Suru alkaa purkautua jo siitä, että harkitsee kohtaavansa tämän pelon ja ystävän. Tiedän, että meillä kaikilla on omat mörkömme, jotka joko käsittelee tai ei. Olemme kaikki kuitenkin hyviä ihmisiä. Jos omat mörkönsä on valmis kohtaamaan ja jatkuvasti työstämään itseään paremmaksi ihmiseksi, vain siten voi muuttua aidosti sisäisesti.

Kiitos kuitenkin jo siitä, että joudun edes harkitsemaan tämän pelon kohtaamista. Jo se osoittaa, että vielä on työtä, mutta loppusuora häämöttää. Ystäväni lempeys tässä asiassa antaa kuitenkin toivoa tämänkin asian käsittelemisestä ja kenties jopa uuden, kahden valtavasti muuttuneen ystävän uudesta alusta. Kuka tietää. Aika näyttää. <3

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tässä blogissa asianajajana työskentelevä Sanna kirjoittaa parisuhteesta ja perheestä. Hän antaa neuvoja ja vinkkejä, joiden avulla jokainen suomalainen nainen voi pitää paremmin puoliaan arjessa ja elämän taitekohdissa.

Yrityksen kotisivut

Asianajotoimisto Svahn Oy

Blogiarkisto

2018