Tänä aamuna naapurin marjaliisa kiskoi oven raossa jalkaansa takapuolesta läpikuultavia talviurheiluhousujaan ja minä kaivoin ponnekkaasti ulkovarastosta suksia ja sauvoja. Edessä oli tervehenkinen hiihtoretki metsään. Ilmassa väreili kansallisromanttinen ilo ja ajattelimme: Me olemme niitä milloja, joilla on sitkoiset jauhot pussissa! Meidän lapsemme oppivat hiihtämään kuin ainot konsanaan!

Optimismi kesti noin kaksi minuuttia, kunnes se litistettiin hydrauliikkapuristimella, kuoli saamiinsa vammoihin ja sen molekyyleiksi hajonnut olemus ripoteltiin Keskuspuiston laduille. Pessimismi oli ottanut valtaansa seurueen ja raju taistelu takaisin valoon kesti noin neljäkymmentäkuusi minuuttia.

Taistelun tiimellyksessä opimme, että

  • Reippailu metsässä ei välttämättä laske verenpainetta ja lievitä stressiä.
  • Metsä ei valkeudestaan huolimatta ole hiljainen paikka, vaan hiljaisuuden rikkoo vuoroin kustakin pikkukertusta lähtevä melusaaste ja aikuisista lähtevä lohduton hullunnauru. 
  • Kansallislajimme vaatimien välineiden kiinnittäminen, irrottaminen, heittely, keräily ja kiinnittäminen uudelleen kymmenen asteen pakkasessa jäädyttää sormet, hermot ja sydämen.
  • Hiihtäminen pysymällä pääsääntöisesti paikallaan hengittävään urheiluasuun sonnustautuneena jäädyttää loput kärsivästä ruumista.
  • Laturaivo lapsella on hirveä sairaus, joka aiheuttaa sen vaikutuspiiriin joutuneille aikuisille lähinnä pyrkimystä todellisuuspakoon.

Hiihtokelejä toivotellen,

Larres

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Maula ja Larres ovat pitkän linjan ihmisiä ja intohimoisia esineiden laatikkoihin tunkijoita. Teemme havaintoja elämän pienistä iloista ja suurista sotkuista. Tämä blogi on kahden esteetikon sairauskertomus.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Kategoriat