Kirjoitukset avainsanalla aamut

 

Minä en todellakaan ole aamuihminen. Jos saisin, valvoisin puolille öin ja heräisin aamulla yhdeksän maissa. Se olisi minulle ihanteellinen rytmi, luulisin ainakin. Silloin ei ehkä aamulla olisi väsy ja illallakin saisi valvoa ihan niin pitkään kuin huvittaa.

Kolmen pienen lapsen kanssa tämä ei tietenkään ole mahdollista. Varsinkaan kun koulu alkaa neljänä aamuna kello 8.15 ja yhtenä tasan yhdeksältä, samoin kuin pienempien lasten kerho. Mieluusti olisin niihin aikoihin vielä unten mailla. Nykyään lapsetkin saattavat nukkua kahdeksaan, jos heitä ei tarvitse herättää. Joskus jopa pidempäänkin!

Ensimmäisinä vuosinaan lapset ovat heränneet joka aamu kuuden maissa tai ennenkin, mutta nyt kun pieninkin on jo yli kolmevuotias, ovat he alkaneet nukkua aamulla. Aamu-unisen äidin ja lasten kannalta tämä olisi ihanaa, jos tosiaan koulu ja kerho eivät alkaisi niin aikaisin. Koulu- ja kerhomaailma kyllä suosivat aamuihmisiä, pakko myöntää!

Minulle aikaisin herääminen on kamalan vaikeaa. En vain jaksaisi herätä. En käytä torkkua vaan herään silloin kun kello herättää, sillä torkku vain vaikeuttaa heräämistä. Sen kanssa joutuu heräämään monta kertaa uudestaan. Aina kun on päässyt uneen, taas on herätys. Kamalaa!

Herään aina mahdollisimman myöhään. Niin, että juuri ehdin tehdä kaikki hommat ennen koululaisen laittamista koulumatkalle ja kerholaisten viemistä kerhoon. Pakko myöntää, että niinä aamuina kun herätän itseni aikaisemmin kuin normaalisti, ovat aamut mukavempia. Minulla ei ole niin kamala kiire ja ehdin esimerkiksi syödä kunnon aamupalan.

 

 

Aamut tosiaan ovat mukavempia kun ehtii tehdä kaiken rauhassa, mutta se herääminen. Se on kamalaa. Väsyttäisi niin paljon, etteivät silmät pysy auki ensimmäiseen puoleen tuntiin. Kasvojen pesu kylmällä vedellä, lasi vettä ja kuppi kahvia auttavat hieman, mutta väsy kolkuttaa silti takaraivossa. Kadehdin sohvalla lenkin jälkeen nukkuvaa koiraa ja tekisi mieli tehdä samoin.

Kadehdin myös niitä ihmisiä, jotka oikeasti mielellään heräävät aikaisin ja nauttivat aamiaisensa kaikessa rauhassa ennen kuin muut heräävät. Tai mikä olisikaan parempi tapa aloittaa päivä kuin tekemällä jooga ihan heti aamutuimaan. Mutta sitä ennen täytyisi nousta ylös sängystä ajoissa ennen muita.

Itse nautin aamujen sijaan illoista. Nautin kun saan olla omassa rauhassa ja syödä illallista miehen kanssa kaksin. Nautin siitä, että minulla on omaa aikaa tai, että meillä on kahdenkeskeistä aikaa. Saatanpa tehdä sen joogankin vasta illalla lasten mentyä nukkumaan, jos en ole päivällä sitä kerennyt tehdä.

Illat ovat minulle yhtä tärkeitä kuin aamut aamuihmisille. Nautin, jos saan valvoa myöhään eikä ole kiirettä. Nautin iltojen pimeästä tunnelmasta ja vuodenajasta riipuen joko takkatulesta tai ilta-auringosta. On ihanaa kun lapset nukkuvat rauhallisesti alakerrassa ja itsellekin väsy hiipii pikkuhiljaa. Illalla saan usein myös vielä töitä jonkin verran tehtyä, jos iltapäivällä en ole kaikkea ehtinyt.

 

 

Katson joka ilta kaiken valmiiksi seuraavaa aamua varten ja on ihana mennä nukkumaan oikein väsyneenä! Iltavirkkuna olemisessa ei ole muuten mitään vikaa, mutta kuten jo mainitsin, koulumaailma kyllä on tehty aamuihmisiä ajatellen. Ja toki yleensä myös työelämäkin! Minun tapauksessani työt keskittyvät iltapäiviin, iltoihin sekä viikonloppuihin eikä kellonajalla ole väliä.

Tässä elämänvaiheessa olisi helpompaa olla aamuvirkku. Ei tarvitsisi väkisin kammeta itseän joka aamu ylös eikä toisaalta lapsiakaan tarvitsisi herättää, jos hekin olisivat aamuvirkkuja. Meillä kaikki kolme lasta ovat ensimmäiset vuotensa olleet hyvinkin aamuvirkkuja ja nyt vasta ehkä vuoden verran meillä on saatettu nukkua aamuisin jopa puoli yhdeksään. Joskus myöhempäänkin.

Vaikka meillä herättiinkin ainakin seitsemän vuotta putkeen viideltä, kuudelta tai viimeistään puoli seitsemältä, ei minusta silti tullut aamuihmisistä. Herkkäuniseksi olen kyllä lasten myötä tullut, mutta aamuvirkuksi en. Haluaisinkin kuulla kokemuksista, jos joku teistä on oikeasti oppinut aamuihmiseksi? Tuleeko se nykyään ihan luonnostaan ja nautitko nyt aikaisin heräämisestä?

Ihanaa viikkoa kaikille!

 

-R

 

Kommentit (3)

Torey
1/3 | 

Mä oon aina ollut iltavirkku, aamun torkku.

Kyllä oli aikoinaan ihan oma juttunsa viedä esikoinen hoitoon 6 aikaan, jotta itse ehdin avaamaan päiväkotia/aamukerhoa. Olin ihan silmät ristissä aamun. 😅

Mä olen jo pari vuotta hokenut sitä, miten ihanaa joskus on kun molemmat lapset ovat koulussa ja niin isoja, että hoitavat aamulla itse itsensä valmiiksi! Silloin, vaikka itse menisi aikaisin töihin, riittää kun saa itsensä valmiiksi. Eikä niin, että heräät kukonlaulun aikaan laittamaan ensin itsesi ja sitten kaksi lasta valmiiksi! Ei ole aikaiset aamut mun juttu!

https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/11/04/ystavista/

Riika V.
Liittynyt15.9.2017

Kuulostaa tutulta! 😅 Ei ne vaan tunnu mullekaan sopivan vaikka kuinka on harjoiteltu. Meillä oli joskus vaihe, jolloin esikoinen heräsi joka aamu viideltä. Se oli ihan kamalaa tälle aamutorkku-äidille! Onneksi se meni ohi. 😊

-R / Koti Kumpulassa

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Huomasin tässä yhtäkkiä ajattelevani, että arkihan on ihmisen parasta aikaa. Kaikki tämä oravanpyörä ja ruuhkavuodetkin ovat pahimmillaan, mutta minä olen yhtäkkiä oppinut nauttimaan arjesta ihan eri tavalla kuin ennen! Mitä ihmettä oikein on tapahtunut kun aamut eivät enää pännikään?

Olen melko varma, että ponnisteluni pessimismin karkoittamiseen on tuottanut tulosta. Aamut ovat oikeastaan usein aika mukavia, vaikka edelleenkin täällä herätään ennen kukonlaulua joka aamu ja mieskin lähtee töihin ihan yhtä aikaisin kuin aina ennenkin. Tai oikeastaan aiempaa aikaisemminkin. Tänäänkin jo ennen kuutta.

 

 

Lapset kiukuttelevat ja tappelevat ihan kuin ennenkin ja pienimmälläkin on uhma ihanasti aluillaan. Arki on todellista aikataulutusta, koulun lukkarin mukaan juoksemista ja harrastuksiin kulkemista. Silti minä nautin siitä enkä jaksa stressata kaikesta mikä voisi mennä pieleen.

Eniten minua kuitenkin ihmetyttää aamut. Minähän vihasin aamuja vielä jokin aika sitten! Minä olin aina kamalalla tuulella herättyäni ja otti aikansa sekä aika monta kahvikupillista, että pystyin olemaan ihmisiksi. Nyt ei enää hetkeen ole ahdistanut herätä, vaikka liian aikaisin täällä edelleen herätäänkin.

Mitä aamuille oikein on tapahtunut? Onko oikeasti pessimismi vetänyt minua niin alas, että en ole nähnyt aamulla muuta kuin kaiken sen, mikä ei ole sujunut hyvin? Uskoisin niin, sillä varsinaisesti mikään muu ei ole muuttunut kuin minun ajattelutapani ja suhtautumiseni aamuihin. Ihan yhtälailla meillä edelleen öisin heräillään ja univelkaa kertyy kokoajan.

 

 

Ei täällä nyt joka aamu aurinko paista ja elämä ole ruusuista. Tänäänkin oli suoraan sanottuna aivan kamala aamu. Kaikki meni päin prinkkalaa ja pienimmät kiukuttelivat lounasaikaan asti. Silti selvisin aamusta ja vaikka pyykinpesukonekin osoittaa hajoamisen merkkejä, minä en hajonnut.

Minua vähän hymyilyttikin, että pitipä sattua, kun aamulla yritin taistelusta selvitä ehjin nahoin. Olin meinaan jo eilen kirjoittanut osan tästä postauksesta ja suunnittelin oikein nauttivani tästä aamusta, jotta voin sitten viimeistellä kirjoitukseni. No, ihan nauttimaan ei tänään päästy - kunhan yritin selvitä päiväuniaikaan asti.

 

 

Välillä tulee näitä huonoja aamuja, se on selvä. Aiemmin olisin pilannut koko päiväni ajattelemalla, että nyt lapset ovat varmasti tulossa kipeiksi kun näin karjuvat. Tai että nyt kaikki aamut tästä eteenpäin ovat sitten yhtä kamalia ja peli on menetetty. Hyvästi hyvät aamut!

Nyt kuitenkin ajattelen asian niin, että lapset tosiaan voivat olla tulossa kipeiksi tai sitten eivät. Ei se, että pilaan oman päiväni, ainakaan estä lapsia sairastumasta. Kyllä he kipeiksi tulevat, jos ovat tullakseen. Se on taas sellainen asia, jota en voi muuttaa. Mutta oman ajattelutapani voin eikä negatiivisuus ainakaan asioita paranna.

Mikään yltiöpositiivinen ihminen en edelleenkään ole, mutta täysin pessimistiksikään minua ei ehkä enää pysty kuvailemaan. Toki joskus pessimistisiä ajatuksia mieleeni nousee, mutta tunnistan ne melko hyvin ja pyrin sitten ajattelemaan asioista erilailla.

 

-R

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Haluan oppia tykkäämään aamuista. En tykkää siitä, että aamut ovat minulle täynnä kiirettä sekä kiukkua ja mikä pahinta, minä olen yksi niistä kiukuttelijoista. Lasten kiukku kuuluu elämään, mutta aikuisen ihmisen aamukiukku ei.

Haluaisin herätä hyväntuulisena ja täynnä energiaa, mutta herään hemmetin kiukkuisena ja väsyneenä. Vaikka olenkin näillä yöheräämisillä aamulla väistämättä väsynyt, ei silti tarvitsisi olla kiukkuinen. Kunpa vain oppisin nielemään sen väsyni ja näkemään kaiken hyvän.

 

 

Aamukiukusta pahempaa tekee se, että lapseni taitavat vihata sekä nukkumista että aamuja. Meillä herätään yössä vähintään pari-kolme kertaa ja kaikki lapset ovat hereillä ennen aamuseitsemää. Ensimmäinen herää yleensä vähän yli kuusi, joskus puoli kuudeltakin. Minun mielestänihän silloin on vielä täysi yö enkä kykene siihen aikaan minkäänlaiseen järjelliseen ajatteluun saati tekemiseen.

Vaikka olenkin lasten kanssa kotona, ovat aamut siltä osin aikataulutettuja, että täytyy saada koululaisen (ja tietenkin pienempienkin) aamutoimet hoidettua niin, että hän pääsee ajoissa koulumatkalleen. Joskus mietin sitä kuinka kiireisiä aamut olisivat, jos meidän kaikkien täytyisi lähteä jonnekin. Toki aamupalaa ei silloin varmastikaan syötäisi kotona, mutta kuitenkin.

Siitäkin kiireestä nimittäin on kokemusta kun koko eskarivuosi minun täytyi kuljettaa (silloin vielä) vauvan ja pikkupojan kanssa eskarilainen koululle. Ne aamut olivat suoraan sanottuna kamalia kaiken aamupala- ja pukemishässäkän takia. Eikä riittänyt, että vietiin eskarilainen koulun pihaan vaan piti laittaa pikkuiset rattaisiin ja saattaa lapsi koululle luokkaan asti.

 

 

Mutta varmasti viime vuodesta on jäänyt minulle sellainen aamuahdistus kun yksin sain aamulähtöjen ja koulukuljetusten kanssa tapella. Olin valmistautunut jatkamaan sitä vielä tänäkin vuonna, mutta kun koululainen ilmoitti, että on iso ja kävelee itse, en ehkä ole vielä ymmärtänyt sitä, että minulla ei olekaan enää mikään kiire.

Edelleen aamut siis tuntuvat jotenkin kovin ahdistavilta vaikka eihän tässä ihan oikeasti enää ole mitään ahdistavaa. Herätään aikaisin, hoidetaan aamutoimet ja koululainen koulumatkalle. Sitten suunnitellaan päivän ohjelmaa, joka sekin on ihan vapaavalintaista, sillä enää meidän ei tarvitse hakea koululaista koululta.

 

Minua stressasi ennen myös se, että lapseni eivät suostu syömään aamupalaa. Nykyään kun ei tarvitse lähteä minnekään, syömme vasta myöhäisen aamupalan siinä ennen kymmentä ja lähdemme ulos, kylään tai kauppaan. Kotona täytyy olla vasta kun koululainen tulee kotiin.

Aikani yritin tuputtaa aamupalaa, mutta kun se ei maistu niin se ei vain maistu. Tulin siihen lopputulokseen, että kaikki eivät vain syö heti aamulla ja tämä oivallus on rauhoittanut aamukiukkuani paljon. En enää stressaa niinkään hölmöstä asiasta kuin aamupala.

Siitä aamukiukusta (omastani) yritän kovasti päästä eroon ja olen onnistunutkin. Juon herättyäni vettä, pesen hampaat, vaihdan vaatteet ja juon aamukahvin samalla kun hoidetaan lasten aamutoimia. Keitän itselleni puuron, sillä minun täytyy kyllä syödä aamupala heti aamulla tai muuten ei tule mistän mitään. 

 

 

Laitan diffuuseriin tuoksumaan virkistäviä öljyjä ja muistuttelen itseäni siitä, että meillä ei ole mikään kiire eikä meidän täydy tehdä yhtään mitään, kuten lähteä kiireellä koululle. Se on ehkä itsensä pettämistä, sillä kun kello tulee kymmenen, lapset todella tarvitsevat jotain tekemistä. Mutta siinä aamukiireessä meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin hoitaa koululainen koulumatkalleen.

 

 

Näin lauantaina on hirmuisen hyvä kirjoitella hyvistä ja kiireettömistä aamuista, mutta minä tosissani yritän karistaa aamukiukun pois ja opetella nauttimaan aamuista. Ihan oikeastikin, nykyään aamut ovat aika jees ja yritän muistaa tämän taas maanantaiaamuna!

 

-R

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

 

Tavallinen elämä, arki ja koti voi olla kaunista ja ihanaa. Ilo pitää ottaa irti elämän ja arjen pienistä asioista sekä hetkistä.

Meidän kodissa tavarat vaihtavat jatkuvasti paikkaa ja jokunen projekti on aina kesken tai ainakin suunnitteilla. Ruokareseptejä blogissa ei ehkä näy, mutta kotikosmetiikkaohjeita kyllä!

Tässä kodissa asuu kolmen lapsen äiti, joka on joogahullu luonnonkosmetiikkafani ja hänen miehensä sekä kahdeksanvuotias esikoistytär, viisivuotias pikkuveli sekä kolmevuotias pikkusisko. Mukana menossa on myös karvainen koirakaveri!

Lukijat ovat kertoneet blogin olevan elämänmakuinen ja se ilahduttaa kirjoittajaa kovasti. 

Tervetuloa seuraamaan!

Facebook

Instagram

Bloglovin

 

Yhteydenotot:
koti.kumpulassa@gmail.com

 


Blogin edelliset jutut löydät tämän linkin takaa.

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017

Kategoriat