Kirjoitukset avainsanalla aamut

 

Huomasin tässä yhtäkkiä ajattelevani, että arkihan on ihmisen parasta aikaa. Kaikki tämä oravanpyörä ja ruuhkavuodetkin ovat pahimmillaan, mutta minä olen yhtäkkiä oppinut nauttimaan arjesta ihan eri tavalla kuin ennen! Mitä ihmettä oikein on tapahtunut kun aamut eivät enää pännikään?

Olen melko varma, että ponnisteluni pessimismin karkoittamiseen on tuottanut tulosta. Aamut ovat oikeastaan usein aika mukavia, vaikka edelleenkin täällä herätään ennen kukonlaulua joka aamu ja mieskin lähtee töihin ihan yhtä aikaisin kuin aina ennenkin. Tai oikeastaan aiempaa aikaisemminkin. Tänäänkin jo ennen kuutta.

 

 

Lapset kiukuttelevat ja tappelevat ihan kuin ennenkin ja pienimmälläkin on uhma ihanasti aluillaan. Arki on todellista aikataulutusta, koulun lukkarin mukaan juoksemista ja harrastuksiin kulkemista. Silti minä nautin siitä enkä jaksa stressata kaikesta mikä voisi mennä pieleen.

Eniten minua kuitenkin ihmetyttää aamut. Minähän vihasin aamuja vielä jokin aika sitten! Minä olin aina kamalalla tuulella herättyäni ja otti aikansa sekä aika monta kahvikupillista, että pystyin olemaan ihmisiksi. Nyt ei enää hetkeen ole ahdistanut herätä, vaikka liian aikaisin täällä edelleen herätäänkin.

Mitä aamuille oikein on tapahtunut? Onko oikeasti pessimismi vetänyt minua niin alas, että en ole nähnyt aamulla muuta kuin kaiken sen, mikä ei ole sujunut hyvin? Uskoisin niin, sillä varsinaisesti mikään muu ei ole muuttunut kuin minun ajattelutapani ja suhtautumiseni aamuihin. Ihan yhtälailla meillä edelleen öisin heräillään ja univelkaa kertyy kokoajan.

 

 

Ei täällä nyt joka aamu aurinko paista ja elämä ole ruusuista. Tänäänkin oli suoraan sanottuna aivan kamala aamu. Kaikki meni päin prinkkalaa ja pienimmät kiukuttelivat lounasaikaan asti. Silti selvisin aamusta ja vaikka pyykinpesukonekin osoittaa hajoamisen merkkejä, minä en hajonnut.

Minua vähän hymyilyttikin, että pitipä sattua, kun aamulla yritin taistelusta selvitä ehjin nahoin. Olin meinaan jo eilen kirjoittanut osan tästä postauksesta ja suunnittelin oikein nauttivani tästä aamusta, jotta voin sitten viimeistellä kirjoitukseni. No, ihan nauttimaan ei tänään päästy - kunhan yritin selvitä päiväuniaikaan asti.

 

 

Välillä tulee näitä huonoja aamuja, se on selvä. Aiemmin olisin pilannut koko päiväni ajattelemalla, että nyt lapset ovat varmasti tulossa kipeiksi kun näin karjuvat. Tai että nyt kaikki aamut tästä eteenpäin ovat sitten yhtä kamalia ja peli on menetetty. Hyvästi hyvät aamut!

Nyt kuitenkin ajattelen asian niin, että lapset tosiaan voivat olla tulossa kipeiksi tai sitten eivät. Ei se, että pilaan oman päiväni, ainakaan estä lapsia sairastumasta. Kyllä he kipeiksi tulevat, jos ovat tullakseen. Se on taas sellainen asia, jota en voi muuttaa. Mutta oman ajattelutapani voin eikä negatiivisuus ainakaan asioita paranna.

Mikään yltiöpositiivinen ihminen en edelleenkään ole, mutta täysin pessimistiksikään minua ei ehkä enää pysty kuvailemaan. Toki joskus pessimistisiä ajatuksia mieleeni nousee, mutta tunnistan ne melko hyvin ja pyrin sitten ajattelemaan asioista erilailla.

 

-R

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Haluan oppia tykkäämään aamuista. En tykkää siitä, että aamut ovat minulle täynnä kiirettä sekä kiukkua ja mikä pahinta, minä olen yksi niistä kiukuttelijoista. Lasten kiukku kuuluu elämään, mutta aikuisen ihmisen aamukiukku ei.

Haluaisin herätä hyväntuulisena ja täynnä energiaa, mutta herään hemmetin kiukkuisena ja väsyneenä. Vaikka olenkin näillä yöheräämisillä aamulla väistämättä väsynyt, ei silti tarvitsisi olla kiukkuinen. Kunpa vain oppisin nielemään sen väsyni ja näkemään kaiken hyvän.

 

 

Aamukiukusta pahempaa tekee se, että lapseni taitavat vihata sekä nukkumista että aamuja. Meillä herätään yössä vähintään pari-kolme kertaa ja kaikki lapset ovat hereillä ennen aamuseitsemää. Ensimmäinen herää yleensä vähän yli kuusi, joskus puoli kuudeltakin. Minun mielestänihän silloin on vielä täysi yö enkä kykene siihen aikaan minkäänlaiseen järjelliseen ajatteluun saati tekemiseen.

Vaikka olenkin lasten kanssa kotona, ovat aamut siltä osin aikataulutettuja, että täytyy saada koululaisen (ja tietenkin pienempienkin) aamutoimet hoidettua niin, että hän pääsee ajoissa koulumatkalleen. Joskus mietin sitä kuinka kiireisiä aamut olisivat, jos meidän kaikkien täytyisi lähteä jonnekin. Toki aamupalaa ei silloin varmastikaan syötäisi kotona, mutta kuitenkin.

Siitäkin kiireestä nimittäin on kokemusta kun koko eskarivuosi minun täytyi kuljettaa (silloin vielä) vauvan ja pikkupojan kanssa eskarilainen koululle. Ne aamut olivat suoraan sanottuna kamalia kaiken aamupala- ja pukemishässäkän takia. Eikä riittänyt, että vietiin eskarilainen koulun pihaan vaan piti laittaa pikkuiset rattaisiin ja saattaa lapsi koululle luokkaan asti.

 

 

Mutta varmasti viime vuodesta on jäänyt minulle sellainen aamuahdistus kun yksin sain aamulähtöjen ja koulukuljetusten kanssa tapella. Olin valmistautunut jatkamaan sitä vielä tänäkin vuonna, mutta kun koululainen ilmoitti, että on iso ja kävelee itse, en ehkä ole vielä ymmärtänyt sitä, että minulla ei olekaan enää mikään kiire.

Edelleen aamut siis tuntuvat jotenkin kovin ahdistavilta vaikka eihän tässä ihan oikeasti enää ole mitään ahdistavaa. Herätään aikaisin, hoidetaan aamutoimet ja koululainen koulumatkalle. Sitten suunnitellaan päivän ohjelmaa, joka sekin on ihan vapaavalintaista, sillä enää meidän ei tarvitse hakea koululaista koululta.

 

Minua stressasi ennen myös se, että lapseni eivät suostu syömään aamupalaa. Nykyään kun ei tarvitse lähteä minnekään, syömme vasta myöhäisen aamupalan siinä ennen kymmentä ja lähdemme ulos, kylään tai kauppaan. Kotona täytyy olla vasta kun koululainen tulee kotiin.

Aikani yritin tuputtaa aamupalaa, mutta kun se ei maistu niin se ei vain maistu. Tulin siihen lopputulokseen, että kaikki eivät vain syö heti aamulla ja tämä oivallus on rauhoittanut aamukiukkuani paljon. En enää stressaa niinkään hölmöstä asiasta kuin aamupala.

Siitä aamukiukusta (omastani) yritän kovasti päästä eroon ja olen onnistunutkin. Juon herättyäni vettä, pesen hampaat, vaihdan vaatteet ja juon aamukahvin samalla kun hoidetaan lasten aamutoimia. Keitän itselleni puuron, sillä minun täytyy kyllä syödä aamupala heti aamulla tai muuten ei tule mistän mitään. 

 

 

Laitan diffuuseriin tuoksumaan virkistäviä öljyjä ja muistuttelen itseäni siitä, että meillä ei ole mikään kiire eikä meidän täydy tehdä yhtään mitään, kuten lähteä kiireellä koululle. Se on ehkä itsensä pettämistä, sillä kun kello tulee kymmenen, lapset todella tarvitsevat jotain tekemistä. Mutta siinä aamukiireessä meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin hoitaa koululainen koulumatkalleen.

 

 

Näin lauantaina on hirmuisen hyvä kirjoitella hyvistä ja kiireettömistä aamuista, mutta minä tosissani yritän karistaa aamukiukun pois ja opetella nauttimaan aamuista. Ihan oikeastikin, nykyään aamut ovat aika jees ja yritän muistaa tämän taas maanantaiaamuna!

 

-R

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

 

Tavallinen elämä, arki ja koti voi olla kaunista ja ihanaa. Ilo pitää ottaa irti elämän ja arjen pienistä asioista sekä hetkistä.

Meidän kodissa tavarat vaihtavat jatkuvasti paikkaa ja jokunen projekti on aina kesken tai ainakin suunnitteilla. Ruokareseptejä blogissa ei ehkä näy, mutta kotikosmetiikkaohjeita kyllä!

Tässä kodissa asuu kolmen lapsen äiti, joogahullu luonnonkosmetiikkafani, joka ei ihan vielä osaa letittää hiuksiaan, hänen miehensä ja heidän kahdeksanvuotias tyttärensä, neljävuotias pikkuveli sekä kaksivuotias pikkusisko.

Lukijat ovat kertoneet blogin olevan elämänmakuinen ja se ilahduttaa kirjoittajaa kovasti. 

Tervetuloa seuraamaan!

Facebook

Instagram

Bloglovin

 

Yhteydenotot:
koti.kumpulassa@gmail.com

 


Blogin edelliset jutut löydät osoitteesta:
http://www.lily.fi/blogit/koti-kumpulassa

 

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat